@Nato Mä kommentoin täältä taustalta, kun vielä seuraan välillä. Meillähän oli siis se tilanne, että jäljellä on vielä 1 alkio, joka on samaa laatua kuin mun syyskuussa tehty pas, josta oli vaan iso pettymys eli tuulimuna. Usko meillä molemmilla on ollut nolla tuohon alkioon. Aluksi mietittiin, että sitä ei tosiaan tulla enää siirtämään, koska molemmilla on voimakas väsymys ja pettymys hoitoihin. Meillä on siis yksi lapsi tuoresiirrosta v 2016 syntynyt. Nato eikö teilläkin ole yksi lapsi jo? Meillä siis mies vastusti jo viime vuonna hoidon jatkamista, siksi, että motivaatio hänellä on vähissä, koska hänelle riittää hyvin yksi lapsi. Kuitenkin sain taivuteltua tuohon siirtoon viime syksynä, josta tuli sitten vain tuulimuna, joka oli tosi iso pettymys myös miehelle sitten, koska oli ehtinyt jo alkaa ajatella, että toinen sitten tuleekin. Tässä hiljattain me käytiin keskustelu siitä, että jaksammeko yrittää viimeistä alkiota, vai emme. Mies sanoi: koitetaan vielä kerran. Jolloin mä sitten ajattelin, että jos mies näin sanoo ja mä en joudu taivuttamaan, niin olkoon, kokeillaan. Sitte sovin jo klinikan kanssa käytännöt. Sit yhtenä iltana mies alkoi tuskailemaan, että ei hän ehkä kestä, että ahdistus siirrosta tulee hänelle, ja kokee ettei jaksa enää vauva-aikaa (on jo 45 v). Totesin siihen, että eihän sitä ole pakko tehdä, jos ei halua. Keskustelu jäi tuohon. NO, miten kävikään, mies tulkitsi että asiasta ei tarvi keskustella enempää -mä tulkitsin niin, että se oli joku ohimenevä ahdistus ja hain lääkkeet apteekista ja varasin nollaultran, mun mielessä vain välkkyi tuo "kokeillaan nyt vielä kerran". Sitte edellisenä iltana sanoin että mulla on huomenna se nollaultra, johon mies oli ihan että mitä ihmettä, mehän sovittiin ettei hoitoa enää tehdä. Kyllä saatiin koko ilta sitten keskustella omasta kommunikaatiostamme. Että summa summarum. Nollaultra peruttiin. Tällaista se kommunikointi joskus on. Meillä mies ei vain halua enää toista lasta. Hänelle riittää yksi lapsi, hän ei jaksa näitä prosesseja, jotka tähän liittyy. Hän on myös sanonut, että jos se lapsi tulisi ihan vain luonnostaan (mikä teoriassa on mahdollista, muttei käytännössä näytä olevan meidän kohdalla), se olisi "fine", mutta hän ei vain halua lasta niin paljon, koska meillä on jo yksi, että jaksaisi nähdä tämän kaiken vaivan mikä tähän liittyy.
Anteeksi, kun kirjoitin näin pitkästi. Mutta nämä asiat on tosi hankalia. Mä myös itse olen niin väsynyt hoitoihin, enkä usko, että jäljellä oleva alkio enää toimii ja endokin tuntuu koko ajan pahenevan, mietin myös samaa mitä mies, etten vaan tiedä enää jaksanko valvoa öitä vauvan kanssa. Itsekin just 40 v, ja tosiaan miehen jaksaminen vauvan kanssa mietityttää liikaa, hän on selvästi sanonut, että haluaisi jo omassa iässään keskittyä muuhun. Olen päättänyt sitä kunnioittaa, ja tehnyt luopumisprosessia, se on vielä kesken, ottaa sen ajan minkä ottaa. Aloitin e-pillerit, ettei enää luomuraskauteenkaan ole mahdollisuutta. Olisin jatkanut kyllä vielä ilman niitä, mutta tuulimunan jälkeen mun kierto on vaan lyhentynyt ollen nyt vaan 21 päivää ja vuoto on tosi voimakasta. En kestä enää sitä, että kolmen viikon välein vuodan tolkuttomat määrät verta ja vedän rautaa kaksin käsin purkista. Jos menkat tulisi kerran neljässä viikossa, sen kestäis, mutta nyt riittää. On mentävä eteenpäin. On pakko. En myöskään jaksa enää sitä, että joka kuukausi elätän toivoa luomuraskaudesta ja teen testejä vaikka kuinka paljon, tihrustan viivanpaikkoja. Ei,nyt riittää.
Kerroin nyt tämän siksi, että tietyllä tavalla meilläkin yritykset loppui siihen, että mies ei vain enää halua/jaksa. Itse en halua /jaksa myöskään, tarvitsisin jaksamiseen enemmän miehen tukea, mutta kun sitä ei ole, en jaksa itse viedä läpi. Onneksi on edes tuo yksi lapsi elämämme ilona!