Joulua jokaiselle, ikään, rotuun, säätyyn, sukupuoleen, palkkaluokkaan tai mihin hyvänsä muuhun tyhjänpäiväiseen pikkujuttuun katsomatta!
Aamulla, tallustellessani tuolle tavanomaiselle laiduntarkastuskierrokselleni peitti maata hennon ohut lumikerros. Niin herkkä, että askeleeni jäivät siihen sulina aukkoina. Tuo ohut kerros riitti kuitenkin moninkertaistamaan sen vähäisen kajon, minkä sarastava päivä sen heijastettavaksi tarjosi. Ilma tuntui kevyeltä hengittää, hiljaisuus oli lähes käsin kosketeltavaa.
Katselin vähitellen vaalenevaa taivasta vasten kuvastuvia puiden latvoja, kuuntelin askelieni rasahtelua hiukan kohmeista maata vasten, katselin jostakin tuolta pimeydestä hiljalleen putoilevia pieniä lumihiutaleita, nautin yksinäisestä hiljaisuudesta.
Ensimmäiselle laitumelle oli matkaa lähes puoli kilometriä. Tällä laitumella, ylhäisessä yksinäisyydeassään ovat pojat. Ne on pakko käytännön syista pitää tarpeeksi kaukana muista. Tällä laitumella on aina aivan omanlaisensa tunnelma. Voisi kai sanoa, jähmettynyt. Niin oli nytkin.
Siinä ne nyt olivat, kaikki kahdeksan, saman paalin ympärillä kehässä. Näytti ihan siltä kuin siinä pötsin täyttämisen ohessa olisi pidetty jotakin kokousta ja oltu päättämässä jostakin peräti tärkeästäkin asiasta. Vaikka jostakin niinkin oleellisesta jutusta, että käännetäänkö tänään vastatuuleen kuono vaiko häntäpää. Vai ollaanko kenties sivuttain. Osku tervehti tapansa mukaan hiljaisella ja matalalla mörinällä. Muiden leuat vain jatkoivat jauhamistaan. Tarkistin vedensaannin ja jätin pojat suuruksensa pariin.
Seuraavana Kunkun laitumelle. Kunkku on nuori sonni ja kovin tärkeä virastaan lauman hallitsijana. Kuullessaan askeleeni se kajautti ilmoille melkoisen rääkäisyn. En tiedä, oliko se varoitus vai tevehdys, mutta kun ehdin laitumelle, se lompsi laiskaan tapaansa rapsuteltavaksi. Muilta ei minulle sillä laitumella huomiota riittänytkään, sillä emot olivat syöttöpuuhissa ja nuoretmuorit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja olivat rehupaaleilla. Jonkun aikaa Kunkun kanssa seurusteltuani jätin sen toljottamaan unisen näköisenä perääni ja suuntasin neitien laitumelle.
Neidit olivat ilmeiseti jo käyneet aamupalalla, koskapa märehtivät rauhallisina maaten kartoksensa oljilla. Ja olivat sen näköisiä että mitäs tänne änkeet häiritteen, nuorison pitää antaa löhöillä pitkään.
Tarkistin vain että kaikki oli kunnossa ja poistuin.
Viimeisenä oli vanhojen mammojen laidun. Tiesin jo entisen kokemuksen perusteella, mistä sen porukan löytäisi. Joo, siellähän nuo, Puolen hehtaarin metsässä, suurten kuusten, kivien ja kallionjyrkänteiden suojissa.
Corma nousi seisomaan ja jäi niska jysässä odottelemaan. Tuo asento on varoittava, hyökkäystä ennakoiva. Siis noin yleensä. Mutta tällä nimenomaisella elukalla se merkitsee vain että niska kutiaa, tule kraapimaan. Corma on vanha sonni ja niin laiska ja ystävällinen vieraillekin, että sen kanssa uskaltavat tehdä tuttavuutta suvun pienimmätkin. Lisäksi se on hiukan tyhmän oloinen, mutta eihän sen virassa mikään filosofi tarvitse ollakaan.
Tälle laitumelle päästessäni päivä oli jo valjennut kokonaan, mutta taajassa metsässä oli vielä aamuinen hämärä. Osa emoista oli jo syöttöpuuhissa, osa vasta huuteli vasikoitaan aamun tankkaukseen. Fifi, joka on varsinainen malliemo, oli jo edennyt vasikan puhdistusvaiheeseen. Hiukan harmistuneen oloisena se yritti nuolla vasikkansa naamaa. Vasikka väisteli poskillensa läpsähtelevää märkää kieltä parhaansa mukaan. Se ei ilmeisesti alkuunkaan pitänyt moisesta puhtausintoilusta.
Eipä silläkään laitumella mitään ihmeitä näkynyt, jätin koko porukan aamupuuhiensa pariin.
Tuo aamuinen kierros kesti hiukan toista tuntia. Oli jo täysi päivä kun palailin kotiin.