Tuota....yritän saada tästä ajatuksestasi kiinni eli palaan otsikkoosi. Kun toisen ihmisen todellisuus on suppeampi ja mittapuut erilaiset kuin itsellä, niin - riittääkö se? Miksi se ei riittäisi, heitän. Eikö juuri erilaiset kokemukset ja käsitykset todellisuudesta opeta ihmistä eniten suhteessa erilaisiin ihmisiin ja tilanteisiin? Ja erilaisuushan on rikkaus, mikä avartaa näkökulmia.
Ja mitä on tämä riittävyyden perään kyseleminen? Eikö ihminen itsessään oikeasti ole riittävä? Oikeasti? Jokaisella on oma tapansa ja kokemusperänsä tehdä asioita ja toteuttaa itseään parhaan kykynsä mukaan. Kyllä sen minun mielestäni pitäisi jo itsessään riittää mutta eihän ihminen ikinä valmis ole, vaan aina pitää myös olla halu muuttaa omia käsityksiään ja toimintatapojaan. Olla avoin muutoksille ja muuttumiselle. Ympäristö asettaa ne omat kriteerinsä olemiselle mutta kun tekee parhaansa juuri niillä voimavaroilla ja tiedoilla ja taidoilla, omilla kokemuksillaan, niin - kuka on loppujen lopuksi se, joka saa kritisoida oletko riittävä? Oletko tarpeeksi? Jos homma hoituu - oli hommana sitten vanhemmuus tai työntekijänä oleminen - eli asiat menevät eteenpäin, niin mikä olikaan ongelmana?
Ainahan löytyy sitten se ihminen, jolle et niin millään riitä etkä kelpaa. Mutta silloin koen sen tilanteen jotenkin niin, että siinä ei ole ainoastaan tarkasteltavana minun riittämättömyyteni vajaavaisuuteni, sen toisen silmin, vaan myös ikään kuin hänen riittämättömyys suhteessa itseeni. Silloin ei vain meidän molempien todellisuudet, meidän keskinäiset tarpeemme ja toiveemme, kohtaa vaan se vaatii lisää heittäytymistä ja uskallusta lähteä tutustumaan tuohon toiseen ihmiseen ja siinä sivussa myös omaan itseensäkin. Tilanteet muuttuvat nopeasti ja jokainen reagoi niihin eri tavalla, kuitenkin yhtä arvokkaina ja riittävinä juuri erilaisuutemme takia
.