Yh:lla on kyllä helpompaa yleensä kuin ydinperheellisellä. :)

Mun mielestä sekään että tekee kaiken yksin ei ole se hankalin juttu. Vaan se, että on koko ajan vastuussa kaikesta yksin. Koulunkäynnistä, sairastelusta, harrastuksista, ruokailuista, kavereille vienneistä ja hauista, lasten arkielämän hankaluuksista. Ihan kaikesta. Kyllä tämän konkreettisen tekemisen duunaa.

Raskasta on myös se, ettei voi yhtään löysätä. En voi sairastua. En voi masentua. En voi antaa ohjakisa koskaan edes tilapäisesti jollekin muulle. Joka toinen viikonloppu on aikammahdoton ajoittaa masennus tai sairastelu.

En voi ostaa taloa, en voi suunnitella tulevaisuutta kenenkään kanssa missään. yms. yms.

Mutta joo, joka toinen vkloppu olen yksin. Niinä vkloppuina teen töitä, joita en ole ehtinyt tehdä viikolla, koska olen priorisoinut aikani lapsilleni. Niinpä viikonloppuina teen myös kotitöitä: pesen pyykkiä ja leivon. Niinä vkloppuina myös nukun ja lepään. Joskus jos jaksan, käyn jossain. Miestä ei ole aikaa eikä minkäänlaista halua etsiä.

 

Ilman parisuhdetta olisit myös vapaampi.

Varmaan tulisi harrastettua seksiä useampien ihmisten kanssa (mutta selvästi nykyistä vähemmän). Muuten en keksi, miten olisin sen vapaampi sinkkuna. Suhteeseemme ei liity mitään ikäviä velvollisuuksia, taloudellinen tilanteeni on parempi, ulkomaille tulee lähdettyä useammin, harrastuksiin tulee käytettyä enemmän aikaa toisen kanssa ja uusiakin juttuja rohkaistuu kokeilemaan paremmin. Tietysti oma parisuhteeni on tosi hyvä. Huonosta suhteesta voikin saada itselleen pallon jalkaan varsinkin, jos siihen liittyy lapsia.

 

Juu, voi tulla kokeilemaan jos sellaista väittää! Olen kahden päiväkoti-ikäisen yh ja lapset isällään joka toinen viikonloppu, jonka olen aina töissä että saan elätettyä meidät. Kelalta saan minimielarit, noin 295e kuussa. Sekä tietenkin lapsilisät korotettuina. Onneksi käyn vuorotöissä niin selvitään.

Kaipaisin kumppania joka jakaisi kuluja ja osallistuisi arkeen. Pääsisin vaikka lenkille. Tai salille. Mutta pääsen tietenkin jos otan molemmat muksut mukaan. Kaikki asiat on itse tehtävä, ihan kaikki. Olla yksin vanhempainilloissa ja joka paikassa. Selvitellä lasten neuvolat, vasut ja kaikki. Hoitaa kaikki mahdolliset asiat, kotityöt. Ei tälläistä kyllä tavoitellut aikanaan mutta monta kertaa parempaa tämä on, kuin riitaisa suhde narsistin kanssa.

Ikävä kuulla. Minua etenkin äitini auttoi paljon lasten ollessa pienempiä ja on hän vieläkin lapsilleni tärkeä. Isäni on auttanut lähinnä taloudellisesti mutta tietenkin myös muuten. Sen lisäksi on ollut muitakin ihmisiä tarvittaessa apuna ja en siis koe joutuneeni elämään vain lasten ehdoilla.

 

Näitä stooreja lukeneena ei kyllä käy yhtään yh-äitejä tai -isiä kateeksi. "10 päivän vapaa lapsesta"... hui kamala, mä en osaisi kuvitellakaan olevani erossa lapsestani niin pitkiä aikoja :O Miksi lapsia tehdään, jos niiden kanssa ei voi olla. Vaikka eihän avioeroja osaa kukaan ennustaa. Toisaalta uskon että nykyään erotaan aivan liian helposti ja juuri silloin, kun lapset ovat vielä pieniä. Luullaan eron olevan ratkaisu muihin ongelmiin ym..
Lisäksi arveluttaa lapsen rooli erotilanteissa, varsinkin riitaisissa. Miten mahtaa häneen vaikuttaa heittopussin elämä?

No, parempi vaan olla tyytyväinen omaan onnelliseen parisuhteeseen, teemme kyllä sen eteen töitäkin ja kaikilla on mukavampaa!

 

Jos meille tulisi ero, minä en ottaisi enää uutta miestä ainakaan saman katon alle. Ihan siks ettei voi löytyä aviomiestäni parempaa yksilöä jonka kanssa kaikki sujuu.
Jos tämä kusisi jostain syystä niin kyllä minä sitten vaalisin omaa valtakuntaani ja sinne ei miestä enää asumaan tulisi. Tämä on mun elämäni rakkaus ja tosiaan, jos tämä ei onnistu niin sitten keskittyisin ihan muihin asioihin.
Mulla ei kyllä ole esim. mitään ongelmaa keksiä tekemistä sillä välin kun mies on esim. viikon reissussa.

Mutta eihän teille tällaisia tilanteita tulekaan kun teillä vaan halitaan ja pusitaan ja rakastetaan ja naidaan. Ne on muut, joita tällaiset arkipäivän tylsät probleemat koskee.

Kiitos, että muistat tulla jokaiseen ketjuun, jossa joku avautuu ongelmistaan, kertomaan miten hyvin asiat sinulla ovat. Se varmasti on jaksamisen avain monelle.

 

Kiitos, että muistat tulla jokaiseen ketjuun, jossa joku avautuu ongelmistaan, kertomaan miten hyvin asiat sinulla ovat.

Missä maailmassa asiat ovat "erityisen hyvin", jos on tyytyväinen suhteeseensa ja kykenee keksimään itselleen tekemistä viikoksi? Totta kai epämiellyttäviäkin tunteita mahtuu jokaiseen elämään, mutta kyllä minun käsitykseni mukaan ainakin ihmisellä pitäisi olla sellainen perusonnellisuus siellä taustalla. Outoa, jos ei saa sanoa, että onnellinen.

 

Niiden yli kymmenen vuoden aikana, mitä olen palstalla notkunut, olen lukuisat kerrat muiden kirjoituksia luettuani todennut, että onneksi olen yh

 

[QUOTE="YH";29488602]Juu mä olen naimisissa mutta käytännössä olen yh ilman tukia!

Meillä on pieniä lapsia, ja mä olen vielä kotiäitinä. Minä hoidan kodin (sis.ruuan laitto, pyykkihuolto, siivous), vien vanhimman lapsen eskariin, haen eskarista, hoidan muut lapset, vaihdan vaipat, syötän, ulkoilen jne...

Mies on työttömänä eikä tee mitään! Käy kyllä juu omissa menoissa ja kauppa asiat koska ei päästä mua yksin kauppaan koska joutuisi muuten olemaan lasten kanssa!

En käy ulkona, en harrasta en tapaa ystäviä koska sellaisia minulla ei ole. Mieheni on nekin karkottanut.

Päiväni on yötä päivää lasten hoitoa, kodinhoitoa ym... Herään jopa öisin jos vauva sattuu heräämään.

Sanon vaan että minulla todella olisi elämä helpompaa jos pääsisin yh:ksi![/QUOTE]

Mikäpä estää eroamasta?? Elämä on valintoja...miksi elää parisuhteessa, jossa mies on omat arkivalintansa tehnyt ja elää omaa elämäänsä...ja sinä passaat kaiken1
Ei sitä ole pakko sietää..nosta "kissa" pöydälle, keskustelkaa ja jos ei säällisessä ajassa asiat korjaudu edes ulkopuolisella avulla, niin sinähän olet vapaassa maassa vapaa tekemään omat johtopäätösesi, millaista lapsiperheen arkea haluat elää....

Hyvää jatkoa ja toivon mukaan parempaa arkielämää...=)

 

aikaa [QUOTE="jep";29491981]Mun mielestä sekään että tekee kaiken yksin ei ole se hankalin juttu. Vaan se, että on koko ajan vastuussa kaikesta yksin. Koulunkäynnistä, sairastelusta, harrastuksista, ruokailuista, kavereille vienneistä ja hauista, lasten arkielämän hankaluuksista. Ihan kaikesta. Kyllä tämän konkreettisen tekemisen duunaa.

Raskasta on myös se, ettei voi yhtään löysätä. En voi sairastua. En voi masentua. En voi antaa ohjakisa koskaan edes tilapäisesti jollekin muulle. Joka toinen viikonloppu on aikammahdoton ajoittaa masennus tai sairastelu.

En voi ostaa taloa, en voi suunnitella tulevaisuutta kenenkään kanssa missään. yms. yms.

Mutta joo, joka toinen vkloppu olen yksin. Niinä vkloppuina teen töitä, joita en ole ehtinyt tehdä viikolla, koska olen priorisoinut aikani lapsilleni. Niinpä viikonloppuina teen myös kotitöitä: pesen pyykkiä ja leivon. Niinä vkloppuina myös nukun ja lepään. Joskus jos jaksan, käyn jossain. Miestä ei ole aikaa eikä minkäänlaista halua etsiä.[/QUOTE]

 

Ei kannata kaikesta olla aina niin varma, ei sitten iske reaalitodellisuus niin isolla kädellä.
Jos ydinperhe ei ole ideaali vanhemmille, niin miten se olisi ideaali lapselle.

Se mitä ennen syntymää tapahtuu, se on vielä mysteeri. Jokainen voi puhua vain siitä mikä itselle on täällä maan päällä ideaali.
Jos vanhemmat ovat "kunnollisia" he rakastavat lasta, parisuhdestatuksella ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Siten, ettei se ole kaikille vanhemmille ideaali. Kaikki eivät kaipaa parisuhdetta. Lapsille olisi parempi, jos kaikki vanhemmat olisivat parisuhteessa viihtyviä ja liitot onnellisia. Ei sekään poista imetyksen ideaalisuutta, että joku esim. ahdistuu imetyksestä niin paljon, että lapsen on parempi saada korviketta.

 

Vanhemmuutta ei voi jakaa uuden puolison kanssa. Hän ei ole edellisestä suhteesta syntyneiden lasten vanhempi eikä hänellä voi koskaan olla lapseen samanlaista sidettä kuin vanhemmalla. Arkea uusi puoliso toki on jakamassa, mutta ei vanhemmuutta.

Olen kyllä eri mieltä. Etenkin jos uusi isä - tai äitipuoli tulee lapsen elämään varhain, todennäköisesti tunneside syntyy vahvaksi jos uusi kumppani on valmis näkemään vaivaa ja tällä on halua olla lapsen kanssa.

 

Ilmeisesti.
Tytsin logiikan mukaan kolme vanhempaa on ideaalimpi kuin kaksi, neljä vanhempaa ideaalimpi kuin kolme jne. Tai sitten saamme tähänkin jonkun tyhjentävän vastauksen, joka kumoaa edelliset aivopierut.


Voin paljastaa tytsille että toivoin lapsena vanhempieni eroa. Erosivat kyllä mutta vasta paljon myöhemmin kun olin jo iso ja muuttanut omilleni. En taida siis olla tytsin ideaalioppaan mukaan entinen ideaalilapsi, enkä nykyinen ideaaliaikuinen.

Niin ja tuskin olisit toivonut, jos vanhemmillasi olisi ollut hyvä suhde.

 

Olen kyllä eri mieltä. Etenkin jos uusi isä - tai äitipuoli tulee lapsen elämään varhain, todennäköisesti tunneside syntyy vahvaksi jos uusi kumppani on valmis näkemään vaivaa ja tällä on halua olla lapsen kanssa.

Jep, uusperheen puolisosta voi tulla joissain tapauksissa kumppanin lapsille jopa adoptiovanhempi. Kaikki uusperheet eivät kuitenkaan niin idyllisiä ole. Kyllähän niihin liittyy enemmän konflikteja kuin ydinperheisiin ja se on ihan ymmärrettävää.

 

Juu, voi tulla kokeilemaan jos sellaista väittää! Olen kahden päiväkoti-ikäisen yh ja lapset isällään joka toinen viikonloppu, jonka olen aina töissä että saan elätettyä meidät. Kelalta saan minimielarit, noin 295e kuussa. Sekä tietenkin lapsilisät korotettuina. Onneksi käyn vuorotöissä niin selvitään.

Kaipaisin kumppania joka jakaisi kuluja ja osallistuisi arkeen. Pääsisin vaikka lenkille. Tai salille. Mutta pääsen tietenkin jos otan molemmat muksut mukaan. Kaikki asiat on itse tehtävä, ihan kaikki. Olla yksin vanhempainilloissa ja joka paikassa. Selvitellä lasten neuvolat, vasut ja kaikki. Hoitaa kaikki mahdolliset asiat, kotityöt. Ei tälläistä kyllä tavoitellut aikanaan mutta monta kertaa parempaa tämä on, kuin riitaisa suhde narsistin kanssa.

Mulla on mies ja käytännön asioiden kanssa ihan samanlainen elämä kuin sinullakin, koska se mies ei ole kuin harvoin kotona. Lenkille pääsen jos hankin lapsenvahdin. Mummo auttaa, jos on tarvis mutta käytännössä apua ei viitsi pyytää kuin aivan pakollisimpiin asioihin koska uhmaikäiset lapset eivät ole iäkkäälle enää kovin helppoja hoidettavia.

Tämä johtuu siitä että mies tekee matkatyötä ja on paljon pois kotoa. Usein viikon kerrallaan, joskus kaksi. Eli arkielämässä elän yksinhuoltajan elämää, mutta sitä ei tietenkään saa sillä nimellä kutsua, koska minullahan on mies. Lasten isä, joka tälläkin hetkellä on toisessa maassa työmatkan takia, ja jolle ei tosiaan voi useinkaan edes skypetellä.

Pisin jakso joka ollaan oltu miehen työn takia erossa toisistamme oli 4kk. Minusta aika pitkä aika. Näihin pitempiin työkomennuksiin olen sanonut lasten synnyttyä ei kiitos.

 

Jep, uusperheen puolisosta voi tulla joissain tapauksissa kumppanin lapsille jopa adoptiovanhempi. Kaikki uusperheet eivät kuitenkaan niin idyllisiä ole. Kyllähän niihin liittyy enemmän konflikteja kuin ydinperheisiin ja se on ihan ymmärrettävää.

Kyllä liittyy, se kiinnostus ja halu tutustua lapseen eivät ole itsestäänselvyyksiä, mutta jos ne ovat kunnossa niin uusperhe voi olla lapselle kuin ydinperhe, vaikkei toinen vanhempi olekaan verisukulainen.

 

Minulla on onneksi hyvät tulot, joten rahahuolia ei ole. Vaikean liiton jälkeen en edes uutta kumppania toivo. Mutta sitä arjen jakamista - jutustelua lasten asioista, lomien suunnittelua, yhteistä telkkarin katselua jne. kaipaan kovasti

 

Mikä on totaaliyh? Yh, jolla ei ole lainkaan tukiverkostoa vai yh, jonka lapsella ei ole osallistuvaa isää? No enivei, esikoinen oli 19 ja kuopus 14 v, kun olin ekaa kertaa viikonlopun ihan yksin jossain muualla kuin töissä. Ja mitä silloin tein? Notkuin palstalla tietenkin Aina siis oli vähintään toinen lapsista kotona tai jos molemmat olivat pois kotoa, niin silloin mä olin töissä.

En ole koskaan kokenut yksinhuoltajuutta vaikeana. No toki silloin, kun koko perhe oksentaa ja ripuloi ja jonkun eli mun on pakko viedä koira ulos. Olen huono tekemään kompromisseja yksityiselämässäni, joten musta on ollut vain hyvä, kun olen voinut päättää itseäni ja lapsiani koskevista asioista itse. Päätösten tekeminen ei ole koskaan ollut mulle vaikeaa. Vaikka mulla kuopuksen isän kanssa onkin yhteishuoltajuus, hän on onnekseni hyväksynyt päätökseni, kun olen esittänyt perustelut. Eli ei ole periaatesyistä heittäytynyt hankalaksi.

Kuopuksen isä on osallistunut ihan mukavasti poikansa elämään ja elatukseen. Olen myös itse keski-iässä vaihtanut paremmin palkatulle alalle, kun lapset alkoivat tulla teini-ikään. En siis ole kaivannut uutta puolisoa kustannuksia jakamaan.

Nyt lapset ovat aikuisia ja voisi olla jopa aikaa jollekin säpinälle, mutta sopiva miekkonen puuttuu

 

Mikä on totaaliyh? Yh, jolla ei ole lainkaan tukiverkostoa vai yh, jonka lapsella ei ole osallistuvaa isää? No enivei, esikoinen oli 19 ja kuopus 14 v, kun olin ekaa kertaa viikonlopun ihan yksin jossain muualla kuin töissä. Ja mitä silloin tein? Notkuin palstalla tietenkin Aina siis oli vähintään toinen lapsista kotona tai jos molemmat olivat pois kotoa, niin silloin mä olin töissä.

En ole koskaan kokenut yksinhuoltajuutta vaikeana. No toki silloin, kun koko perhe oksentaa ja ripuloi ja jonkun eli mun on pakko viedä koira ulos. Olen huono tekemään kompromisseja yksityiselämässäni, joten musta on ollut vain hyvä, kun olen voinut päättää itseäni ja lapsiani koskevista asioista itse. Päätösten tekeminen ei ole koskaan ollut mulle vaikeaa. Vaikka mulla kuopuksen isän kanssa onkin yhteishuoltajuus, hän on onnekseni hyväksynyt päätökseni, kun olen esittänyt perustelut. Eli ei ole periaatesyistä heittäytynyt hankalaksi.

Kuopuksen isä on osallistunut ihan mukavasti poikansa elämään ja elatukseen. Olen myös itse keski-iässä vaihtanut paremmin palkatulle alalle, kun lapset alkoivat tulla teini-ikään. En siis ole kaivannut uutta puolisoa kustannuksia jakamaan.

Nyt lapset ovat aikuisia ja voisi olla jopa aikaa jollekin säpinälle, mutta sopiva miekkonen puuttuu

Mä ajattelen että totaaliyh on silloin kun lapsen biologinen vanhempi ei halua osallistua lapsen elämään ja ei ota lasta vuoroviikoin tai edes silloin tällöin hoitoon. Mutta voi olla ja onneksi onkin usein kuitenkin isovanhemmat kuvioissa ja ystäviä hoitoapuina.