Me just mietittiin viimeksi miehen kanssa, kun oltiin kahestaan "parisuhdelomalla" mökillä, että hitsi sentäs; kohta tämmönen on ihan normia,kun lapset ei enää haluakaan lähteä meidän mukaan.. Aika menee niin hurjaa vauhtia, että mua jo päinvastoin ahdistaa se, että joku pvä,(ja se on aika kohta), saakin vain huomioida puolisonsa ja itsensä, tehdä mitä lystää ja milloin lystää. Eihän se tosiasia mihinkään poistu, että AINA ja IKUISESTI, lapsistaan kantaa huolta ja he ovat yksi elämän tukipilari, mutta jestas sentäs, kuinka sitä osaakaan elää silleen, että ensin voi aatella vain itseään ja mahdollisesti sitä rakastaan siinä vierellä.
Itse aattelen niin, että lapseton elämä olisi mulle henkilökohtaisesti ollut suuri suru, ja siitä selviämiseen olisin varmasti tarvinnut paljon aikaa, jutteluapua, halauksia ja olkapäätä vierelle kulkemaan.. Mutta olisin , toivottavasti, löytänyt siltikin tavan elää ja olla, niin että olisin voinut olla onnellinen, edes hetkittäin.