Kadehditko koskaan yksinhuoltajia?

Toivon että ydinperheessä osataan jakaa omaa-aikaa molemmille vanhemmille. Huomioida toisenkin jaksamista arjessa. Itse olen avioeron kokenut ja koen kyllä että oma elämäni on nyt ns helpompaa kuin vuosi sitten. Meilläkin on alle kouluikäiset lapset, toinen oli vuosi sitten infektiokierteessä ja toinen ylivilkas.... Isäntä luuhaili omissa kalliissa harrastuksissaan ja äiti kiltisti hoiti kodin. Yritin asiallisesti kertoa arjen vaativuudesta ja kaipasin omaa-aikaa, mutta sitäkin enemmän yhteistä perhe ja parisuhdeaikaa. Mies löysi harrastuksistaan uuden nuoremman neidin. Lastenvalvojalla ilmoitti suoraan että lapsiperheen arki oli liian rankkaa hänelle. Sossusta pistettiin asioita eteenpäin. Haettiin lapsille vammaistuet, minulle palvelusetelit vammaispalvelun kautta perhetyöntekijään (joka hoitaa lapset jos haluan nukkua, shoppailla, kuntoilla, tavata ystäviä). Isä tapaa lapsia viikolla kerran viikossa ja ottaa luokseen joka toinen vkl. Samalla äitinikin jotenkin havahtui ja alkoi tarjota apuaan lasten hoitoon.
Tällä hetkellä tuloilla pärjää hyvin, oma ihan hyvä palkka, lapsilisät + korotus, vammaistuet, elatusmaksut (hyvät nekin). Päivähoitomaksukin pieneni kolmasosaan, kun siihen lasketaan enää oma palkkani.
Ja omaa-aikaa koen nyt olevan jopa liikaakin, kun vähensin työaikanikin nelipäiväiseen viikkoon. Palveluseteleitä lastenhoitoon en ole nyt edes käyttänyt. Oma elämäni kyllä helpottui huomattavasti. Ystäviä olen tavannut enemmän nyt puolessa vuodessa, kuin viimeiseen kuuteen vuoteen. MUTTA siltikin haluaisin tarjota lapsilleni ydinperheen.

 

En todellakaan kadehdi. Meillä kaksi lasta, jotka harrastavat paljon ja mies käy vuorotöissä eli joka toisen viikon olen käytännössä yksinhuoltaja. Silti minulla on runsain mitoin omaa aikaa joka viikonloppu. Usein käyn iltaisin jossakin tuulettumassa. Samoin joka toinen viikko otan itselleni pari vapaailtaa.

Helpottaa huomattavasti elämää, kun toinenkin aikuinen käy kaupassa, pesee pyykkiä, tekee ruokaa, hoitaa lasten kuskaamisia ja muita asioita, toimii lapsenvahtina, huolehtii pihatöistä ja talon pikkuremonteista, maksaa laskuja jne.

 

Kiva että keskustelu on jatkunut.

Juteltiin illalla vielä miehen kanssa pitkään. Mies ehdotti että kaikesta arjen kiireestä riippumatta aloittaisin taas itsekin jonkun harrastuksen jotta pääsen säännöllisesti kerran viikossa vähän pois kotoa.

Kyllä tämä tästä järjestyy. Joskus on vaan vaikea aloittaa sitä keskustelua puolison kanssa. Asiasta avautuminen täällä sai jotenkin itsenikin havahtumaan siihen miten tärkeää se oma aika olisi minun jaksamisen kannalta

 

2 lapsen yh. ainuttakaan yötä eivät ole isällään olleet, kun ei isä ole kiinnostunut. Muutaman kerran vuodessa saan lapset hoitoon ja vapaaillan itselleni. Muutoin hoidan kaiken yksin 24/7

 

isät unohtaa lapset jos ero tulee.
Toki joskus äiditkin mutta yleensä lähivanhempi on äiti.

 

kadehdin. Aiemmin olinkin, en ole enää =(

 

Niin siistii Siiri...oikeesti hienoa - toi kommunikointi ja omien tarpeiden ja tunteiden ilmaisu on kaiken a ja o - toisen huomioiminen, kunnioitus - ihanasti miehesi sua tukee ja asiaan reagoi - arvostettavaa <3! Voikaa hyvin!

 

Täällä "ydinperheellinen", joka sopi miehen kanssa esikoista odottaessaan, että molemmat saavat sanoa toiselle kun tarvitsee oman viikonlopun, ja tällöin toinen nappaa lapset ja lähtee mummolaan (toinen samassa kaupungissa, toinen 300km päässä). Ei ole tarvinnut miettiä että kehtaako ehdottaa ja mitä se toinen ny ajattelee jne. Ei todellakaan saada joka toinen vkl omaa aikaa, eikä kaivatakaan, mutta kummasti jo se pelkkä ajatus että se on ihan mahdollista helpottaa.

 

Mitäpä sillä vapaalla tekee yksin. Vaihtaisin heti parisuhteeseen MIEHEN kanssa. Huom! Miehen. En minkään vellipöksyn mitä suurin osa munallisista oikeesti on. Helpompaa yksin kuin yhden lisälapsen kanssa.

Vellipöksyjä kaipaa minäkään. En oikeastaan muista tai edes kunnolla tiedä,miltä tuntuu olla parisuhteessa Miehen kanssa. Itse tunsin olevani yksinhuoltaja jo avioliiton aikoina ja isompi lapsi siinä välillä jaloissa pyörimässä oli lapsen isä. Eron jälkeen isää on näkynyt vain suuremmissa mutkissa muutaman tunnin erässä,joten eiköhän ap:lla ole sitä kadehtimaansa omaa aikaa enemmän kuin monella (totaali) yh:lla.

Viikko-viikko-systeemi on min mielestä yhteishuoltajuutta ennemmin kuin "täydellistä" yksinhuoltajuutta,vaikka sen viikon aikana kumpikin vanhempi hoitaa asiat ja lapsensa yksin.