Jos adoptioäiti todella on ollut psyk./ter., minkälaisia neuvoja hän on mahtanut antaa vanhemmille, jotka taistelevat vaikeasti oireilevan lapsen kanssa.. Liekö joku työkaverinsa tämä psykologi joka heitä kävi neuvomassa?
Mä olen miettinyt paljon sitä, minkälaista valmennusta suomalaiset adoptiovanhemmat saavat, paljonko kiinnitetään valinnoissa huomiota juurikin ihmisen/parin psyykkisiin valmiuksiin (kun yleisesti tulee se kuva, että taloudellinen tilanne ja pitkään kestänyt avioliitto, ei laadulla väliä, on se tärkeämpi kriteeri) ja kuinka paljon saavat jälkikäteen tukea.
En myöskään lähtisi allekirjoittamaan sitä, että Suomeen adoptoitavien lasten orpoudesta voitaisiin mennä satavarmasti takuuseen. Lapsia päätyy ulkomailla lastenkoteihinkin varastettuina vanhemmiltaan, ostettuina ja heikossa tilanteissa vanhemmilta huijattuina erinäisin (yleensä toteutumattomin) lupauksin.
Kuten joku aiemmin sanoi, lapsikauppa on todella iso bisnes, jossa ei mietitä vaikutuksia lapsen hyvinvointiin ja tuleviin laajakirjoisiin mielenterveysongelmiin, vaan rahaa. Se osaltaan vaikuttaa siihen, ettei myöskään adoptiovanhempia seulota tarpeeksi tehokkaasti, eikä jälkiseurantaa myöskään selkäesti ole.
Ehkä jokaisen adoptioperheen pitäisi automaattisesti olla esim. jonkinlaisen lastensuojelun avohuollon kaltaisen järjestelmän asiakas esim. ensimmäiset 2v adoptiosta. Säännölliset perhetyöntekijöiden käynnit, haastattelut sekä vanhempien että lasten kanssa, vertaistukiryhmät jne. Tälläisella ennaltaehkäisyllä säästettäisiin huomattavia summia kun ongelmiin päästäisiin puuttumaan ajoissa ja ehkä pahimmat oireilut ja lopulta pahimmassa tapauksessa hylkäämiset yhteiskunnan vastuulle jäisivät toteutumatta.
Pidän erittäin arveluttavana kaikissa adoptioissa myös sitä, että lapset pääsääntöisesti (erityisesti kv-adoptioissa) tulevat uuteen perheeseensä "liian" vanhoina. Kun lapsi on ehtinyt jo oppia kielen ja kulttuurin, muualle repäisy on todella suuri shokki. Oli lapsi sitten kasvanut bioperheessään ja tavalla tai toisella sen menettänyt, tai lastenkodissa jossa selviytymiskeinot taas puoltavat tunnekylmyyttä ja rajuja henkisiä vammoja, on tulevaisuus joka tapauksessa kaikkea muuta kuin helppo. Vielä kun lapsi laitetaan täysin vieraaseen kulttuuriin vieraskielisten ihmisten keskelle ja sanotaan, että tässä on sinun uudet vanhempasi, koita sopeutua, niin mitä siinä on oikeasti realistista odottaa?
Mitenköhän moni adoptiovanhempi on tutustunut tulevan lapsensa kulttuuriperimään, tai yrittänyt edes opetella perusteita kielestä, sen verran että ymmärtää 'kyllä' ja 'ei'. Tunnistaisi edes vähän jotain sanoja ja tajuaisi, mitkä asiat ja tavat suomalaisessa (tai pohjoismaisessa) kulttuurissa ovat lapselle täysin vieraita ja jopa pelottavia.
Ja miten moni adoptiovanhempi pystyy ihan puhtaasti olemaan kiitollinen siitä, että hän saa lapsen, kauan odottamansa lapsen, oli tämä millainen tahansa. Moniko kuitenkin tuntee syvällä sisimmässään, että lapsen pitää olla kiitollinen että hänet on "pelastettu". En tiedä. Tämä on vain mun pohdintaa asiasta. En usko että voisin olla kummoinen adoptioäiti, tämän myönnän rehellisesti enkä sille tielle ole koskaan ollut valmis lähtemään, vaikka lapsettomusu joskus vaikutti enemmän kuin selvältä.