Olen katsonut tuon dokumentin nyt loppuun.
Monella tavoin tuo tyttö muistutti omaa lastani, ainakin niiden kuvailujen perusteella.
Moni ulkopuolinen saattaisi arvella minutkin joissain tilanteissa kylmäksi ja empatiakyvyttömäksi. En ole vanhempien toimintatavoista aivan samaa mieltä, mutta toisinaan lapsen kanssa joutuu "kylmettämään" omat tunteensa hetkellisesti. Joskus, kun hän huutaa, ei kykene enää kontrolloimaan itseään ja on täysin hajoamispisteessä, minä näytän ulkoisesti täysin rauhalliselta, keskityn näyttämään tyyneltä, olemaan neutraali. TUNNEN koko ajan empatian ja tunnen koko ajan valtavaa surua, mutta se on toisella sijalla siinä tilanteessa, koska tiedän oman lapseni rajat ja tiedän, ettei hän kykenisi siinä tilanteessa ottamaan vastaan yhtään kenenkään toisen tunnereaktiota.
Minä olen silloin tavallaan pelkkä seinä. Tai ankkuri, joka yrittää saada lapsen asettumaan aloilleen.
Hän on huutanut, että satutan, päästä irti, vaikken koske tai kosken hellästi. Hän on huutanut suoraa huutoa, itkenyt, huutanut että haluaa kuolla, että minä haluan hänen kuolevan, että haluaa minun kuolevan. Kamalia asioita, joista jokainen särkee minun sydäntäni jokaisella kerralla.
Olen monet itkut itkeni yksin, koska olen ollut niin pohjattoman loppu siihen, ettei mikään maailman rakkaus riitä.