V
vieras**
Vieras
Olisin kysellyt miten teillä muilla on mennyt vastaavanlaisessa tilanteessa:
Hyviä ja huonoja hetkiä on ollut 4 vuoden aikana, mutta alkuvuosi meni todella hyvissä merkeissä. Ehti jo alkaa itse toivomaan että jospa tämä nyt on se paremman/sopuisamman yhteiselämän alku, mieskin sanoi että onpas hienoa kun ei ole enää riitoja tai muita erimielisyyksiä. Oltiin risteilyllä kahdestaan ja oli tosi hyvä reissu. Parisen päivää reissun jälkeen alkoi mies selvästi ottaa lievää etäisyyttä, no ajattelin että on stressiä autokoulusta tai tyyttymättömyyttä työn suhteen. Yritin varovasti kysellä mikä on, kuulemma kaikki on ok.
Parisen viikkoa meni näin. Sitten itse yhden vaikean työpäivän ja nälkäisen lapsen kanssa kotiuduttuamme, huomautin miehelle ystävälliseen äänensävyin että olisi ollut ihanaa jos olisi ollut kotia olisi vähän siistitty tai ruokaa laitettu (mies siis osallistuu kotitöihin vähän "kausittain") Hän itse oli viettänyt vapaapäivää. Olihan se väärin minulta sanottu, olisi pitäny antaa olla. Kun kysyin että tosiaanko oli kotona koko päivän ollut, niin läväytti päin naama minulle että "ei kun toisen naisen kanssa".
Seuraavana iltana kysyin että mitä tämä oikein on, että tuollaisia tarttee sanoa, no riitahan siitä sitten tuli. Sanoi sitten siinä yhteydessä että "kyllä tämä oli tässä". Olin itse hänelle sanonun että jos tuo kommentti toisesta naisesta on totta,niin herra voi pakakta laukkunsa ja lähteä. Mies sanoi etsivänsä oman kämpän. aloitti sitten mykkäkoulun ja neljäntenä päivänä sitten kysyin, että vieläkö on samaa mieltä. On kuulemma, mutta haluaisi että minä lähden (meillä 2-vuotias lapsi) Itse olen sitä mieltä, että se joka eropäätöksen tekee saa lähteä ja mielummin mahdollisimman pian. Lapsen koti kyseessä. Miten olette itse toimineet tällaisessa tilanteessa? Järkipuhe ei taida tässä tapauksessa auttaa, käyttäytyy niin lapsellisesti ollessaan vihainen. Pitääkö vaan pyytää käräjäoikeudelta päätöstä siitä kuka asuntoon saa jäädä ja kuinkahan kauan tuollaisen päätöksen saamisessa kestää? Itse olen henkisesti aika lopussa, kun hetki sitten aloin vasta toivoa, niin taas sekin toive romutettiin,ihan yhtäkkiä.
Onneksi sentään ystävät ja perhe ollut tukena,vaikka itse se käytännön työ on tehtävä..
Hyviä ja huonoja hetkiä on ollut 4 vuoden aikana, mutta alkuvuosi meni todella hyvissä merkeissä. Ehti jo alkaa itse toivomaan että jospa tämä nyt on se paremman/sopuisamman yhteiselämän alku, mieskin sanoi että onpas hienoa kun ei ole enää riitoja tai muita erimielisyyksiä. Oltiin risteilyllä kahdestaan ja oli tosi hyvä reissu. Parisen päivää reissun jälkeen alkoi mies selvästi ottaa lievää etäisyyttä, no ajattelin että on stressiä autokoulusta tai tyyttymättömyyttä työn suhteen. Yritin varovasti kysellä mikä on, kuulemma kaikki on ok.
Parisen viikkoa meni näin. Sitten itse yhden vaikean työpäivän ja nälkäisen lapsen kanssa kotiuduttuamme, huomautin miehelle ystävälliseen äänensävyin että olisi ollut ihanaa jos olisi ollut kotia olisi vähän siistitty tai ruokaa laitettu (mies siis osallistuu kotitöihin vähän "kausittain") Hän itse oli viettänyt vapaapäivää. Olihan se väärin minulta sanottu, olisi pitäny antaa olla. Kun kysyin että tosiaanko oli kotona koko päivän ollut, niin läväytti päin naama minulle että "ei kun toisen naisen kanssa".
Seuraavana iltana kysyin että mitä tämä oikein on, että tuollaisia tarttee sanoa, no riitahan siitä sitten tuli. Sanoi sitten siinä yhteydessä että "kyllä tämä oli tässä". Olin itse hänelle sanonun että jos tuo kommentti toisesta naisesta on totta,niin herra voi pakakta laukkunsa ja lähteä. Mies sanoi etsivänsä oman kämpän. aloitti sitten mykkäkoulun ja neljäntenä päivänä sitten kysyin, että vieläkö on samaa mieltä. On kuulemma, mutta haluaisi että minä lähden (meillä 2-vuotias lapsi) Itse olen sitä mieltä, että se joka eropäätöksen tekee saa lähteä ja mielummin mahdollisimman pian. Lapsen koti kyseessä. Miten olette itse toimineet tällaisessa tilanteessa? Järkipuhe ei taida tässä tapauksessa auttaa, käyttäytyy niin lapsellisesti ollessaan vihainen. Pitääkö vaan pyytää käräjäoikeudelta päätöstä siitä kuka asuntoon saa jäädä ja kuinkahan kauan tuollaisen päätöksen saamisessa kestää? Itse olen henkisesti aika lopussa, kun hetki sitten aloin vasta toivoa, niin taas sekin toive romutettiin,ihan yhtäkkiä.
Onneksi sentään ystävät ja perhe ollut tukena,vaikka itse se käytännön työ on tehtävä..
