Lapsen hankkiminen yksin/ilman parisuhdetta. Keskustelua, mielipiteitä kokemuksia. :)

On niitäkin. Mutta sitä en toki epäile, etteikö ihmistä varsinkin teini-iässä KIINNOSTAISI. Mutta eri asia on se, muodostuuko siitä (esim. isättömyydestä tai siitä, että toinen tai molemmat vanhemmista eivät ole biologisia/geneettisiä vanhempia) jokin kipupiste, ongelma tai millään lailla mikään iso juttu.

Useimmilla varmaan kiinnostaa teini-iässä kun miettii omaa ulkonäköänsä, mutta mä oon käsittänyt, että silleen syvällisemmin omaa alkuperäänsä rupeaa pohtimaan (jos rupeaa) joskus lähempänä vanhuutta.

Tai niin moni sanoo, itse en ole ollut keski-ikäinen tai vanhus, eikä tietenkään kaikkien ihmisten mieli toimi samalla tavalla.

 

Miksi? Miksi parisuhteen malli tulisi saada juuri omien vanhempien suhteesta? Entä, jos vanhemmat asuvat saman katon alla tai naapurissa, mutta eivät ole pariskunta? Kasvattavat kuitenkin lapsensa yhteisvoimin. Minusta on eri asia, onko joku asia ideaalia vai väärin.

En minä ajatellut tätä parisuhteen mallin kannalta. Vaan ihan sen kannalta, että minä haluan lapsellani olevan kaksi läsnäolevaa, rakastavaa, tuttua ja turvallista vanhempaa. Toivon ihan hirveästi, että pystyn tarjoamaan lapselleni turvallisen ydinperheen, jossa kasvaa.

 

Minä en. Lähinnä olen huomioinut, miten nenäni ja ääneni tulee äitini suvusta, eipä mitään sen syvällisempää. Käytöksen ja luonteenpiirteiden suhteen taas mietin omassa perheessä saamaani kasvatusta, en sukujeni perinteitä.

Ja kuten Mörköäiti tuossa sanoikin, kiinnostus on eri asia kuin elämän pituinen trauma.

Jaa, no me ajatellaan tästä asiasta ilmeisesti aika eri tavalla.
Pohdin muutenkin paljon kaikkea, joten luonnollisesti tulee siinä sivussa pohdittua omaa olemistakin ja sitä mistä tietyt asiat johtuu jne.

Elämänpituisen trauman syntyminenkin on varmasti yksilöllistä, herkempi ihminen kehittää sellaisen helpommin (sen lisäksi, että muut tekijät voivat myös siihen vaikuttaa, esim. muiden ihmisten asenne ym).

 

Jaa, no me ajatellaan tästä asiasta ilmeisesti aika eri tavalla.
Pohdin muutenkin paljon kaikkea, joten luonnollisesti tulee siinä sivussa pohdittua omaa olemistakin ja sitä mistä tietyt asiat johtuu jne.

Elämänpituisen trauman syntyminenkin on varmasti yksilöllistä, herkempi ihminen kehittää sellaisen helpommin (sen lisäksi, että muut tekijät voivat myös siihen vaikuttaa, esim. muiden ihmisten asenne ym).

Joo, tavallaan ymmärrän sen, että ympäristö vaikuttaa tuohon "trauman" syntymiseen ja sille ei itse voi mitään. Pakosti lapsi tulee jossain vaiheessa tiedostamaan, että häneltä puuttuu jotain, mitä useimmilla muilla on.

 

Lapsi jossainvaiheessa kyseinalaistaa tilanteen missä olet hänet hankkinut, mutta kyllä, lapsen voi saada yksinkin. siittäjä/synnyttäjä ei aina kuitenkaan ole se ihminen jota vanhempana pidät.

 

Tytsi-89: Hyvän aiheen olet nostanut pohdittavaksi, mielestäni kunnon pohdintaan tarvitsee aiheen rajata tarkasti, ja asian käsiteltyä lisätä siihen aineksia. Varsinkin täällä kun ihmisillä on erilaisia käsityksiä pelkästään sanojen merkityksissä ja toisen kanssa ei ole kasvotusten Mihin ihmeeseen perustat väitteesi, että naisen päätavoite parisuhteen hankintaan on lapsipainotteinen? Mikä miehen sitten mielestäsi oisi? Seksi? Lapsi? Itse ehdottaisin ihan kumppanuutta sen kaikissa muodoissa, mutta mistäs minä tiedän...

Itse olen yksinhuoltajan lapsi, isääni tapasin teini-ikään asti säännöllisesti, sitten omasta halusta harvemmin ja nykyisin en ollenkaan ellen satu kaupassa törmäämään. Vaikka tunnen isäni, luokitan itseni silti isättömäksi, koska hän ei ole ollut isäroolissa kuten minä roolin miellän. Isäasia on ollut kipupiste lapsesta asti, esimerkiksi koulussa isänpäivä askartelut tuottivat tuskaa kun ei ollut elämässä mukana olevaa isää kelle askarella.

Itse en hankkisi lasta tarkoituksella isättömäksi, koska en yksinkertaisesti voisi tarjota hänelle hyvää elämää totaaliyksinhuoltajana. Onhan parisuhteessa hankitun lapsen kohdalla riski yksinhuoltajuuteen, mutta sentään mahdollisuus ydinperheilyyn. Jos nyt hankkisin lapsen mieheni kanssa ja myöhemmin eroaisimme, lapsi todennäköisesti asuisi isällään minun ollessa etävanhempi.

Tässäkin on mielestäni suurinpana kysymysmerkkinä se, vaivaako lasta itseään isättömyys (juuri tässä tarkoituksella ilman isää hankittu lapsi -asiassa). Joitakin vaivaa, joitakin ei. Sitähän ei voi tietää mitä hänen mielessään tulee liikkumaan. Täten siis voin tylysti sanoa, että jos haluaa lapsen huolimatta siitä, että isäasia saattaa olla lapsen mieltä suurestikin järkyttävä asia, se on todella itsekäs valinta.

En jaksa lukea viestiäni läpi, joten voi olla sekava ja ymmärrän hyvin jos ei muutkaan jaksa lukea. Kohta peiton alle nollaamaan

 

"Täten siis voin tylysti sanoa, että jos haluaa lapsen huolimatta siitä, että isäasia saattaa olla lapsen mieltä suurestikin järkyttävä asia, se on todella itsekäs valinta"

Tää on jossain mielessä aika kaukaa haettua. Päätösten tekeminen sen mukaan, miten ehkä voisi käydä. Ei kaikkea voi varoa ja ennakoida.

 

Siis ennenhän ajattelin, etten voisi "hankkia" lasta yksin, vaan tulee olla lapsella isä tai ainakin sen yritys että olisi.

No, 5 vuotta vauvakuumetta, toisen haluttomuutta saada lapsia, viimein tilanne missä ei voi edes yrittää "lapsentekoa", niin....

...kummasti on asiat muuttuneet...

Nyt sitä "tekisi", vaikka yksin, jos voisin - joku kaunis päivä.
Taitaa tuo biologinenkello olla voimakas

 

"Täten siis voin tylysti sanoa, että jos haluaa lapsen huolimatta siitä, että isäasia saattaa olla lapsen mieltä suurestikin järkyttävä asia, se on todella itsekäs valinta"

Tää on jossain mielessä aika kaukaa haettua. Päätösten tekeminen sen mukaan, miten ehkä voisi käydä. Ei kaikkea voi varoa ja ennakoida.

Asioilla on välimaastoja, ei pelkästään tämä minun mielipide, eikä myöskään sinun "ei kaikkea voi varoa ja ennakoida" -ajatus. Mielestäni vain on typerää jos ei ota vakavia asioita huomioon. Minä pidän tätä yksin lapsen hankintaa itsekkäänä ja sekä siitä aiheutuvaa mahdollista isäkipuilua vakavana asiana, ja katson tätä asiaa juurikin tälläisen isäkipuilleen lapsen huomioon ottaen, olenhan sellainen itsekin ollut. Joillakin, kuten ymmärtääkseni sinulla ei ole tätä samaa näkökulmaa meidän erilaisen taustan takia (näin vain oletan, korjaa jos olen väärässä), ja katsotkin asiaa varmastikin eri asiat vaakakupissa painaen. On mukavaa pohdiskella asioita, oikeita vastauksia kun ei ole niin saa tutustua erilaisiin mielipiteisiin. Ehkäpä omatkin ajatukset löytävät uusia uomia missä soljua

Olisi mukava, jos vastaisit myös viestissäni oleviin kysymyksiin, etkä vain poimisi pätkää mitä haluat kommentoida...

 

Kai se joillekin sit on vähemmän tärkeää ja toisille sit enemmän tärkeää.

En mä ole ikinä törmännyt (livenä) ihmiseen jolla ei pätkän vertaa kiinnostaisi oma alkuperänsä, mut niitäkin ilmeisesti on.
Mä itse ainakin peilaan itseäni monissa asioissa biologisia sukujani vasten.

Mä olen. Tunnen ihmisen, joka ei tiedä biologisesta isästään mitään ja se ei ole häntä koskaan vaivannut tai juuri edes kiinnostanut. Asiaan tosin voi vaikuttaa se, että hänellä on äidin lisäksi isä, joka on hänet kasvannut vaikka ei biologinen isä olekaan.

 

Minä tiedän muutamia lapsen/lapsia tietoisesti yksin hankkineita.
Esim. sinkku kummitätini (lastenlääkäri) adoptoinut kaksi tytärtä ulkomailta... ja omista tyttäristä yksi saanut pojan epäkonventionaalisin keinoin.
Ja noiden esimerkkien väliltä monta muuta..

Kaikkien noin toimineiden lapset mielestäni varsin hyvinvoivia.
Niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Ehkä poikkeuksellisessa tilanteessa on vanhemoi muutenkin poikkeuksellisen varuillaan sen suhteen ettei lapsen henkisiäkään (erityis)tarpeita laiminlyödä?

 

"Täten siis voin tylysti sanoa, että jos haluaa lapsen huolimatta siitä, että isäasia saattaa olla lapsen mieltä suurestikin järkyttävä asia, se on todella itsekäs valinta"

Tää on jossain mielessä aika kaukaa haettua. Päätösten tekeminen sen mukaan, miten ehkä voisi käydä. Ei kaikkea voi varoa ja ennakoida.

Kysehän onkin siitä päätöksen tekemisestä sellaisissa tilanteissa, joissa on suotavaa ennakoida. Ja lapsen hankkiminen nyt vähintäänkin on sellainen tilanne.

Itse en tekis lastani huonoon parisuhteeseen, enkä hankkis lastani ilman hyvää isää. Onneksi löytyi hyvä isä ja muodostui hyvä parisuhde, nyt oli hyvä hommata meidän lintukotoon tuo piskuinenkin ja innostuttiin jopa niin, että on toinen tulossa. Parisuhteestahan ei voi koskaan tietää, mutta kyllä isäehdokas pitäis sen verran tuntea, ettei lastaan hylkää jos parisuhteelle mahdollisesti loppu tuleekin. Näitä isänsä hylkäämiä näkee tänä päivänä vähän liikaakin tai sellaisia, jotka ei ole isäänsä koskaan tunteneetkaan ja poikkeuksetta jotain häikkää heidän elämässään on. Ja nyt puhun niistä, joista itse jotain tiedän, en ole tutkimuksia aiheesta lukenut.

 

hyväksyn. jos nyt aikaa sais takasin 30 vuotta toimisin juuri niin, että hankkisin lapset, mutta en miestä

 

Mulla on aika jyrkkä mielipide tässä, mutta mun mielestä kaikki jotka haluaa tehdä vastuuttomasti lapsia niin ettei lapsi saa isää, pitäisi tappaa. Väkivalta on aliarvostettu ratkaisukeino.

 

Mulla on aika jyrkkä mielipide tässä, mutta mun mielestä kaikki jotka haluaa tehdä vastuuttomasti lapsia niin ettei lapsi saa isää, pitäisi tappaa. Väkivalta on aliarvostettu ratkaisukeino.

Miksi?
Eikö isättömyys ole paljon parempi vaihtoehto kuin huono isä elämää pilaamassa?

 

Miksi?
Eikö isättömyys ole paljon parempi vaihtoehto kuin huono isä elämää pilaamassa?

Eikö tässä ollu kyse siitä, että ylipäänsä hankkii sen lapsen ilman isää. Ei siitä, onko isättömyys parempi kuin huono isä. Ihan varmasti lapsi kyllä pärjää isättömänäkin/äidittömänäkin jos on pakko, mutta mielestäni ideaalitilanne on se, että lapsella on sekä isä, että äiti ja heillä hyvä suhde. Eikö se niin ole, että vanhempien parisuhde on lasten koti? Jos tuohon ei edes yritetä pyrkiä, niinno, en vain näe sitä mitenkään lapsen parhaana.

 

Miks pitäisi tehdä lapsia jos ei ole tarjota lapselle muuta kuin paska elämä? Tällaisten idioottien pitäis kärsiä.

 

Miksi?
Eikö isättömyys ole paljon parempi vaihtoehto kuin huono isä elämää pilaamassa?

Eipä niistä kaikista äideistäkään äidiksi ole, samanlaiset mätämunat naisista löytyy kuin miehistä. Äitiys vaan on liian pyhä asia, eihän äiti voi olla paha. Toisin kuin isä.

Vaan kuinka moni on sillä puolella että isä saa hankkia lapsen ilman että lapsella on lainkaan äitiä. Tietoisesti. Lapsi ilman äitiä.

 

Näissä jutuissa paistaa aina läpi yksi seikka. Aikuisen - naisen - itsekeskeisyys. Hänen on pakko sada lapsi, hinnalla millä hyvänsä. Oli puiteet tai ei. Pahissa tapauksessa se lapsi saa alkunsa äidin huijauksest "kyllä minä pillerini olen syönnyt, mutta mikään ehkäisy ei ole 100%" (tuttu tarina tältäkin palstalta).

Tässä maailmassa, meillä suomessakin on heitteille jätettyjä lapsi. Lapsia joiden omat vanhemmat eivät kykene vanhemmuuteen. Mitä jos tyydyttäisitte vauvakuumeen auttamalla näitä lapsia? Olemalla tukivanhempi. Se ei ole lainkaan sen vähäpätöisempää kuin oman lapsen hankkiminen. Päinvastoin. Sille apua tarvitsevalle lapselle olisi jakamatonta aikaa. Ja sinustakin voi kehittyä äitihahmo tälläiselle.

Sen sijaan että leikitään venäläistä rulettia oman lapsen kanssa. Hän saattaa isättömyyden ottaa todella pahasti (silloin ei riitä enää perhepeteilyt tai pitkät imetykset, vaistovahnemuudet eikä mitkään muutkaan kotkotukset). Toisaalta lapsi saattaa selvitä hyvin. Yhtäkaikki, venäläsitärulettia lapsen terveydellä.

 

Miksi?
Eikö isättömyys ole paljon parempi vaihtoehto kuin huono isä elämää pilaamassa?

Ei tässä ketjussa tästä ollut kysymys.
On myös aika jännä, miten tällä palstalla mammat aina paasaavat miten lapselle tulee "hylkäämiskokemuksia" ja "turvattomuuden tunnettetta" ja ties mitä traumoja, jos hänet jättää vaikkapa mummolaan yökylään liian nuorena, esimerkiksi 8kk ikäisenä. Mutta sitten te samat mammat olette sitä mieltä, että lapselle ei ole ollenkaan pahaksi olla täysin ilman isää? Joopajoo, prioriteetit on kunnossa taas.

 

Onneksi kannatat vaistovanhemmuuden periaatteita. Se kyllä korjaa sen minkä särjet

 

ihan uskomatonta TYHMYYTTÄ tytsiltä...Kaikenlaisten vaistovanhemmuuksien ja perhepetien perään huudellaan kylllä, mutta sitten ei olla valmiita edes tarjoamaan lapselle ehjää perhettä, joka kuitenkin on lapsen elämän perusta ja ideaalitilanne....
Kannattaa varmaan ensin hoitaa ne perusasiat kuntoon, siis että lapsella on molemmat vanhemmat olemassa. Sitten kun se asia on kunnossa niin voit höpöttää vaistovanhemmuuksista, perhepedeistä, kotihoidosta 3vuotiaaksi sun muista, ne on vähän niinkuin toisarvoisia asioita kuitenkin loppupeleissä...

 

[QUOTE="vieras";26881848]sitten ei olla valmiita edes tarjoamaan lapselle ehjää perhettä, joka kuitenkin on lapsen elämän perusta ja ideaalitilanne....
[/QUOTE]

Ei kyseessä ole rikkinäinen perhe, jos siihen ei alunperinkään kuulu isää.

 

[QUOTE="vieras";26881848]ihan uskomatonta TYHMYYTTÄ tytsiltä...Kaikenlaisten vaistovanhemmuuksien ja perhepetien perään huudellaan kylllä, mutta sitten ei olla valmiita edes tarjoamaan lapselle ehjää perhettä, joka kuitenkin on lapsen elämän perusta ja ideaalitilanne....
Kannattaa varmaan ensin hoitaa ne perusasiat kuntoon, siis että lapsella on molemmat vanhemmat olemassa. Sitten kun se asia on kunnossa niin voit höpöttää vaistovanhemmuuksista, perhepedeistä, kotihoidosta 3vuotiaaksi sun muista, ne on vähän niinkuin toisarvoisia asioita kuitenkin loppupeleissä...[/QUOTE]

Et ole lukenut Tytsin kommentteja kun tuolla tavalla kirjoitat. Hänhän nimenomaan on sitä mieltä että on ideaalia hankkia lapsi rakastavaan parisuhteeseen, mutta samalla pohtii asioita ja ymmärtää muitakin näkökantoja.

Miksi aikuiset ihmiset hyökkäävät normaaleihin argumentteihin haukkumalla ja "koeputken nussimis" kommenteilla? Aihe on mielenkiintoinen ja siitä on hyväkin keskustella. Harmi vaan kun kaikki eivät normaaliin keskusteluun kykene.

 

Ja sitten oma mielipiteeni asiaan. Ensiksikin, tästä väitteestä olen eri mieltä:

Se, ovatko vanhemmat hyviä tai huonoja, on tässä asiassa sivuseikka. Olennaista on heidän olemassaolonsa.

Itselläni on ns. huono isä, jota sai pelätä koko lapsuuden, ja vielä aikuisiässäkin joutuu kävelemään varpaillaan hänen läsnäollessa. Olisin maksanut todella paljon ettei minun olisi tarvinnut koskaan elää hänen kanssaan, eikä oikeastaan edes tavata häntä. Näin olen tietoisesti ajatellut ainakin jo kouluikäisestä lähtien. Ja vaikka tämä kuulostaa kauhealta, niin odotan että aika jättäisi hänestä jotta voisi vierailla vain äidin luona.

Itse hyväksyn hedelmöityshoidot ja lapsen hankkimisen yksin, ilman parisuhdetta, paitsi sitä en hyväksy että se tehdään valehtelemalla että käytetään ehkäisyä.

Sehän menee usein niin, että kun jotain ei ole, niin sitä kaipaa ns. unelmoiden. Eli luodaan mielettömiä mielikuvia ja upeita haaveita siitä miten asiat olisivat jos olisivat toisin.

Todellisuuteen nämä haaveet siis eivät perustu, ja usein juuri isättömät kuvittelevat sen pyörän perässä juoksevan rakastavan isän, ja ilmaan heittelevän isän omakseen. Todellisuus olisi usein kuitenkin jotain ihan muuta, sillä läheskään aina parisuhteet eivät olekaan hyviä, eikä vanhemmat parisuhteessa ollessaan lainkaan niin läsnäolevia lapsilleen kuin esim. etävanhempina ollessaan. Toki olisi upeaa että kaikki saisivat sen ihanan "pleasantville" perheen, mutta totuus on usein toinen.

Ystäväni hankki lapsen yksin, ja kyllä hän on monta kertaa toivonut että olisi ollut joku jakamassa vauva arkea ja huolia hänen kanssaan. Hän pärjää kyllä hyvin sekä taloudellisesti että henkisesti kaikesta huolimatta. Raskasta siis yksinhuoltajuus on, vaikka väitänkin että oikein huonossa suhteessa lapsen kasvattaminen on vielä raskaampaa kuin yksin.

Kummassakin on puolensa, ja jos valitsee tietoisesti lapselleen ns. isättömyyden, olisi hyvä että tukiverkot olisivat kunnossa, ja pitäisi pystyä myös henkisesti varautumaan sen tuomiin ongelmiin, kuten siihen, että miten sen miehen mallin lapselleen pystyy "hankkimaan", ja miten selittää lapselle isättömyys.