Tunneperäinen poissulkeminen on hylkäämistä ihan missä pakkaseen lapsen ajaminenkin. Pohjimmiltaan sama asia, vaikka välittömät vaikutukset ehkä näennäisen lievemmät.Eli mielestäsi on parempi esittää lapselle että kaikki on hyvin, vaikka tämä erittäin selkeästi huomaisi koko loppuelämän ajan, että asiat eivät ole hyvin, tunnelma ei olisi samanlainen ja olisi tavallaan jätetty ulos, vaikka niin ei tehtäisi. Se olisi vain tunneperäistä ulossulkemista.
Vai kenties kertoa mitä mieltä on asiasta ja todeta, ettei kykene esittämään mitä ei todellisuudessa ole. Minulle aikalailla ainut asia, minkä kanssa en lastani voi katsella silmiin enää, on lapsenmurha. Kaikki muu menee, mutta lapsenlapseni kuoleman kanssa en kykenisi lastani enää katselemaan, jos hän sen on tarkoituksellisesti tehnyt. En tiedä, vaikka joidenkin vuosien jälkeen siitä yli pääsisinkin ja voisin pyrkiä rakentamaan äiti/lapsi suhdetta uudelleen, mutta miten kukaan voi antaa anteeksi lapselleen lapsen tappamisen? Ja tarkoitan omalla kohdallani sekä jo syntyneitä lapsia että syntymättömiä, suurimmalle osallehan ne syntyneet vasta jotakin merkitsevät.
En vain ymmärrä, miten sellaisen kanssa pitäisi elää? Ei se rakkautta omaa lasta kohtaan poista eikä poissulje, mutta miten ne muut tunteet pitäisi kyetä poistamaan?
Kumpaakaan en hyväksy.
Entä jos lapsesi synnytettyään sairastuu psykoosiin ja kuristaa vauvansa viikon/kuukauden/kuuden kuukauden iässä?
Hylkäätkö sairastuneen hätäänsä?
Lapsenmurha on yksi maailman rikoksista suurin, mutta SEKÄÄN kaikessa traagisuudessaankaan ei ole jotain mikä ylittää (aidon) vanhemman ja lapsen välisen siteen.
Epäaidon, pinnallisen siteen se sen sijaan voi toki katkaista.