mitä ajattelette miehistä joilla on lapsia useammalle naiselle?

Eli mielestäsi on parempi esittää lapselle että kaikki on hyvin, vaikka tämä erittäin selkeästi huomaisi koko loppuelämän ajan, että asiat eivät ole hyvin, tunnelma ei olisi samanlainen ja olisi tavallaan jätetty ulos, vaikka niin ei tehtäisi. Se olisi vain tunneperäistä ulossulkemista.

Vai kenties kertoa mitä mieltä on asiasta ja todeta, ettei kykene esittämään mitä ei todellisuudessa ole. Minulle aikalailla ainut asia, minkä kanssa en lastani voi katsella silmiin enää, on lapsenmurha. Kaikki muu menee, mutta lapsenlapseni kuoleman kanssa en kykenisi lastani enää katselemaan, jos hän sen on tarkoituksellisesti tehnyt. En tiedä, vaikka joidenkin vuosien jälkeen siitä yli pääsisinkin ja voisin pyrkiä rakentamaan äiti/lapsi suhdetta uudelleen, mutta miten kukaan voi antaa anteeksi lapselleen lapsen tappamisen? Ja tarkoitan omalla kohdallani sekä jo syntyneitä lapsia että syntymättömiä, suurimmalle osallehan ne syntyneet vasta jotakin merkitsevät.

En vain ymmärrä, miten sellaisen kanssa pitäisi elää? Ei se rakkautta omaa lasta kohtaan poista eikä poissulje, mutta miten ne muut tunteet pitäisi kyetä poistamaan?

Tunneperäinen poissulkeminen on hylkäämistä ihan missä pakkaseen lapsen ajaminenkin. Pohjimmiltaan sama asia, vaikka välittömät vaikutukset ehkä näennäisen lievemmät.
Kumpaakaan en hyväksy.

Entä jos lapsesi synnytettyään sairastuu psykoosiin ja kuristaa vauvansa viikon/kuukauden/kuuden kuukauden iässä?
Hylkäätkö sairastuneen hätäänsä?

Lapsenmurha on yksi maailman rikoksista suurin, mutta SEKÄÄN kaikessa traagisuudessaankaan ei ole jotain mikä ylittää (aidon) vanhemman ja lapsen välisen siteen.

Epäaidon, pinnallisen siteen se sen sijaan voi toki katkaista.

 

Tunneperäinen poissulkeminen on hylkäämistä ihan missä pakkaseen lapsen ajaminenkin. Pohjimmiltaan sama asia, vaikka välittömät vaikutukset ehkä näennäisen lievemmät.
Kumpaakaan en hyväksy.

Entä jos lapsesi synnytettyään sairastuu psykoosiin ja kuristaa vauvansa viikon/kuukauden/kuuden kuukauden iässä?
Hylkäätkö sairastuneen hätäänsä?

Lapsenmurha on yksi maailman rikoksista suurin, mutta SEKÄÄN kaikessa traagisuudessaankaan ei ole jotain mikä ylittää (aidon) vanhemman ja lapsen välisen siteen.

Epäaidon, pinnallisen siteen se sen sijaan voi toki katkaista.

Mutta eihän sille tunteelle voi mitään, toisin kuin varsinaiselle hylkäämiselle, mikä on oma valinta, johon voi vaikuttaa. Eli sinusta se tunteminenkin on väärin? Tai jos noin tuntee, äiti-lapsi -suhteessa on jotain vikaa ja se on ollut alusta lähtien pelkkää feikkiä?

 

Ja miten ihmeessä Mummeliisa pystyt tuosta noin vain väittämään, että jonkun tuntemattoman äiti-lapsi-suhde ei ole aito vaan pinnallinen?

 

Tunneperäinen poissulkeminen on hylkäämistä ihan missä pakkaseen lapsen ajaminenkin. Pohjimmiltaan sama asia, vaikka välittömät vaikutukset ehkä näennäisen lievemmät.
Kumpaakaan en hyväksy.

Entä jos lapsesi synnytettyään sairastuu psykoosiin ja kuristaa vauvansa viikon/kuukauden/kuuden kuukauden iässä?
Hylkäätkö sairastuneen hätäänsä?

Lapsenmurha on yksi maailman rikoksista suurin, mutta SEKÄÄN kaikessa traagisuudessaankaan ei ole jotain mikä ylittää (aidon) vanhemman ja lapsen välisen siteen.

Epäaidon, pinnallisen siteen se sen sijaan voi toki katkaista.

On hyvin vaikea käsitellä sellaista asiaa. Koska se johtuisi sairaudesta, saattaisin jollain tasolla ymmärtää, mutta silti sen käsittelyyn menisi aikaa. Lapsen tukena oleminen olisi uskomattoman vaikeaa, koska lapseni olisi kuitenkin tappanut lapsensa, vaikka se ei hänestä johtuisikaan. Anteeksi oli todella, todella vaikea antaa. Veikkaisin että siinä tilanteessa joutuisin itsekin johonkin hoitoon, koska en kestäisi sitä tilannetta, joten minusta ei olisi mitään apua lapselleni, eikä kellekkään muullekkaan. Miten voisi kestää sen, että menettää rakkaimmat ihmisensä samalla kertaa, tyttärensä sairauden tuomalle lapsen tapolle, vankilalle, hoitolaitokselle, sille ikuiselle tuskalle ja ylitsepääsemättömälle menetykselle, joka johtuisi lapsensa tappamisesta. Ja sitten sen rakkaimman lapsenlapsen jota rakastaa mahdollisesti enemmän kuin omaa lastaan, se menetys ja voimattomuuden tunne sillä hetkellä kun lapsi poistuu, ne hautajaiset, se ikuisuus kun lapsi ei tule enää takaisin. Miten siitä selviäisi? En voi edes kuvitella, ties vaikka tappaisin itseni.

 

Mutta eihän sille tunteelle voi mitään, toisin kuin varsinaiselle hylkäämiselle, mikä on oma valinta, johon voi vaikuttaa. Eli sinusta se tunteminenkin on väärin? Tai jos noin tuntee, äiti-lapsi -suhteessa on jotain vikaa ja se on ollut alusta lähtien pelkkää feikkiä?

Tunteita on monenlaisia. Jos joku lapsistani päätyisi aborttiin kävisin varmasti läpi melkoisen tunneskaalan. Ja ilman moistakin (tai vaihtoehtoisesti jonkun mielestä tiukemmissaki paikoissa) olen käynyt läpi jo monenlaisia.

Lapsen hylkääminen ei sen sijaan ole tunne vaan teko.
Jos sen tekisin, saati moista tietoisesti ennalta suunnittelisin (sillä perusteella, että "moraalinen tyydytykseni on ylin auktoriteettini"), en kehtaisi itseäni äidiksi ajatella.
Äitiä leikkivä narsisti korkeintaan.
Ja sitäkin vain nipinnapin kaikkein parhaimmassa tapauksessa...

 

On hyvin vaikea käsitellä sellaista asiaa. Koska se johtuisi sairaudesta, saattaisin jollain tasolla ymmärtää, mutta silti sen käsittelyyn menisi aikaa. Lapsen tukena oleminen olisi uskomattoman vaikeaa, koska lapseni olisi kuitenkin tappanut lapsensa, vaikka se ei hänestä johtuisikaan. Anteeksi oli todella, todella vaikea antaa. Veikkaisin että siinä tilanteessa joutuisin itsekin johonkin hoitoon, koska en kestäisi sitä tilannetta, joten minusta ei olisi mitään apua lapselleni, eikä kellekkään muullekkaan. Miten voisi kestää sen, että menettää rakkaimmat ihmisensä samalla kertaa, tyttärensä sairauden tuomalle lapsen tapolle, vankilalle, hoitolaitokselle, sille ikuiselle tuskalle ja ylitsepääsemättömälle menetykselle, joka johtuisi lapsensa tappamisesta. Ja sitten sen rakkaimman lapsenlapsen jota rakastaa mahdollisesti enemmän kuin omaa lastaan, se menetys ja voimattomuuden tunne sillä hetkellä kun lapsi poistuu, ne hautajaiset, se ikuisuus kun lapsi ei tule enää takaisin. Miten siitä selviäisi? En voi edes kuvitella, ties vaikka tappaisin itseni.

Miksi ajattelet jo ennalta, että paha olosi oikeuttaa sinut lopettamaan äitinä olon?
Eikö äitiyden pitäisi olla jotain itseä suurempaa?

 

Tunteita on monenlaisia. Jos joku lapsistani päätyisi aborttiin kävisin varmasti läpi melkoisen tunneskaalan. Ja ilman moistakin (tai vaihtoehtoisesti jonkun mielestä tiukemmissaki paikoissa) olen käynyt läpi jo monenlaisia.

Lapsen hylkääminen ei sen sijaan ole tunne vaan teko.
Jos sen tekisin, saati moista tietoisesti ennalta suunnittelisin (sillä perusteella, että "moraalinen tyydytykseni on ylin auktoriteettini"), en kehtaisi itseäni äidiksi ajatella.
Äitiä leikkivä narsisti korkeintaan.
Ja sitäkin vain nipinnapin kaikkein parhaimmassa tapauksessa...

Mutta eihän se ole mitään suunnittelua, jos etukäteen ajattelee ja kuvittelee reagoivansa tietyllä tavalla. Saat sen kuulostamaan siltä, että Katylina toivoisi lapsensa tekevän abortin, että hän saisi hylätä tämän.

Ja tuossa aiemmassa viestissä kyllä sanoit, että se tunne on yhtä väärin kuin se varsinainen hylkääminen.

 

Miksi ajattelet jo ennalta, että paha olosi oikeuttaa sinut lopettamaan äitinä olon?
Eikö äitiyden pitäisi olla jotain itseä suurempaa?

Koska tunnen itseni ja tiedän ettei mielenterveyteni enää kestäisi tuota. Tottakai ensireaktioni olisi syyttää itseäni epäonnistuneesta kasvatuksesta. Tuntemalla itsensä on hyvin helppo arvioida käytöstään, siihen kun lisään arvioidun sairauteni etenemisen, arvioin lapsen iän ja mahdolliset ympäristötekijät, kuten sen, että kyseessä saattaisi olla ainut lapseni, se isku olisi pahin mahdollinen. Koska alkoholistiksi minusta ei ole, se on tyyli jolla suurin osa perheestäni on selvinnyt, todennäköisesti sekoaisin täysin. Näin ollen joko joutuisin hoitolaitokseen sekä fyysisen kuntoni heikkenemisen vuoksi että mielenterveydellisistä syistä tai tappaisin itseni, koska en kestäisi tilannetta enkä voisi haudata lapsenlastani. Yksinkertaisesti kombinaatio olisi sellainen, etten usko että voisin jatkaa ns. tyhjän päällä.

 

Ja tässä keskustelussa on jotenkin jännä juttu, että totuushan on se, että viattomia pieniä lapsia hylätään pienemmistäkin syistä, mutta kun puhutaan teinin/lähes aikuisen lapsen hylkäämisestä hänen oman tekonsa vuoksi, se kuulostaa maailman suurimmalta synniltä. Ja toisaalta taas se teini/lähes aikuinen ei tee mitään väärää, vaikka hänkin "hylkää" oman lapsensa, mutta henkilö, joka tämän "hylkäämisen" ottaa raskaasti, on se suurin syyllinen. Eli on väärin tuomita abortti, mutta (teini-ikäisen/lähesaikuisen) lapsensa hylkäävä äiti on äärettömän huono ihminen.

 

Mutta eihän se ole mitään suunnittelua, jos etukäteen ajattelee ja kuvittelee reagoivansa tietyllä tavalla. Saat sen kuulostamaan siltä, että Katylina toivoisi lapsensa tekevän abortin, että hän saisi hylätä tämän.

Ja tuossa aiemmassa viestissä kyllä sanoit, että se tunne on yhtä väärin kuin se varsinainen hylkääminen.

Pahoittelen epäselvyyttä.
Tunteet eivät ole mielestäni ikinä väärin.
Ne tulevat ja menevät kuin vuoksi ja luode, persoonasta riippumatta.
Osa tunnistetaan ja tunnustetaan, osaa ei.

Teot sen sijaan ovat melkein aina (poikkeukxena psykoosit tms) tekijänsä vastuulla.
Ihminen joka tietoisesti ennalta valitsee lapsensa hylkäämisen mikäli tämä ei täytä hänen standardeitaan sukupuolen, pituuden, silmienvärin, älykkyyden, elämänvalintojensa tms osalta, on mielestäni tyystin jäävi puhumaan rakkaudesta. Aidosti moinen ei koe rakkautta edes niihin "tyydyttäviin" lapsiinsa.
Ne vain sattumat tyydyttämään tarpeensa - välineinä...

(kunnes epäonnistuvat esineinä ja menettävät välinervonsa.
Ihmisarvoaan eivät voi menettää, koska sitähän heillä ei edes lähtökohtaisesti ollut.)

 

Periaatteessa kai kumppanikin pitäisi valita siltä pohjalta, että häntä voi rakastaa ehdoitta aikansa loppuun asti?

Myönnän toki että ihmissuhteet niin monimutkaisia (ja koko ajan monimutkaisimmiksi menevät), että moinen aika utopistista... joskin SILTI uskon liittoihin, joihin sitoudutaan "kunnes kuolema erottaa".

Tarkoitin tuolla sitä, että rakkauteen (käytännössä, tunteilleenhan ei mitään voi) kumppania kohtaan on kai (ja toivottavasti) jokaisella jonkinlaiset "ehdot".
Esimerkiksi pedofilia tai muu toista satuttava rikollisuus, perheväkivalta ym. on varmaan sellaisia mitä harva kumppaniltaan hyväksyy.
Jos taas oma lapsi tekisi jotain sellaista, ei sitäkään tietenkään hyväksyisi, mutta ei silti hylkäisi niinkuin valtaosa kumppanille vastaavassa tilanteessa tekisi.

Tarkoitin siis aika raskaita asioita, en mitään mielipide-eroja tm.

 

Ja mitä Mummeliisa tarkoitat tuolla "en hyväksy"? Jos oma lapsesi hylkäisi lapsensa, miten tämä "en hyväksy" ilmenisi siinä tapauksessa? Ja nyt ei kelpaa vastaukseksi se, että "meillähän ei sellaista tapahtuisi" tai "yrittäisin jotenkin selvittää tilanteen" vaan jos tilanne todella olisi tuo.

 

Pahoittelen epäselvyyttä.
Tunteet eivät ole mielestäni ikinä väärin.
Ne tulevat ja menevät kuin vuoksi ja luode, persoonasta riippumatta.
Osa tunnistetaan ja tunnustetaan, osaa ei.

Teot sen sijaan ovat melkein aina (poikkeukxena psykoosit tms) tekijänsä vastuulla.
Ihminen joka tietoisesti ennalta valitsee lapsensa hylkäämisen mikäli tämä ei täytä hänen standardeitaan sukupuolen, pituuden, silmienvärin, älykkyyden, elämänvalintojensa tms osalta, on mielestäni tyystin jäävi puhumaan rakkaudesta. Aidosti moinen ei koe rakkautta edes niihin "tyydyttäviin" lapsiinsa.
Ne vain sattumat tyydyttämään tarpeensa - välineinä...

(kunnes epäonnistuvat esineinä ja menettävät välinervonsa.
Ihmisarvoaan eivät voi menettää, koska sitähän heillä ei edes lähtökohtaisesti ollut.)

Eli jos sinun lapsesi ajattelisi näin, miten suhtautuisit häneen?

 

Ja tässä keskustelussa on jotenkin jännä juttu, että totuushan on se, että viattomia pieniä lapsia hylätään pienemmistäkin syistä, mutta kun puhutaan teinin/lähes aikuisen lapsen hylkäämisestä hänen oman tekonsa vuoksi, se kuulostaa maailman suurimmalta synniltä. Ja toisaalta taas se teini/lähes aikuinen ei tee mitään väärää, vaikka hänkin "hylkää" oman lapsensa, mutta henkilö, joka tämän "hylkäämisen" ottaa raskaasti, on se suurin syyllinen. Eli on väärin tuomita abortti, mutta (teini-ikäisen/lähesaikuisen) lapsensa hylkäävä äiti on äärettömän huono ihminen.

Minusta on väärin tietoisesti toiseenkin valintaan kykenevänä hylätä minkäikäinen lapsi tahansa, oli se lapsi sitten päivän vainha tai 40 vuotias.

ÄITI tai ISÄ ei hylkää lastansa.

Äitiyden tai isyyden nimissä toista ihmstä hyväklsikäyttävä tyyppi sen sijaan voi hylätä - milloin helposti, milloin huonommin hyväksyttävästä syystä... oli se sitten lapsen vamma, pituus, rotu, silmien väri tai vaikka lapsen valinta 14-vuotiaana...
Ihan sama pohjimmiltaan.

Lasta ei ole missään noista tapauksissa aidosti rakastettu ja kohdattu vaan vain käytetty vanhemmuusleikin leikkivälineenä.

 

Koska tunnen itseni ja tiedän ettei mielenterveyteni enää kestäisi tuota. Tottakai ensireaktioni olisi syyttää itseäni epäonnistuneesta kasvatuksesta. Tuntemalla itsensä on hyvin helppo arvioida käytöstään, siihen kun lisään arvioidun sairauteni etenemisen, arvioin lapsen iän ja mahdolliset ympäristötekijät, kuten sen, että kyseessä saattaisi olla ainut lapseni, se isku olisi pahin mahdollinen. Koska alkoholistiksi minusta ei ole, se on tyyli jolla suurin osa perheestäni on selvinnyt, todennäköisesti sekoaisin täysin. Näin ollen joko joutuisin hoitolaitokseen sekä fyysisen kuntoni heikkenemisen vuoksi että mielenterveydellisistä syistä tai tappaisin itseni, koska en kestäisi tilannetta enkä voisi haudata lapsenlastani. Yksinkertaisesti kombinaatio olisi sellainen, etten usko että voisin jatkaa ns. tyhjän päällä.

Mä oon tän joskus ennenkin sanonut, sun asenne on sellainen etten ihmettelisi jos lapsesi ei kasvettuaan haluaisi kertoa sinulle mitään sen kummempaa omasta elämästään peläten mielenterveytesi puolesta.
Tai hän joutuu ajattelemaan kaikki tekonsa sinun kauttasi, mitä sinä ajattelet jos hän tekee niin ja näin jne.
Onhan sekin toki jonkilaista "ykkösenä olemista", vaikkakin aika surullista mun mielestä.

 

Eli jos sinun lapsesi ajattelisi näin, miten suhtautuisit häneen?

Rakastaisin itseni kuoliaaksi.
Tyystin tietoisena että ko.lapsi kantaisi paitsi siirtämääni geneettistä defektiä myös kaikkinaista kasvatuksen epäonnistumista.
Kummassakin tapauksessa iso osa vastuusta olisi minulla enkä todellakaan ajattelisi, että "nyt kun se ei enää leiki minun säännöilläni, pesen käteni ja jatkan eteenpäin".
Rakkaus ei ole jotain mitä tehdään vain niin kauan kuin kivalle tuntuu - ei etenkään rakkaus lapseensa.

 

Lasta ei ole missään noista tapauksissa aidosti rakastettu ja kohdattu vaan vain käytetty vanhemmuusleikin leikkivälineenä.

Tätä minä en ***to soikoon voi ymmärtää. Miten sinä voit sanoa kenestäkään muusta ihmisestä, kenen rakkaus on aitoa ja kuka leikkii omalla lapsellaan? Oikeasti!

 

Rakastaisin itseni kuoliaaksi.

Siis..? Tappaisit itsesi vai mitä ihmettä?

 

. ...koska en kestäisi tilannetta enkä voisi haudata lapsenlastani. Yksinkertaisesti kombinaatio olisi sellainen, etten usko että voisin jatkaa ns. tyhjän päällä.

Heikoissa kantimisissa on "rakkaudeksi" kutsumasi tunne, niin lapsiasi kuin lapsenlapsiasikin kohtaan.
Kovin, kovin pahoillani kaikkien heidän puolestaan.

 

Siis..? Tappaisit itsesi vai mitä ihmettä?

Ei toki.
Jatkaisin rakastamista ja nimenomaan teoilla rakastamista aikani loppuun asti.
Itsensä tappaminen on negatiivisten narsistien juttu - niiden joiden mielestä heidän potentiaalinen paha olonsa on Maailman Tärkein Asia.

Oikeastaan taitavat ainakin osin olla noita samoja, jotka "leikkirakastavat, kunnes leikkirakastetut eivät enää tyydytä"- ihmisiä?

 

Mä oon tän joskus ennenkin sanonut, sun asenne on sellainen etten ihmettelisi jos lapsesi ei kasvettuaan haluaisi kertoa sinulle mitään sen kummempaa omasta elämästään peläten mielenterveytesi puolesta.
Tai hän joutuu ajattelemaan kaikki tekonsa sinun kauttasi, mitä sinä ajattelet jos hän tekee niin ja näin jne.
Onhan sekin toki jonkilaista "ykkösenä olemista", vaikkakin aika surullista mun mielestä.

Voihan olla, tässä vaiheessa on hyvin paha sanoa kun esikoiseni on vasta pieni lapsi. Mutten usko lapseni kykenevän pahemmin mielenterveyttäni huojuttavan, ellei tosiaan tee joitakin vakavia rikoksia, joista hänet tuomitaan tai tapa jotakuta. Taino, se tappaminenkin vähän riippuu varmaan että kenet tappaisi.. Ylipäätään en edes haluaisi tietää kaikkia asioita lapseni elämästä, olenkin joskus sanonut, että jos lapseni tekisi abortin, en välttämättä haluaisi tietää. Mitä ei tiedä, se ei satuta.

 

Heikoissa kantimisissa on "rakkaudeksi" kutsumasi tunne, niin lapsiasi kuin lapsenlapsiasikin kohtaan.
Kovin, kovin pahoillani kaikkien heidän puolestaan.

Ole vain, tosin varmaan melko ennenaikaista toimintaa, kun käsittääkseni kukaan ei ole vielä kuolemassa.

 

Ei toki.
Jatkaisin rakastamista ja nimenomaan teoilla rakastamista aikani loppuun asti.
Itsensä tappaminen on negatiivisten narsistien juttu - niiden joiden mielestä heidän potentiaalinen paha olonsa on Maailman Tärkein Asia.

Oikeastaan taitavat ainakin osin olla noita samoja, jotka "leikkirakastavat, kunnes leikkirakastetut eivät enää tyydytä"- ihmisiä?

No mitenkäs se vilpitön rakastaminen onnistuu, jos kuitenkin tuomitset heidän tekonsa? Ja miten uskot, että lapsesi pystyisivät elämään tuomiosi kanssa?

 

Rakastaisin itseni kuoliaaksi.
Tyystin tietoisena että ko.lapsi kantaisi paitsi siirtämääni geneettistä defektiä myös kaikkinaista kasvatuksen epäonnistumista.
Kummassakin tapauksessa iso osa vastuusta olisi minulla enkä todellakaan ajattelisi, että "nyt kun se ei enää leiki minun säännöilläni, pesen käteni ja jatkan eteenpäin".
Rakkaus ei ole jotain mitä tehdään vain niin kauan kuin kivalle tuntuu - ei etenkään rakkaus lapseensa.

Ja tuosta käsien pesemisestä vielä tuli mieleeni sellainen, että jotenkin jännästi ajattelet kuitenkin omaa kasvatustasi ja sen epäonnistumista ja ajattelet, että omat kätesi ovat myös tahratut, vaikka se oma lapsi on tehnyt virheen. Kuitenkin toisaalta tuomitset sen äiti-lapsi-leikin, jossa on tietyt säännöt ja odotukset.

Eli toisaalta koet olevasi vastuussa oman lapsesi tekemisistä, mutta kuitenkin on sinusta sairasta elää elämää sen lapsen kautta ja pettyä tämän epäonnistumisista.

 

Tätä minä en ***to soikoon voi ymmärtää. Miten sinä voit sanoa kenestäkään muusta ihmisestä, kenen rakkaus on aitoa ja kuka leikkii omalla lapsellaan? Oikeasti!

Jos lapsi on pelkkä väline, joka hylätään välinearvonsa menetettyään, kyse ei ole rakkaudesta. Rakkaus, toisin kuin leikki, kestää vastoinkäymisetkin. JOPA sen jos tarjolla vain niitä hamaan tulevaisuuteen.
Niin yksinkertaista se on.