V
"vieras"
Vieras
Pelkään ihan sairaalloisesti piikkejä eli en voi edes katsoa kun jotain pistetään saatikka, että minua pistetään. Jouduin aloittamaan sokereiden seurannan eikä siitä pistämisestä(sokereiden mittaamisesta) tullut mitään vaikka kuinka yritin. Mies sitten on hoitanut nämä pistokset ennen töihin lähtöä ja töiden jälkeen. Itse joudun joka kerta olemaan pitkälläni ja jokainen pistos on niin kamalaa henkisesti. Kaikkeni yritin jotta arvot olisi parantuneet tai pysyneet samassa kuin ennen, mutta ne huononi
Eilen jouduin aloittamaan insuliinipistokset iltaisin Tai mies ne pistää kun en voi itse sitten millään. Tulin huonovointiseksi jo diabeteshoitajan vastaanotolla ja siellä se ja mieheni harjoittelivat sitä pistoa minuun. Eilen illalla kun miehen piti pistää piikki niin olin jo tunteja ennen hermostunut asiasta ja kun lopulta myöhään illalla pisti insuliinin niin minä vain itkin ja sitä kesti melkein tunnin. Mielestäni koko jalka meni ihan veteläksi enkä voinut minkään peiton tms. koskea pistos kohtaan ja mielessä vaan pyöri se, että minuun on jouduttu pistämään jotain ainetta.
Tämä minun pelko on niin uskomatonta enkä voi rauhoittaa itseäni millään Vaikka kuinka yritän rentoutua jo paljon ennen h-hetkeä niin jossain vaiheessa se paniikki iskee. Eikä tuossa ollut kyse etteikö mieheni olisi osannut pistää vaan se hoitajan pistos tuntui ihan samalta ja hoitaja kehui myös mieheni pistostaitoja. Tänä iltana se kauheuksien taival taas odottaa ja huomenna ja ylihuomenna ja siihen asti kun synnytän Tuo insuliinikynän neulakin on niin pitkä
Miten tähän voi tottua? Miten kestän ne piikit ilman että menen aivan sekaisin? Synnytys ei ole ongelmallista ja esikoisesta itse synnytys ei ollut kamalaa. Kamalaa esikoisen synnytyksessä oli kaikki piikit eli kanyyli kädessä jne. pistokset. Pelkäsin enemmän epiduraalin ja muiden puudutusten pistoksia kuin kipuja, joten synnytin ilman mitään kivunlievitystä.
Eilen jouduin aloittamaan insuliinipistokset iltaisin Tai mies ne pistää kun en voi itse sitten millään. Tulin huonovointiseksi jo diabeteshoitajan vastaanotolla ja siellä se ja mieheni harjoittelivat sitä pistoa minuun. Eilen illalla kun miehen piti pistää piikki niin olin jo tunteja ennen hermostunut asiasta ja kun lopulta myöhään illalla pisti insuliinin niin minä vain itkin ja sitä kesti melkein tunnin. Mielestäni koko jalka meni ihan veteläksi enkä voinut minkään peiton tms. koskea pistos kohtaan ja mielessä vaan pyöri se, että minuun on jouduttu pistämään jotain ainetta. Tämä minun pelko on niin uskomatonta enkä voi rauhoittaa itseäni millään
Vaikka kuinka yritän rentoutua jo paljon ennen h-hetkeä niin jossain vaiheessa se paniikki iskee. Eikä tuossa ollut kyse etteikö mieheni olisi osannut pistää vaan se hoitajan pistos tuntui ihan samalta ja hoitaja kehui myös mieheni pistostaitoja. Tänä iltana se kauheuksien taival taas odottaa ja huomenna ja ylihuomenna ja siihen asti kun synnytän Tuo insuliinikynän neulakin on niin pitkä Miten tähän voi tottua? Miten kestän ne piikit ilman että menen aivan sekaisin? Synnytys ei ole ongelmallista ja esikoisesta itse synnytys ei ollut kamalaa. Kamalaa esikoisen synnytyksessä oli kaikki piikit eli kanyyli kädessä jne. pistokset. Pelkäsin enemmän epiduraalin ja muiden puudutusten pistoksia kuin kipuja, joten synnytin ilman mitään kivunlievitystä.
