Kyllähän noihin kuolemantapauksiin ajan kanssa jotenkin tottuu, turtuu...
Muistan ihan yksityiskohtia myöten ensimmäisen omalle kohdalleni osuneen, ja siitä on aikaa,
olin alle parikymppinen silloin. Kyllä se mielessä pitkään oli.
Mut ihmiset on erilaisia, mun mies, vaikka hän on työtään tehnyt vuosikausia ja kun hänellä potilas kuolee ns. käsiin, niin kyllä hän kotiin tullessaan on joka kerta kovin hiljainen ja mietteissään, kelailee tapahtumaa ja punnitsee olisko jotain voinu toisin tehdä...ja varmaankin jokaisen menehtyneen potilaan jälkeen. Kun hän ne on läpi päässään kelannut, asia on silloin ok, ja siirtyy syrjään mielestä.