E
ev
Vieras
Olen ollut pitkään vakavasti masentunut, diagnoosina myös epävakaa persoonallisuus sekä sosiaalisten tilanteiden pelko jonka vuoksi olen syrjäytynyt elämästä lähes 100%:sti.
Ja olen tehnyt sen pahan virheen jonka moni mielenterveys ongelmainen tekee, olen alkanut "lääkitsemään" itseäni alkoholilla. Juon jokatoinen päivä, saatan aloittaa jo aamu kymmeneltä. Heti kun herään aamulla puoli 8 aikaan, tekee jo silloin mieli. En juo koskaan itseäni ns änkyräkänniin, mutta pitkin päivää litkin siideriä. Ja kun tulee ilta, iskee _kamala_ ahdistus. Alkoholi lisää pahaa oloani, silti teen sitä. Järjetöntä!
Olen itsekin ymmärtänyt että otan liikaa, mutta kun mies pyysi minut kävelylle lauantaina kaksistaan ja sanoi suoraan "olet alkoholisti" alkoi asia kirkastua minulle. Käveltiin pitkä lenkki jonka aikana oli pakko katsoa totuutta silmiin.. Käveltiin pitkä lenkki ja puhuttiin ja puhuttiin. Minä itkin ja puhuin ja kuuntelin mitä mies halusi minulle sanoa. Nyt yritän olla juomatta ja tämä on VAIKEAA!!!!! Ja nyt se iski minuun, MINÄ OLEN ALKOHOLISTI. Ei tämä muuten näin vaikeaa olisi. Tänään aamulla kun seiskan aikaan nousin laittaa lapsille aamupalaa ja lähettää heitä kouluun, minusta tuntui että on _pakko_ saada alkoholia. Menin vessaan itkemään hetkeksi ja sitten iloisella ilmeellä laittamaan lapset koulutielle.
Mietin kaikkea.... Kuinka paska olen, onko lapset pelänneet kun ovat nähneet minun juovan niin usein? Mitä lapset on ajatelleet? Olenko jo aiheuttanut heille peruuttamattomia traumoja, muistoja? Kaiketi olen. Kaikki tämä saa minut halukkaaksi taistelemaan että selviän masennuksesta ja juomisesta. Toisaalta häpeän niin paljon että itsemurha ajatukset on aika kovaa luokkaa.... Miten voin enää korjata mitään...
Ja olen tehnyt sen pahan virheen jonka moni mielenterveys ongelmainen tekee, olen alkanut "lääkitsemään" itseäni alkoholilla. Juon jokatoinen päivä, saatan aloittaa jo aamu kymmeneltä. Heti kun herään aamulla puoli 8 aikaan, tekee jo silloin mieli. En juo koskaan itseäni ns änkyräkänniin, mutta pitkin päivää litkin siideriä. Ja kun tulee ilta, iskee _kamala_ ahdistus. Alkoholi lisää pahaa oloani, silti teen sitä. Järjetöntä!
Olen itsekin ymmärtänyt että otan liikaa, mutta kun mies pyysi minut kävelylle lauantaina kaksistaan ja sanoi suoraan "olet alkoholisti" alkoi asia kirkastua minulle. Käveltiin pitkä lenkki jonka aikana oli pakko katsoa totuutta silmiin.. Käveltiin pitkä lenkki ja puhuttiin ja puhuttiin. Minä itkin ja puhuin ja kuuntelin mitä mies halusi minulle sanoa. Nyt yritän olla juomatta ja tämä on VAIKEAA!!!!! Ja nyt se iski minuun, MINÄ OLEN ALKOHOLISTI. Ei tämä muuten näin vaikeaa olisi. Tänään aamulla kun seiskan aikaan nousin laittaa lapsille aamupalaa ja lähettää heitä kouluun, minusta tuntui että on _pakko_ saada alkoholia. Menin vessaan itkemään hetkeksi ja sitten iloisella ilmeellä laittamaan lapset koulutielle.
Mietin kaikkea.... Kuinka paska olen, onko lapset pelänneet kun ovat nähneet minun juovan niin usein? Mitä lapset on ajatelleet? Olenko jo aiheuttanut heille peruuttamattomia traumoja, muistoja? Kaiketi olen. Kaikki tämä saa minut halukkaaksi taistelemaan että selviän masennuksesta ja juomisesta. Toisaalta häpeän niin paljon että itsemurha ajatukset on aika kovaa luokkaa.... Miten voin enää korjata mitään...