Olemme olleet reilun kymmenen vuotta yhdessä mieheni kanssa. Tosi nuorista siis. Teinirakkaus, joka vuosia tuntui siltä oikealta. Sitten tuli lapsia, ruuhkavuodet, työkiireet, karsea arki, kiirettä, synnytyksen jälkeistä masennusta, ahdistusta ja rahahuolia. Mies teki töitä ja minä kärvistelin kotona, yhteistä aikaa ei koskaan ollut. Isovanhemmat asuvat lähellä, mutta eivät ole kiinnostuneita hoitamaan/auttamaan. Molempien vanhemmat ovat eronneet ja jotenkin tuntuu, että kummankaan vanhemmat eivät halua mitenkään keventää arkeamme vaikka luulisin heidän näkevän, että väsyneitä ollaan. Toistaalta, kaikilla heillä on omat menonsa ja kiireensä ja keski-iän kriisinsä, joten ehkä he eivät näe. Tai ehkä eivät vaan haluakaan, että onnistumme paremmin kuin he aikanaan.
No anyway, nyt olen lopullisen kyllästynyt ja väsynyt tähän arkeen. Jokainen päivä, viikko ja kuukausi on selviytymistä ja mieheni sanoo minulle, että hei, ollaanhan me selvitty tähänkin asti. Niin, mutta pitäisikö elämän olla jotain muutakin kuin selviytymistä? Olen joutunut kantamaan murheita jotka eivät tavallaan minulle kuulu, tai en kai ole siihen joutunut mutta olen vaan sellainen. Taakankantaja. Vuodet kotona kolmen lapsen kanssa olivat minulle todella uuvuttavia, kun mies oli reissuhommissa ja aina poissa, ne vähät vapaat kuluivat sitten hujauksessa kun lapset roikkuivat isänsä kaulassa ja minä yritin hengittää hetken vapaasti...kävin jumpalla ja siivosin kotia taas elettävään kuntoon kun lasten kanssa ei koskaan tuntunut olevan aikaa. Meillä on myös koira, joka vie aikaa ja tunnen aina syyllisyyttä siitäkin kun aikaa ei sille riittävästi ole. Aina pitäisi ja pitäisi ja pitäisi, ikuinen riittämättömyys rasittaa. En osaa tyytyä riittävän hyvään.
Nyt tuntuu siltä, että olen antanut tarpeekseni ja on välillä aika saada jotain takaisin! Tämä on itsekästä ja siitä itsekkyydestä tunnen syylliyyttä, koska siihen syyllisyyteen minut on kasvattettu. Toisaalta taas joku päässäni sanoo, että nyt on minun vuoroni olla itsekäs. Mieshän ei ole tässä kuviossa itsekäs ollut, vaan tehnyt töitä ja tienannut rahaa, mutta jollain lailla silti jättänyt minut kovin yksin tämän kaiken arjen kanssa. Hän ei ole sellaista tyyppiä joka ravaisi baareissa tms. eli ns. hyvä mies ja sekin minua ahdistaa, että kaikki ympärilläni tuntuvat ajattelevan että minun pitäisi olla vain kiitollinen kun olen moisen saanut. "Ei sentään hakkaa eikä petä". Niin, mutta kuuluko avioliitossa tuntea olonsa näin yksinäiseksi? Miksi minä olen yksin vastuussa kaikesta? Tästä on usein puhuttu ja olen saanutkin parannuksia aikaan, mutta sekin tarkoittaa sitä että minä delegoin hänelle ne asiat ja hän sitten hoitaa. Toki kun on paljon poissa kotoa, niin ei voikaan olla perillä miten täällä mikäkin asia toimii ja hoituu. En tässä selittele enkä puolustele, mutta en myöskään halua syytellä. Haluan kertoa asiat mahdollisimman niin kuin ne ovat ja niin, että tekin voisitte saada kuvan tästä tilanteesta. Näen kyllä asioissa myös niitä hyviä puolia ja miehessä myös, mutta nyt tällä hetkellä se tuntuu riittämättömältä.
Lopuksi tietenkin se jokin isompi mutta. Tapasin vuosien jälkeen vanhan kaverin, jonka kanssa ei koskaan ole ollut minkäänlaista sutinaa emmekä kyllä ole olleet tekemisissäkään. Tunnettu on varmaan 15 vuotta, mutta lähinnä moikkailtu ja muutama sana kuulumisia vaihdettu. Olin ensimmäistä kertaa melkein puoleentoista vuoteen liikenteessä. En tiedä mitä tapahtui (vai onko se vaan tämä tilanne) mutta ajauduin tämän tyypin syliin baarissa ja jatkoilla. Pussailtiin ja puhuttiin ja puhuttiin ja pussailtiin. Kaikki tuntui niin hyvältä ja luonnolliselta, paitsi että minulla on aviomies ja hänellä avovaimo enkä kuuna päivänä olisi uskonut löytäväni itseäni moisesta tilanteesta! Minä, joka olen aina tuominnut pettäjät ja naureskellut sille, että ei "pettämiseen ajauduta, se on valinta". Niin vaan ajauduin, en todellakaan ajatellut tekemisiäni enkä ajatellut yhtään mitään ennen kuin olin jo tehnyt. Minusta pussailu on ehdottomasti jo pettämistä, mutta mikään ei kolkuttanut päässäni omantunnon äänellä kun varpaissa asti tuntui ne huulet. "Kun suutelet mua veri syöksyy varpaisiin.."
Nyt en tiedä mitä teen. Kertoa en aio, en koskaan. Tämä on minun taakkani ja jos avioliittoni loppuu, siihen on syyt paljon syvemmällä kuin tässä. Mutta miten tästä eteenpäin? Mies (ei omani) on mielessä koko ajan, emme viestittele tai soittele tai mitään ja sovimme, että tässä ei sotketa mitään kuvioita. Luotan siihen, että hän ei oikeasti tee mitään mikä riskeeraisi minun liittoni, enkä minä sotke hänen. Omat asiammehan olemme jo sotkeneet ja ne pitää molempien tahoillaan selvittää. Tapasimme uudelleen, sekin oli sellainen "tilaisuus tekee varkaan", mutta tällä kertaa jouduin jo ajattelemaan ja valehtelemaan. Vieläkään en tunne suuria tunnontuskia mikä minua ihmetyttää. En halua loukata enkä satuttaa miestäni, mutta tottakai tämä sitä on. Niinkauan kuin hän ei tiedä, se ei häntä satuta, mutta uskonko tosiaan tämän pysyvän salassa? Ja mitä tämä on? Mihin tämä oikein johtaa vai oliko se nyt tässä? Pää on niin pyörällä että mistään ei tule mitään. Auttakaa nyt, jotain järkevää keskustelua kiitos. Tuomita osaan itsekin. :ashamed:
No anyway, nyt olen lopullisen kyllästynyt ja väsynyt tähän arkeen. Jokainen päivä, viikko ja kuukausi on selviytymistä ja mieheni sanoo minulle, että hei, ollaanhan me selvitty tähänkin asti. Niin, mutta pitäisikö elämän olla jotain muutakin kuin selviytymistä? Olen joutunut kantamaan murheita jotka eivät tavallaan minulle kuulu, tai en kai ole siihen joutunut mutta olen vaan sellainen. Taakankantaja. Vuodet kotona kolmen lapsen kanssa olivat minulle todella uuvuttavia, kun mies oli reissuhommissa ja aina poissa, ne vähät vapaat kuluivat sitten hujauksessa kun lapset roikkuivat isänsä kaulassa ja minä yritin hengittää hetken vapaasti...kävin jumpalla ja siivosin kotia taas elettävään kuntoon kun lasten kanssa ei koskaan tuntunut olevan aikaa. Meillä on myös koira, joka vie aikaa ja tunnen aina syyllisyyttä siitäkin kun aikaa ei sille riittävästi ole. Aina pitäisi ja pitäisi ja pitäisi, ikuinen riittämättömyys rasittaa. En osaa tyytyä riittävän hyvään.
Nyt tuntuu siltä, että olen antanut tarpeekseni ja on välillä aika saada jotain takaisin! Tämä on itsekästä ja siitä itsekkyydestä tunnen syylliyyttä, koska siihen syyllisyyteen minut on kasvattettu. Toisaalta taas joku päässäni sanoo, että nyt on minun vuoroni olla itsekäs. Mieshän ei ole tässä kuviossa itsekäs ollut, vaan tehnyt töitä ja tienannut rahaa, mutta jollain lailla silti jättänyt minut kovin yksin tämän kaiken arjen kanssa. Hän ei ole sellaista tyyppiä joka ravaisi baareissa tms. eli ns. hyvä mies ja sekin minua ahdistaa, että kaikki ympärilläni tuntuvat ajattelevan että minun pitäisi olla vain kiitollinen kun olen moisen saanut. "Ei sentään hakkaa eikä petä". Niin, mutta kuuluko avioliitossa tuntea olonsa näin yksinäiseksi? Miksi minä olen yksin vastuussa kaikesta? Tästä on usein puhuttu ja olen saanutkin parannuksia aikaan, mutta sekin tarkoittaa sitä että minä delegoin hänelle ne asiat ja hän sitten hoitaa. Toki kun on paljon poissa kotoa, niin ei voikaan olla perillä miten täällä mikäkin asia toimii ja hoituu. En tässä selittele enkä puolustele, mutta en myöskään halua syytellä. Haluan kertoa asiat mahdollisimman niin kuin ne ovat ja niin, että tekin voisitte saada kuvan tästä tilanteesta. Näen kyllä asioissa myös niitä hyviä puolia ja miehessä myös, mutta nyt tällä hetkellä se tuntuu riittämättömältä.
Lopuksi tietenkin se jokin isompi mutta. Tapasin vuosien jälkeen vanhan kaverin, jonka kanssa ei koskaan ole ollut minkäänlaista sutinaa emmekä kyllä ole olleet tekemisissäkään. Tunnettu on varmaan 15 vuotta, mutta lähinnä moikkailtu ja muutama sana kuulumisia vaihdettu. Olin ensimmäistä kertaa melkein puoleentoista vuoteen liikenteessä. En tiedä mitä tapahtui (vai onko se vaan tämä tilanne) mutta ajauduin tämän tyypin syliin baarissa ja jatkoilla. Pussailtiin ja puhuttiin ja puhuttiin ja pussailtiin. Kaikki tuntui niin hyvältä ja luonnolliselta, paitsi että minulla on aviomies ja hänellä avovaimo enkä kuuna päivänä olisi uskonut löytäväni itseäni moisesta tilanteesta! Minä, joka olen aina tuominnut pettäjät ja naureskellut sille, että ei "pettämiseen ajauduta, se on valinta". Niin vaan ajauduin, en todellakaan ajatellut tekemisiäni enkä ajatellut yhtään mitään ennen kuin olin jo tehnyt. Minusta pussailu on ehdottomasti jo pettämistä, mutta mikään ei kolkuttanut päässäni omantunnon äänellä kun varpaissa asti tuntui ne huulet. "Kun suutelet mua veri syöksyy varpaisiin.."
Nyt en tiedä mitä teen. Kertoa en aio, en koskaan. Tämä on minun taakkani ja jos avioliittoni loppuu, siihen on syyt paljon syvemmällä kuin tässä. Mutta miten tästä eteenpäin? Mies (ei omani) on mielessä koko ajan, emme viestittele tai soittele tai mitään ja sovimme, että tässä ei sotketa mitään kuvioita. Luotan siihen, että hän ei oikeasti tee mitään mikä riskeeraisi minun liittoni, enkä minä sotke hänen. Omat asiammehan olemme jo sotkeneet ja ne pitää molempien tahoillaan selvittää. Tapasimme uudelleen, sekin oli sellainen "tilaisuus tekee varkaan", mutta tällä kertaa jouduin jo ajattelemaan ja valehtelemaan. Vieläkään en tunne suuria tunnontuskia mikä minua ihmetyttää. En halua loukata enkä satuttaa miestäni, mutta tottakai tämä sitä on. Niinkauan kuin hän ei tiedä, se ei häntä satuta, mutta uskonko tosiaan tämän pysyvän salassa? Ja mitä tämä on? Mihin tämä oikein johtaa vai oliko se nyt tässä? Pää on niin pyörällä että mistään ei tule mitään. Auttakaa nyt, jotain järkevää keskustelua kiitos. Tuomita osaan itsekin. :ashamed:
Viimeksi muokattu:
