Elämä umpikujassa..

[niinniin]

Heippa!

Elän 8v. itseäni vanhemman miehen kanssa, ollaan oltu yhdessä nyt 6v. Meillä on kohta 2v. lapsi. Viimeiset kolme vuotta on mennyt aika huonosti, rankkoja riitoja on ollut paljon yms. Enkä oikein edes tiedä miksi olen nämä kolme vuotta tuhlannut elämääni tällaiseen huonoon suhteeseen, jossa ilmeisesti ollaan kun vain tavan vuoksi.

Lapsi oli "vahinko", mutta kyllä aivan ihana sellainen, mutta nyt on alkanut koko lapsi kaduttaa aika tavalla, en sillä tarkota, että haluisin luopua hänestä tai mitään vastaavaa, olisin kyllä halunnut siis ihan saman pakkauksen(=lapsen) vähän myöhemmässä elämänvaiheessa. Olen itse siis kohta 24v. ja mieheni on eka vakava suhteeni lukuunottamatta teini-iän "suhteita". Ja nyt tuntuukin, että olen jäänyt nuoruudesta osiksi paitsi, voi kuulostaa jonkun korvaan lapselliselta, mutta olisin halunnut viettää aikaa enemmän kavereiden kanssa, matkustellut, tapaillut miehiä jne. Ja monet kaveritkin kaikkosi, kun en lähtenyt baariin niin usein kuin pyydettiin kun vietin aikaa enemmän kotona mieheni kanssa.

Ja nyt kun on lapsi, niin ne jutut ainakin jäi tekemättä...voi, että kaduttaa.. Ei siinä se varsinainen ongelma ole, vaan se, että haluisin erota, enkä pelkästään sen takia, että kaduttaa nuo yllämainitut jutut vaan, että en taida rakastaa enää miestäni niin kuin ennen tai sitten en ole rakastanutkaan. Olen puhunut erosta ekaa kertaa jo kolmisen vuotta sitten, mutta mieheni aneli, että en jättäisi sitä ja parantaa tapojaan jne. Jäin siis hänen luokseen vaikka ei mennytkään hyvin ja sitten tulin raskaaksi. Nyt tuntuukin, että olen pelkästään lapsen takia mieheni kanssa ja sen takia, että tiedän ettei hän halua erota, eikä jäädä yksin, joten olen kai säälistäkin osiksi mieheni kanssa. Enkä kestäisi sitä kuinka hän surisi eroa ja yksin jäämistä.

Miten voin siis erota vai voinko mitenkään? Itse olen todella onneton suhteemme takia ja iloinen vain kun olen kavereitteni kanssa tai jossain muualla kuin kotona. Ja paras ystävänikin huomasi, että en ole läheskään yhtä iloinen ja hullutteleva kuin pari vuotta sitten. Inhoan elämääni tällä hetkellä! Mutta en haluisi itsekään elää elämääni vain toisen ehdoilla, kun toinen ei halua erota, sanoo, että menettäisi kaiken elämästään jos niin kävisi.

Enkä usko siis enää, että miehenikään rakasta minua samanlailla kuin ennen..ei ole enää mitään haleja, pusuja tai kainalossa makoilua. Eikä kumpikaan ole vuoteen ainakaan puhunut rakkaudesta. Eikä me oikein tehdä edes mitään, ollaan vaan. Minä se lapsen kanssa ulkona olen yms.

Jos joku osaa auttaa/on samalaisessa tilanteessa, niin vastaileppa :hug:

 

[Cartel]

Kertomasi kuulostaa tutulta. Ajattelisin näin, että suhteessanne on tullut arki vastaan, olette erkaantuneet toisistanne, yhteisiä asioita ei enää ole (paitsi laskut, lapsi). Sen verran kuin yleensä (aika paljon)kun olen tuttavien kanssa aiheesta keskustellut, ei yksikään joka on pystynyt avautumaan, ole säästynyt tältä.

Se, että olet miehesi kanssa vain säälistä, on väärin- miestäsi ja sinua itseäsi kohtaan. Ei kannata uhrata koko elämää parisuhteelle, jos se rakentuu säälille. Ajattelepa, jos joku kysyis teitltä, miksi te ootte yhdessä
sinä: no, kun mä säälin miestäni (ennen rakastin?).
mies: tottakai siksi, kun RAKASTAN naistani.

Muistele aikoja, kun olitte miehesi kanssa juuri tavanneet, kun aloit seurustelemaan. Olitko häneen rakastunut tuolloin? Jos olit, vaatii työtä sinulta ja mieheltäsi, että saatte rakkauden uudelleen elpymään. En itse usko, että rakkaus katoaa (rikkaudet katoavat, rakkaus ei koskaan :heart: ). Usein käy niin, että kun parisuhdetta ei hoideta, aikaa ei ole toiselle, toinen/kumpikin väsyy jne., niin helposti erkaantuu toinen toisesta. Rakkaus tukahtuu kaiken muun alle. Lapsikin vie paljon aikaa ja huomiota, vaatii osansa arjen kiireessä.

Jos et seurusteluaikanakaan miestäsi rakastanut, todennäköisesti olet sitten hänen kanssaan säälistä ja pelkän psyykkisen kiintymyksen vuoksi. Tuolloin tuhoat oman elämäsi- ja tuskin miehesikään loppu viimein tällaiselta suhteelta saa haluamansa? Erokaan ei helppo ratkaisu ole, lapsenkaan kannalta ja kriisi se on jonkinlainen kuitenkin, tässäkin tapauksessa. Jos päätät erota, sinuna ajattelisin ennemmin omia tunteitasi kuin miehesi. Valitettavasti elämä vain menee näin.

Jos päätät jäädä suhteeseen, teidän täytyy ryhtyä hoitamaan suhdettanne. Jokainen parisuhde vaatii aikaa, puhumista ym, ns. parisuhteen hoitamista. Se voi lähteä siitä, että päätät yrittää olla avoin, kertoa miehellesi, että olette erkaantuneet, haluaisit suhteenne taas yhteistyöllä kuntoon. Se voisi lähteä esim. pienistä huomionosoituksista, koskettelusta, siitä että viettäisitte aikaa yhdessä enemmän.

Seuraavan kerran, kun miehesi tulee vaikkapa töistä, mitäs, jos menisit ovelle vastaan, halaisit ja kysyisit, miten työpäivä meni? :hug:

Kokeilisit järjestää itsellesi myös irtiottoa arjesta, voisiko mies olla lapsen kanssa, jos kävisit kavereiden kanssa shoppailemassa tai jotain muuta kivaa?

Sekin on varsin yleistä, että lähes jokainen miettii jossain vaiheessa suhdetta, että nuoruus on jäänyt elämättä, jotain kokematta... Harvoin ainakaan ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen

Mihin riitanne littyy? Lähtevätkö ne pienestä ja paisuvat? Onko riidan syy aina sama? Kokeile seuraavalla kerralla taktiikkaa: "kyllä rakas, näin se on". Joskus saattaa jopa tepsiä (joskus ei).

Tuli mieleeni sekin, että koetko olevasi masentunut? Siis tekstisi kokonaisuuden perusteella mietin tällaista.

Kaipaisitte yhteistä ajanvietettä, kun vain oleilette, riittaa syntyy helposti. Pyydä miestäsi seuraavan kerran ulos, jos ei suostu, huikkaa hänelle iloisesti, että hyvä on, ei meidän kanssa ole pakko ulkoilla. Käykää yhdessä kylässä, kuin seurusteluaikanakin Piristää varmasti enemmän kuin kotona lorvailu

Tokihan on niin, että kun vakiintuu ja tulee perheenlisäystä, niin ei voi olla yhtä menevä kuin sinkkuna. Kaveripiiri tahtoo jonkin verran vaihtua, varsinkin, jos kavereilla ei ole lapsia. Ei suhteen tarvistse elämäniloa ja iloisuutta viedä, mutta takuulla sama keneltä minunkin kaverilta kysyttäisi, niin en ole minäkään enää yhtä hullutteleva kuin ennen. =) :hug: Ei kyllä enää antais pokkakaan myöten, ei kehtais, pelkäis poliisejakin aika lailla ja kai sitä jollakin tapaa on saattanut aikuistuakin :ashamed:

Mutta voimia elämääsi ja voimia ratkaisun tekoon. Päätös sinun täytyy tehdä itse, mieti ja kuuntele sydäntäsi.

Vastailehan, jos näet tarpeelliseksi :flower:

 

[Vilinä83]

Hmm... Kuulostaa vähän omalta elämältäni vielä reilu vuosi sitten... Minä tein sen "helpoimman" ratkaisun ja lähdin.Tosin lapseni on jo 5-vuotias. Minulla vain ahdistus meni ylitse kaiken muun! Tuntui, että olin kadottanut itseni ja oman elämäni. Elin vain miehen kautta! Tiesin kuinka kova paikka miehelleni oli eromme, mutta ajattelin, että ei minulla ole kuin yksi elämä ja tahdon elää sen elämän onnellisena... Olin täysin tyhjän päällä muuttaessani pois yhteisestä kodistamme. Lähes kaikki huonekalut jäivät puolisolleni asuntoa ja autoa myöten. Elin viime kesän perheeltä ja ystäviltä yhteen kerätyillä huonekaluilla... Opiskelijana kun ei noita säästöjä ole päässyt kertymään! Vaikka elämä tiukkaa olikin, niin tunsin kuitenkin löytäväni oman itseni ensimmäistä kertaa moneen vuoteen! Myös tietynlainen elämän iloisuus löytyi taas! Kuitenkaan se sinkkuelämäkään ei ole kovin rikasta elämää! Varsinkin yksin nukkuminen oli alkuunsa vaikeaa ja monesti tyttösen isällä ollessa piti etsiä joku viereen nukkumaan edes yhdeksi yöksi... Uskon kuitenkin, että sekin vaihe piti kokea, jotta osaa arvostaa sitä mitä tällä hetkellä omistaa!

Erosimme "kavereina"... Löysimme yhteisen kielen vasta eron myötä! Olisi ollut fiksumpaa pysyä alunperinkin vain ystävinä! Joulukuussa vastaani tuli chatissa yh-isä... Löysimme paljon yhteistä keskusteltavaa ja tapasimme kavereina ensimmäisen kerran! Amor vain päätti laittaa sormensa peliin ja ihastuimme ja rakastuimme... Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen muutimme yhteen ja muodostamme nyt sitten uusioperheen! Uskon pystyväni ensimmäistä kertaa elämässäni olemaan tämän ihmisen kanssa kokonainen, oma itseni! Exänikin kanssa olemme tällä hetkellä todella hyvissä väleissä... Hän purkaa uutta parisuhdettaan minulle ja myös itse pystyn keskustelemaan hänen kanssaan nyt paljon paremmin kuin yhdessä asuessamme!

En voi sanoa, että tämä on sinulle oikea ratkaisu! Itselleni oli! Tärkeintä on kuitenkin ajatella myös itseään! Itse kadotin myös ilon äitiydestäni parisuhteen hautautumisen mukana! Se löytyi uudelleen vasta kun sain oman elämäni jaloilleni... Uskon että ero oli lapselle vaikea asia, mutta vielä vaikeammaksi elämämme olisi mennyt jos olisin jäänyt "huonoon" parisuhteeseen! En olisi enää pitkään ollut "hyvä" äiti... Joskus pienen välimatkan ottaminen voi muuttaa näkemystä omasta parisuhteesta ja tunteista aivan täysin! Jos päätyy aikalisään on kuitenkin tärkeä sopia yhteiset pelisäännöt siitä mikä on sallittua ja mikä ei! Voimia sinulle! Päädyitpä mihin ratkaisuun tahansa, tie ei ole helppo!