Umpikujassa avioliitossa:(:(

[Umpikujassa]

Minulla on kamala tunne.. tuntuu etten rakkaus mieheeni on loppunut. Suhteemme on kuin kaveruussuhde , ollut jo hyvän aikaa
Mies on hyvin erillainen kuin minä.. Kamala sanoa mutta hän ei ole ollenkaan sellainen mies mistä haaveilin ja mitä tarvitsen. Minulla ei ole mahdollisuutta tarjota sitä kaikkea mitä voisin ja hän ei tarjoa minulle. Olen sanonut suoraan etten ole tyytyväinen meidän suhteeseen, mies ei vastannut siihen mitään.
Olen saanu kuulla haukkuja, valituksia ja räyhäämistä ihan pikku-asioista jo niin kauan, että tuntuu etten jaksa enää :'( En saa hellyyttä, hyvänäpitoa..en mitään mitä tarvitsen tunteakseni itseni rakastetuksia ja KOKONAISEKSI! :\|
tuntuu että loittonemme kokoajan enemmän ja enemmän toisistamme.. on omat menot jne. Hellyydenantaja olen minä, sillon saan ehkä pusun tai halin (senkin vastahakoisesti), ei sellaistakaan jaksa.
Ei kai elämä nyt tällaista pitäisi olla, pitääkö pitää avioliitto ja perhe koossa uhraamalla oman henkisen terveytensä ja onnellisuutensa..?? Pitääkö pitää se koossa vaikka on todella onneton?
Mielipiteitä, ajatuksia?! :wave:

 

[Neppis79]

Hei!
Oikeasti...ei kannata uhrata omaa elämää ja terveyttä. Huonossa parisuhteessa ei kannata pysyä edes lasten takia. Lapset aistivat kuitenkin huonon ilmapiirin ja voivat saada vaikka mitä traumoja ym vanhempien huonosta suhteesta. Jos te ette kumpikaan saa toisiltanne, mitä tarvitsette, niin erotkaa. Olen seurannut niin läheltä niin monen pariskunnan liiton kituuttamista että ihmettelen suuresti, mikä pitää ihmisiä toisissaan kiinni jos elämässä ei ole mitään yhteistä ja tarpeetkin aivan erilaisia?!? Tietenkään ei saa luovuttaa liiankaan helpolla, koska mitään täydellistä parisuhdetta tuskin on olemassakaan, vaan aina tulee ylä-ja alamäkiä. Mutta jokatapauksessa jos itsellään on jo aivan tyhjä olo ja suhde on vain kaveripohjalla niin miksi olla yhdessä? Uskon että jokaiselle on olemassa yksi tai useampia oikeita ihmisiä, jotka voivat "tyydyttää tarpeesi" eri elämäntilanteissa. Joillekin se on yksi pysyvä ihminen, toisille ei. Joskus pitää osata ja uskaltaa luovuttaa. Suosittelisin silti, että puhuisit vielä miehesi kanssa ja koittaisit saada häntä ymmärtämään mitä haluat/tarvitset ja että hän avautuisi myös sinulle, jos vain mahdollista. Jos keskusteluyhteyskin on kadotettu, niin silloin ei välttämättä ole paluuta? Onko sinulla lämmin ja turvallinen olo miehesi läheisyydessä?

Meidänkin parisuhteessa on ollut vuosien varrella erinäinen määrä erilaisia kriisejä, toiset pienempiä ja toiset aivan valtavia. Keskustellen ollaan kuitenkin niistä selvitty ja voitettu vaikeudet. Nyt on taas oikein hyvä olla. Mieheni ei todellakaan ole mikään tunneihminen eikä paljon turhia puhele mutta kun olen asettanut hänet "tiukille" että asioista on vaan hänenkin ollut pakko puhua, niin johan on juttua tullut. Myös vanhanajan kirjeitä olemme välillä käyttäneet, kun on ollut vaikea puhua toiselle mykkäkoulun jälkeen. Kannattaa kokeilla, jos tuntuu vaikealta aloittaa keskustelu.

Toivotan teille kuitenkin tsemppiä, jos vaikka saisitte lukot auki ja puhuttua asiat selviksi, oli lopputulos sitten mikä tahansa, minkä yhdessä oikeaksi katsotte! :hug:

 

[Neppis79]

Niin ja sen vielä sanon, että vaikka ongelmia olisi kuinka, ei toista missään nimessä saisi alistaa haukkuen/nimitellen ym. Sellaista ei tarvitse eikä pidä kenenkään sietää. Jokainen meistä on arvokas ja tärkä. se kuka ei osaa arvostaa sinua ihmisenä, ei ole sinun arvoisesi. Mutta silti suosittelisin ensi keinoksi sitä keskustelua........

 

[Tahtoo isommat]

\

Hei!
Oikeasti...ei kannata uhrata omaa elämää ja terveyttä. Huonossa parisuhteessa ei kannata pysyä edes lasten takia. Lapset aistivat kuitenkin huonon ilmapiirin ja voivat saada vaikka mitä traumoja ym vanhempien huonosta suhteesta. Jos te ette kumpikaan saa toisiltanne, mitä tarvitsette, niin erotkaa. Olen seurannut niin läheltä niin monen pariskunnan liiton kituuttamista että ihmettelen suuresti, mikä pitää ihmisiä toisissaan kiinni jos elämässä ei ole mitään yhteistä ja tarpeetkin aivan erilaisia?!? Tietenkään ei saa luovuttaa liiankaan helpolla, koska mitään täydellistä parisuhdetta tuskin on olemassakaan, vaan aina tulee ylä-ja alamäkiä. Mutta jokatapauksessa jos itsellään on jo aivan tyhjä olo ja suhde on vain kaveripohjalla niin miksi olla yhdessä? Uskon että jokaiselle on olemassa yksi tai useampia oikeita ihmisiä, jotka voivat "tyydyttää tarpeesi" eri elämäntilanteissa. Joillekin se on yksi pysyvä ihminen, toisille ei. Joskus pitää osata ja uskaltaa luovuttaa. Suosittelisin silti, että puhuisit vielä miehesi kanssa ja koittaisit saada häntä ymmärtämään mitä haluat/tarvitset ja että hän avautuisi myös sinulle, jos vain mahdollista. Jos keskusteluyhteyskin on kadotettu, niin silloin ei välttämättä ole paluuta? Onko sinulla lämmin ja turvallinen olo miehesi läheisyydessä?

Meidänkin parisuhteessa on ollut vuosien varrella erinäinen määrä erilaisia kriisejä, toiset pienempiä ja toiset aivan valtavia. Keskustellen ollaan kuitenkin niistä selvitty ja voitettu vaikeudet. Nyt on taas oikein hyvä olla. Mieheni ei todellakaan ole mikään tunneihminen eikä paljon turhia puhele mutta kun olen asettanut hänet "tiukille" että asioista on vaan hänenkin ollut pakko puhua, niin johan on juttua tullut. Myös vanhanajan kirjeitä olemme välillä käyttäneet, kun on ollut vaikea puhua toiselle mykkäkoulun jälkeen. Kannattaa kokeilla, jos tuntuu vaikealta aloittaa keskustelu.

Toivotan teille kuitenkin tsemppiä, jos vaikka saisitte lukot auki ja puhuttua asiat selviksi, oli lopputulos sitten mikä tahansa, minkä yhdessä oikeaksi katsotte! :hug:

kiitos :hug:
Mies ei myöskään puhu minulle juurikaan

 

[Umpikujassa]

\

\

Hei!
Oikeasti...ei kannata uhrata omaa elämää ja terveyttä. Huonossa parisuhteessa ei kannata pysyä edes lasten takia. Lapset aistivat kuitenkin huonon ilmapiirin ja voivat saada vaikka mitä traumoja ym vanhempien huonosta suhteesta. Jos te ette kumpikaan saa toisiltanne, mitä tarvitsette, niin erotkaa. Olen seurannut niin läheltä niin monen pariskunnan liiton kituuttamista että ihmettelen suuresti, mikä pitää ihmisiä toisissaan kiinni jos elämässä ei ole mitään yhteistä ja tarpeetkin aivan erilaisia?!? Tietenkään ei saa luovuttaa liiankaan helpolla, koska mitään täydellistä parisuhdetta tuskin on olemassakaan, vaan aina tulee ylä-ja alamäkiä. Mutta jokatapauksessa jos itsellään on jo aivan tyhjä olo ja suhde on vain kaveripohjalla niin miksi olla yhdessä? Uskon että jokaiselle on olemassa yksi tai useampia oikeita ihmisiä, jotka voivat "tyydyttää tarpeesi" eri elämäntilanteissa. Joillekin se on yksi pysyvä ihminen, toisille ei. Joskus pitää osata ja uskaltaa luovuttaa. Suosittelisin silti, että puhuisit vielä miehesi kanssa ja koittaisit saada häntä ymmärtämään mitä haluat/tarvitset ja että hän avautuisi myös sinulle, jos vain mahdollista. Jos keskusteluyhteyskin on kadotettu, niin silloin ei välttämättä ole paluuta? Onko sinulla lämmin ja turvallinen olo miehesi läheisyydessä?

Meidänkin parisuhteessa on ollut vuosien varrella erinäinen määrä erilaisia kriisejä, toiset pienempiä ja toiset aivan valtavia. Keskustellen ollaan kuitenkin niistä selvitty ja voitettu vaikeudet. Nyt on taas oikein hyvä olla. Mieheni ei todellakaan ole mikään tunneihminen eikä paljon turhia puhele mutta kun olen asettanut hänet "tiukille" että asioista on vaan hänenkin ollut pakko puhua, niin johan on juttua tullut. Myös vanhanajan kirjeitä olemme välillä käyttäneet, kun on ollut vaikea puhua toiselle mykkäkoulun jälkeen. Kannattaa kokeilla, jos tuntuu vaikealta aloittaa keskustelu.

Toivotan teille kuitenkin tsemppiä, jos vaikka saisitte lukot auki ja puhuttua asiat selviksi, oli lopputulos sitten mikä tahansa, minkä yhdessä oikeaksi katsotte! :hug:

kiitos :hug:
Mies ei myöskään puhu minulle juurikaan

siis tuo edellinen on minä ap :ashamed:

 

[Neppis79]

Voi sinua... tuli tosi kurja olo sun puolesta... en voi muuta kuin lähettää lentoteitse 100 :hug: ja toivoa parasta...voimia.

 

[Umpikujassa]

\

Voi sinua... tuli tosi kurja olo sun puolesta... en voi muuta kuin lähettää lentoteitse 100 :hug: ja toivoa parasta...voimia.

kaunis kiitos :hug: =)

 

[alkuperäinen]

lisää kommenttia, mielipiteitä, omakohtaisia kokemuksia kiitos :ashamed: :wave:

 

[Mari]

Kuulostaa paljon samalta kuin meillä, mies tosin rakasti ja palvoi minua mielettömästi, olin hänelle se "elämänsä nainen", minä en vaan tuntenut samoin häntä kohtaan ja avioliitto oli kuin oltaisiin oltu kavereita, eikä aviopari. Minun tunteet häntä kohtaan olivat jo kuolleet enkä tuntenut oikeastaan mitään miestäni kohtaan. Halusin erota, mies järkyttyi aivan suunnattomasti.

Meillä on 3 lasta, 2 murrosikäistä ja 1 kpl 4v. (joka kaipaa isäänsä valtavasti, vaikka näkee useita kertoja viikossa ja on yötäkin isällään myös arkisin)

Avioeromme astuu voimaan ensi kuussa, jos vain haemme sitä "2 vaihetta". Nyt välillä mietityttää koko tilanne. Kesä oli ihanaa aikaa olla yksin... nautin vapaudesta suunnattomasti. Mutta nyt tunnen itseni tosi surkeaksi ja yksinäiseksi, etenkin silloin kun lapset ovat isällään. Olenkin miettinyt, että jos palaisi entiseen (sikäli mikäli mieheni enää haluaa!) mutta sekään ei kuitenkaan tunnu oikealta ratkaisulta, koska eivät tunteeni miestäni kohtaan ole mihinkään muuttuneet, ja tuskin muuttuvat. Tiedän että nuorin lapsistamme olisi iki onnellinen, jos isä tulisi takaisin, mutta entä jos taas kyllästyn ja haluan jotain muuta.. en voi tehdä sitä lapsilleni (enkä miehelleni), että lemppaan isänsä taas pois, joten kai minun on vaan sopeuduttava tähän yksinäisyyteen ja toivottava, että "se oikea" vielä joskus jostain tulee eteeni...

En usko että tuosta oli sinulle mitään apua.. mutta mieti tarkkaan päätöstäsi.

 

[Neppis79]

Sehän se suurin pelko varmasti onkin, löytyykö sitä uutta miestä rinnalle...mutta ei se sinne ainakaan huonossa suhteessa roikkumalla löydä! Varmasti yksinäisyys pelottaa, ahdistaa jne mutta auttaako palata sellaiseen suhteeseen jossa mahdollisesti on tuntenut juuri noita tunteita?

 

[Mari]

"Sehän se suurin pelko varmasti onkin, löytyykö sitä uutta miestä rinnalle...mutta ei se sinne ainakaan huonossa suhteessa roikkumalla löydä! Varmasti yksinäisyys pelottaa, ahdistaa jne mutta auttaako palata sellaiseen suhteeseen jossa mahdollisesti on tuntenut juuri noita tunteita?"

Tuota juuri itsekin pohdin.. järki sanoo, ettei ole mitään mahdollisuutta palata, koska se elämä ei ole sitä mitä haluaa, mutta tämä pimeys ja yksinäisyys tekee mielelle tepposia, kun sitä rupeaa miettimään, että jos sittenkin, vaikka tietää sisimmässään, ettei siitä mitään tule.

Itse eron jälkeen elin ihanan suhteen, se oli juuri sitä mitä olin aina halunnut, ja nyt tuntuu ettei mikään/kukaan muu kelpaa, ja tätä miestä en enää saa. Hän oli myös eronnut, ja hänellä on kanssa lapsia, uusperhekuvio pelotti häntä liikaa.. minä en edes vielä sellaista ajatellut, oli hyvä vaan olla, me kaksi. Hän palaa ilmeisesti perheensä luokse, lasten takia, sanoo että katuu päätöstään varmaan lopun elämää, mutta no, se oli hänen päätös, minä jatkan elämääni, kun joskus siihen kykenen.

Mietin, että miksi elämä on niin vaikeaa.. miksi en voinut olla onnellinen avioliitossani? Miksi tämä suhde meni pieleen?? Miksi kaikki mättää.. välillä usko loppuu, mutta joskus sitä ajattelee, että ehkä tämä vielä..

 

[isäntä 77]

Meillä on ollut käsittämätön tuuri:Alettiin 15/14 vuotiaina 1992 ja nyt on lapset talo työ ja se ratkaiseva:samanlaiset arvot.
Lisäksi löysimme yhteisen harrastuksen:Hevoset/ratsastus...
Vain tuurilla voi suhteessa onnistua.......

 

[pööpö]

En halua loukata tällä kirjoituksellani - haluaisin vain herättää ajatuksia.

Mari, eilkö sinusta ajatusmaailmasi ole aika itsekäs? Ajatteletko eläväsi tässä maailmassa itsellesi, vai kenties jollekin muulle? Perheellesi, esimerkiksi?

Nykyään on hyvin yleistä erota siksi, ettei vain enää tunne mitään. Hyvä ihme, voiko ihminen elää vuosikymmeniä valtavan tunnehuuman vallassa ja aina rakastuneena???!!! Ei, sanon minä. Sitähän se parisuhde on, ylä- ja alamäkeä. Joskus tuntuu, että kaikki on mennyttä, mutta kyllä siitä noustaan jos jaksetaan tehdä parisuhteen eteen työtä. Työtähän parisuhde nimittäin on, ja kovaa sellaista!! Eikä elämä muutenkaan ole tarkoitettu ainaiseksi ruusuilla tanssimiseksi, pitäisi osata kestää sitä arkeakin.

Nykyään ajatellaan aina (enkä suinkaa lue itseäni pois tästä joukosta) kaiken lähtökohtana ITSEÄ. MINULLA pitää olla hyvä olo, MINUN pitää olla rakastunut. Mitäpä jos ajattelisimme, että elämän ja avioliiton tarkoitus on tehdä se TOINEN onnelliseksi. Uskon, että kun elää niin että toinen olisi onnellinen, varmasti siitä saa itsekin onnea.

Enkä nyt todellakaan väitä, että itse olisin hyvä vaimo tai muuten onnistunut elämässäni. Itsekin parhaillani koetan opetella elämään muillekin kuin itselleni. Halusin vain tuoda esille tällaisenkin näkökulman.