Heippa kaikki vanhat ja tervetuloa uudet!
Alun jälkeen en olekaan antanut kuulua itsestäni, en oikein tiedä miksi, vaikka kuume ei ole kaikonnut minnekään. Olen kuitenkin seurannut keskustelua aktiivisesti ja miettinyt monesti että olisin jo kirjoittamisen tarpeessa.
Meillä yrityksen piti alkaa alunperin elokuussa, kuten viime talvena puhuimme. Kuitenkin aloitusajankohta on siirtynyt muutamalla kuukaudella eteenpäin marraskuulle. Mies sai perusteltua kantansa ja ylipuhuttua minut siirtämään ajankohtaa eteenpäin. Hän perusteli sillä että ensi kesä on työn kannalta hänelle todella tärkeä kesä ja että vauva ei hänen mukaansa olisi hyvä juttu silloin. Eli marraskuussa aikaisintaan voitaisiin aloittaa. Vaikka jollain tasolla ymmärrän miestäni ja yritän olla kiltti niin TYMPII.
Olen tosi väsynyt tähän odottamiseen ja tämä kuumeilu alkaa olla sellaisissa mittasuhteissa, että pidän jo itsäni jollain tavalla sairaana
Hoidin kesätyöni kunnolla ja olen palannut taas muihin töihin ja syksyllä aloitan taas opiskelut. Pystyn kyllä hoitamaan kaikki päivittäiset rutiinini ja työt, mutta vauva on mielessä päivin ja öin ja joka sekunti. Joka tilanteeseen kuvittelen vauvan, siivoan kämppää ja ajattelen että vauvaa varten. Koitan syödä terveellisesti ja urheilla sitä varten, olla kunnossa kaikin puolin kun yritys alkaa. Mietin aivan liian pitkälle tulevaisuuteen. Säästän rahaa ja olen lopettanut tupakoinnin ja vähentänyt alkoholin käyttöä vaikka koko vauvaa ei vielä edes ole eikä edes tulossa(tosin tällainen elämänmuutos on hyvästä, oli tilanne mikä tahansa
). Olen tosi turhautunut mieheeni, koska en edelleenkään saa minkäänlaista vastakaikua tunteilleni. Kärsin yksin. Koen, että hän ei ymmärrä minua ja näe pahaa oloani. Minua pelottaa, että hän ei halua vauvaa vielä ollenkaan, vaikka on sanonut, että myöhemmin haluaa. Pelottaa, että marraskuun koittaessa hän viheltää taas pelin poikki ja en kyllä sitä kestäisi.
Olen yrittänyt pitää matalaa profiilia, enkä ole pitkään aikaan puhunut vauvan hankinnasta. Olen testannut, että alkaako mies itse keskustella aiheesta. Ei ala. Ei sanaakaan perheen perustamisesta. Hän ei ymmärrä vauvankaipuutani ja tunnetta tyhjästä sylistä.
Kuitenkin rakastan häntä niin paljon, että olen hiljaa (hieman) onneton ja kärsin sisäisesti ja itken yksin kun hän ei ole näkemässä. Mitä muuta voin. Tästä aiheesta on myös tapeltu, vaikka sitä en alunperin halunnut. En halua painostaa. Tämä odotus on aika kauheaa kun se kestää kauan. Olen odottanut nyt vajaan vuoden, ja se tuntuu lohduttomalta, vaikka tiedän, että moni odottaa/on odottanut kauemminkin. Näissä asioissa ei ole yksiselitteisiä ratkaisuja, harmi. Tuntuu vain tällä hetkellä siltä, että minut on petetty vaikka kyse ei ole kuin muutamasta kuukaudesta.
Oli aivan pakko avautua, en enää voinut olla kirjoittamatta, joten pyydän anteeksi valitustani ja kiitän, että sain tehdä sen tänne. Täällä te ainakin ymmärrätte, kuinka suuri tunne vauvakuume voikaan olla.
Tsemppiä kaikille lämmittelyihin!! Koitetaan kestää
Pakko muuten esittää vielä sellainen kysymys, että muuttuuko vauvakuume erilaiseksi, jos on ennestään yksi tai useampi lapsi? Onko tunne yhtä voimakas kuin ensimmäisen kohdalla vai vielä voimakkaampi?