Yrityksen odottajat

Tervetuloa FantaViola :wave:

Mikähän niitä miehiä vaivaa, kun niin moni haluaa lapsia "sitten joskus". Onko teillä FantaViona ja Veepu 123 lähipiirissä pieniä lapsia, joita näkee ja joiden kautta voisi tottua ajatukseen omasta lapsesta?

Me oltimme avopari kun esikoinen syntyi ja ei siinä kai sen kummempaa byrokratiaa ollut kuin käydä allekirjoittamassa pari paperia

Meillä on paljonkin lapsiperheitä kavereina ja se oikeastaan pahentaa tilannetta, kun miehen mielestä lapsiperhe-elämä on ihan kamalaa. :/ Eikä tilannetta helpota sekään, että varmaan 98% miehen työkavereista ovat perheellisiä ja töissä ollessaan lähinnä valittavat väsymystänsä.

Ja avioitumista mietin lähinnä leskeneläkkeiden ym. turvaa tuovien asioiden kannalta. Toki olisi myös helpompaa, että ei tarvitsisi isyyttä todistaa.

 

Meillä on paljonkin lapsiperheitä kavereina ja se oikeastaan pahentaa tilannetta, kun miehen mielestä lapsiperhe-elämä on ihan kamalaa. :/ Eikä tilannetta helpota sekään, että varmaan 98% miehen työkavereista ovat perheellisiä ja töissä ollessaan lähinnä valittavat väsymystänsä.

Voihan se lapsiperhe-elämän näkeminen tietysti noinkin päin mennä Ehkä mies pitäisi saada näkemään edemmäs pikkulapsiajasta. Se kun kestää kumminkin hyvin pienen ajan. Meillä minä odotan juuri sitä pikkulapsiaikaa, vauvat ja taaperot on ihania :heart: Mies taas mielellään hyppäisi kokonaan sen vauva-ajan yli

Mietiskelen joka päivä, miten pitkä aika vuodenvaihteeseen onkaan. Pitäisi keksiä jotain harhauttavaa ajateltavaa tähän väliin. Täällä pyörminen ja vauvaneuleiden suunnittelu ei ehkä auta asiaa

 

Moi Iitukka81 ja kaikki muut myös! En ole paljoa tänne alun jälkeen kirjoitellut, kun ei ole tapahtunut mitään. Hyvin samanlainen tilanne mulla kuin Iitukalla eli ei kunnon ehkäisyä ja vuoden ollaan oltu yhdessä. Kauan, Iitukka, te olette olleet yhdessä?

Eilen kävin uudella kirpparilla ja jokapuolella tuntui olevan vauvanvaatteita. Oli siellä rattaitakin ja tosi halpaa kaiken lisäksi. Vauvanvaatteita alle euron ja rattaat 20 e. Ja sit minäkin olen alkanut kiinnittämään huomiota raskaana oleviin naisiin, vaikka ennen en ole. Näin se sit näköjään menee... Mitähän seuraavaksi?

 

Heips,

Täällä yksi yrityksen odottelija. Olen kahden lapsen äiti ja kolmosen kuumeilu on valtavaa . Houkuttelusta huolimatta mieheni ei vielä ole ihan samalla aaltopituudella kanssani, joten siksipä ilmoittaudun tähän ryhmään mukaan. Mieheni mukaan olemme jo aivan liian vanhoja (?) uuteen vauvaan ja minähän kovana kuumeilijana yritän vakuuttaa aivan muuta. Mieheni on 35 v. ja minä aivan pian 34 v, joten en tuota vanhuutta menisi allekirjoittamaan.

Pientä ajatukselle lämpiämistä miehessäni on havaittavissa, joten ehkäpä hamassa tulevaisuudessa, esim. ensi vuoden alussa pääsisimme jopa yrityksen alkuun .

 

Muistan Kajotar että ensimmäisestä lapsesta haaveillessa minulle kävi kuten sinulle ja niitä vauvanvaatteita oli kirpputorit pullollaan. Teki niin kovasti mieli ostaa kaikkea mutten voinut koska ei oltu kerrottu kenellekään koko vauvahaaveesta. Sitten kun niitä olisi voinut jo ostaakin eli raskaanaollessa ja pojan ollessa vauva, niin kirpputorivaatteet alkoivatkin yhtäkkiä näyttää niin nuhjuisilta ja likaisilta ettei niitä omalle kullanmurulle voinut ostaa. Huonoa tuuria vaan varmaan niillä kerroilla : / Vauvanvaatteita kun sieltä oikeasti voi saada tosi hyväkuntoisia halvalla. Näille isommille pojille ei tunnu olevan oikein mitään.

Tervetuloa Chokomom :wave: Ette te taida olla iältänne kovin kaukana uudelleensynnyttäjien keski-iästä eli eikun miehen päätä kääntämään

Omassa navassa ei mitään uutta

 

Hei taas,

Meillä ei ole lapsiasia kauheasti edennyt. Eilen illalla juttelin miehelle omista peloistani, taas. Hän totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ettei ole ja ettei halua ajatella asiaa nyt kun molemmilla vielä vuosi koulua jäljellä. Järjellä ajateltuna se on ihan ok, mutta kun...

Tänään juttelin työkaverille asiasta ja hän kahden lapsen äitinä ymmärsi ihanasti mun ahdistuksen. Juteltiin myös siitä, että onko mun tapauksessani järkevää edes ajatella ulkomaille lähtemistä koulun jälkeen, jos yrittäminen aloitetaan joskus samoihin aikoihin. Minä kun sitä endoa sairastan ja näin ollen saan lapsettomuushoitoja jo puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Ne olisivat niin monta kertaa helpommat täällä Suomessa...

Taitaa tulla mielenkiintoinen vika vuosi, kun mielessäni vaan kadehdin niitä raskaana olevia. Yllätän itseni melkein päivittäin vertailemasta vaunuja tai katselemassa uutta kotia, joka sopisi lapsellekin. *huoh*

Toivoton tapausko?

 

Tervehdys vaan. Enpä olisi vielä hetki sitten uskonut tänne keskusteluosioon enää koskaan halajavani. Vaan kuinkas kävikään, täällä sitä ollaan. :wave: Johonkin täytyy päästä purkamaan tämä sisällä painava möykky. Neljä palleroista olemme tähän maailmaan jo saaneet saattaa ja olin neljännen synnyttyä TÄYSIN varma, että lapsiluku on täysi. Mutta sitten se iski, vauvakuume ja paha sellainen. Kasvoi vaivihkaa ja on nyt päässyt sellaisiin mittasuhteisiin, että aiheuttaa itkupotkuraivarit, jos en saa tälle ajatukselle vastakaikua. Mieheni on nimittäin aika ehdottomasti sitä mieltä, että EI enempää lapsia. Hän ei nää viidennellä lapsella mitään lisäarvoa meidän perheellemme. Hän murehtii taloudellisia asioita ja talon pieneksi käymistä. Ja minä en kykene ajattelemaan järjellä mitään, kun joku pikku piru (biologinen kello?) takoo lekalla takaraivoon, että vauvavauvavauvavauva. Että näin toivoton tilanne täällä. Kai viimeistään vaihdevuodet tämän taudin taltuttaa?!? Kauankos sitä joutuu vielä odottamaan, parikymmentä vuotta?..

 

Moi kaikki uudet!

Mies linkitti mulle eilen tällaisen artikkelin:

Kahden lapsen is

En tiedä, mitä hän silläkin haki - yritti varmaan todistella että eläminen kahden lapsen kanssa ON rankkaa. Mutta luin jutun läpi ja varsinkin kommenteissa oli mielenkiintoisia pointteja perheen työnjaosta. Siitähän se taas kohta meilläkin alkaa kiikastaa kun mun työt alkaa ensi viikolla. Rasittavinta mun mielestä arjessa on koko palapelin koossa pitäminen - kuka vie pojan hoitoon, kuka hakee, kuka käy kaupassa... Oon tällä viikolla valmistellut työjuttuja ja tiskaamiset ja pyykit on jääny moneks päiväks. Sitten taas loppuviikosta kerralla laitetaan koti kuntoon!

Kiva kuulla 5th, että tossakin vaiheessa voi vielä kuume iskeä ja viedä tajun kankaalle Minkä ikäinen muuten olet, jos saan kysyä? Olen siis itse 31 ja toista lasta kuumeilen...

Meidän tilanne on mennyt aika paljonkin eteenpäin. Ehkä miehellä sellaista henkistä viimeistä jarruttelua. Mulla on pillereitä jäljellä 1,5 kuukautta ja luultavasti sen jälkeen aloitetaan. Suurin kysymys miehen mielestä on yksi terveysongelma (en viitsi sitä nyt tässä julkisesti puida), eikä niinkään se, kuinka kahden lapsen kanssa jaksaisi. Mutta terveysasiassa tehdään pieni kompromissi, joten toinen lapsi saisi meille tulla. Yritän vielä itse vähän jarrutella hehkutustani, ihan vielä en ole miehen suusta kuullut hurraa-huutoja toiselle lapselle. Tuleekohan sellaisen aika toisaalta koskaan?

 

Heippa kaikki! Täällä ollaan edelleen vauvakuumeen kourissa ja pahenevassa sellaisessa .

Sinadrius, aikamoisen artikkelin miehesi oli löytänyt. Toki elämä kahden lapsen kanssa ON työteliäämpää kuin yhden kanssa mutta myös äärimmäisen palkitsevaa :heart:. Joo, kahdet pyykit, kahdet sotkut, kaksi päivähoitomaksua (auts!) mutta myös kahdet iltahalit ja pusut, kaksi kertaa "äiti sä oot ihana!", "Isi miten sä oot noin taitava". Kunhan siihen kahden kanssa elämiseen tottuu, ei voi koskaan ymmärtää miksi on edes epäillyt pärjäävänsä. Meillä esikoinen menee jo kouluun ja hänellä on hieman tarkkaavaisuuden ja keskittymisen ongelmaa, täten myös meillä vanhemmilla stressiä ja huolta mutta en ikinä milloinkaan voisi kuvitella, ettenkö jaksaisi kahta tai jopa tätä kuumeiltavaa kolmosta. Tsemppiä viime hetken jarruihin!

5th, minä myös ajattelin kuopuksen synnytyksen jälkeen, että nyt on lapsiluku täynnä mutta eipä taida ollakaan. Tsemppiä miehen käännytykseen, itse teen samaa työtä.

Omaa tilannetta vielä, miehen päätä käännetään edelleen ja käännytystekniikka elää muutosvaihetta. Tällä hetkellä tuntuu toimivan semmoinen "hiukan päivittäin, sulavasti juttuun vauvajuttujen sekoittaminen" -tekniikka. Mies hiukan pehmenee ajatukselle, sillä harmitteli jo että olemme ehtineet myydä kaikki vauvakamat eteenpäin. Tokaisi sitten, että kait niitä kamoja saa käytettynä ostaa samalla hinnalla kun mitä me myytiin. Joo, on sanomattakin selvää, että mies on pihi kuin mikä . Mutta, edistystä edistystä .

 

Sinadrius, olen ihan täsmälleen samanikäinen kuin sinäkin. Onneksi on siis vielä vuosia aikaa pehmitellä isäntää.

Tuosta elämän rasittavuudesta: Meillä on neljä alle kouluikäistä lasta. Minä olen ollut kotiäitinä, nyt sujahtanut hetkeksi työelämään "kesätöihin" palatakseni jälleen syssymmällä hetkeksi hoitovapaalle. Mies tekee päivätyönsä lisäksi omalla toiminimellään duunia ja pyörittää perintötilaa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että minä pyöritän yksin kodin seinien sisäiset asiat. Se on rankkaa, joskus heikolla hetkellä jopa ylivoimaista, mutta toisaalta näin se vaan menee ja siihen on sopeuduttava. En silti koe tätä elämääni kokonaisuutena katsoessa, että tämä nyt NIIN rankkaa olisi. Enkä usko, että se viideskään lapsi enää tätä venettä kaataisi. Enemmän mua huolettaa neljän lapsen päivähoitomaksut verraten mun surkeaan palkkapussiini ja reippaisiin työmatkakuluihin. Mutta tämäkään peruste ei ole minun mieheeni (joka on muuten myös viimeisen päälle nuuka) vaikuttanut myönteisesti.
Ja tosiaan, kyllä ne kaikki hyvätkin asiat tulee nelinkertaisesti! :heart: (Tässä vaiheessa lienee turha kertoa, että mitä useampi lapsi, sitä suurempi todennäköisyys, että aina on jollain känkkäränkkä tai että joukossa tyhmyys tiivistyy tai että sisarusrakkaus (=jatkuva tappelu) on pahimmillaan kohtuullisen ärsyttävää... )

Mulla on ollut ehkäisynä hormonikierukka, joka ei selvästikään sovi mulle. Olenkin jonkin aikaa pohtinut, josko varaisin ajan sen poistattamiseen. Alan olla kurkkuani myöten täynnä hormonaalista ehkäisyä ja ajattelinkin heittää pallon miehelle: jos et halua lapsia, ole ystävällinen ja huolehdi ehkäisystä. Eipä liene kerta jos toinenkaan, kun sitä spärdäriä ei muistakaan siinä hekuman hetkessä.

 

Heippa kaikki vanhat ja tervetuloa uudet!

Alun jälkeen en olekaan antanut kuulua itsestäni, en oikein tiedä miksi, vaikka kuume ei ole kaikonnut minnekään. Olen kuitenkin seurannut keskustelua aktiivisesti ja miettinyt monesti että olisin jo kirjoittamisen tarpeessa.

Meillä yrityksen piti alkaa alunperin elokuussa, kuten viime talvena puhuimme. Kuitenkin aloitusajankohta on siirtynyt muutamalla kuukaudella eteenpäin marraskuulle. Mies sai perusteltua kantansa ja ylipuhuttua minut siirtämään ajankohtaa eteenpäin. Hän perusteli sillä että ensi kesä on työn kannalta hänelle todella tärkeä kesä ja että vauva ei hänen mukaansa olisi hyvä juttu silloin. Eli marraskuussa aikaisintaan voitaisiin aloittaa. Vaikka jollain tasolla ymmärrän miestäni ja yritän olla kiltti niin TYMPII.

Olen tosi väsynyt tähän odottamiseen ja tämä kuumeilu alkaa olla sellaisissa mittasuhteissa, että pidän jo itsäni jollain tavalla sairaana Hoidin kesätyöni kunnolla ja olen palannut taas muihin töihin ja syksyllä aloitan taas opiskelut. Pystyn kyllä hoitamaan kaikki päivittäiset rutiinini ja työt, mutta vauva on mielessä päivin ja öin ja joka sekunti. Joka tilanteeseen kuvittelen vauvan, siivoan kämppää ja ajattelen että vauvaa varten. Koitan syödä terveellisesti ja urheilla sitä varten, olla kunnossa kaikin puolin kun yritys alkaa. Mietin aivan liian pitkälle tulevaisuuteen. Säästän rahaa ja olen lopettanut tupakoinnin ja vähentänyt alkoholin käyttöä vaikka koko vauvaa ei vielä edes ole eikä edes tulossa(tosin tällainen elämänmuutos on hyvästä, oli tilanne mikä tahansa ). Olen tosi turhautunut mieheeni, koska en edelleenkään saa minkäänlaista vastakaikua tunteilleni. Kärsin yksin. Koen, että hän ei ymmärrä minua ja näe pahaa oloani. Minua pelottaa, että hän ei halua vauvaa vielä ollenkaan, vaikka on sanonut, että myöhemmin haluaa. Pelottaa, että marraskuun koittaessa hän viheltää taas pelin poikki ja en kyllä sitä kestäisi.

Olen yrittänyt pitää matalaa profiilia, enkä ole pitkään aikaan puhunut vauvan hankinnasta. Olen testannut, että alkaako mies itse keskustella aiheesta. Ei ala. Ei sanaakaan perheen perustamisesta. Hän ei ymmärrä vauvankaipuutani ja tunnetta tyhjästä sylistä.

Kuitenkin rakastan häntä niin paljon, että olen hiljaa (hieman) onneton ja kärsin sisäisesti ja itken yksin kun hän ei ole näkemässä. Mitä muuta voin. Tästä aiheesta on myös tapeltu, vaikka sitä en alunperin halunnut. En halua painostaa. Tämä odotus on aika kauheaa kun se kestää kauan. Olen odottanut nyt vajaan vuoden, ja se tuntuu lohduttomalta, vaikka tiedän, että moni odottaa/on odottanut kauemminkin. Näissä asioissa ei ole yksiselitteisiä ratkaisuja, harmi. Tuntuu vain tällä hetkellä siltä, että minut on petetty vaikka kyse ei ole kuin muutamasta kuukaudesta.

Oli aivan pakko avautua, en enää voinut olla kirjoittamatta, joten pyydän anteeksi valitustani ja kiitän, että sain tehdä sen tänne. Täällä te ainakin ymmärrätte, kuinka suuri tunne vauvakuume voikaan olla.

Tsemppiä kaikille lämmittelyihin!! Koitetaan kestää

Pakko muuten esittää vielä sellainen kysymys, että muuttuuko vauvakuume erilaiseksi, jos on ennestään yksi tai useampi lapsi? Onko tunne yhtä voimakas kuin ensimmäisen kohdalla vai vielä voimakkaampi?

 

kuukiuru eikös tämä ole juuri oikea paikka avautumiselle ja vuodatuksille. Tsemppiä :hug:!

Vastaanpa vielä oman kokemukseni tuosta vauvakuumeesta. Esikoista kuumeillessa tunne oli ihan erilainen, kun ei vielä tiennyt millaista elämä vauvan ja yleensäkin lapsen kanssa on. Siinä oli kova kaipaus mutta myös semmonen ihana jännityksen kutina mukana. Kaikki lapsiin liittyvä oli uutta ja sai aivan rauhassa tutustua pikkuruisiin vaatteisiin, tutkailla vaunuja jne, vaikka ei ollut edes raskaana. Kakkosta kuumeillessa tilanne oli toinen. Olihan mulla jo yksi lapsi ns. "täyttämässä sylin" mutta silloinpa muisti sen ihanan raskausajan, vauva-ajan ja taaperoiän. Kuten nytkin, kuume oli tosi tosi kova ja lapsen kaipuu sai isomman roolin, kun ei ole sitä uutta ja ihmeellistä -puolta enää mukana. Tämä on mun kokemus.

 

Kuukiuru, hyvä kun avauduit! Jos ei tänne voi purkaa mieltään niin minne sitten? Tällaisia asioita ei ehkä läheisille ihmisillekään uskalla jauhaa, ei ainakaan koko aikaa. Kannattaisi ehkä nostaa kissa pöydälle jo ennen marraskuuta. Tuollaisia tunteita ei ole hyvä kantaa pitkään yksin sisällään. Mun mies on ainakin kestänyt sen, että puhun vauvasta melkein joka päivä, koska se on mulle tärkeä asia ja mies haluaa tukea mua, vaikka onkin itse asiasta eri mieltä.

Chokomom, meillä myös nuo vauvasta puhumisen taktiikat vaihtelee. En ole vaan kovin hyvä pelaamaan mitään pelejä, vaan helposti menee ihan kunnon tilityksen puolelle =)

Tuosta vauvakuumeen asteesta piti kommentoida, että ensimmäisestä lapsesta minulla ei ollut "vauvakuumetta". Haaveissani meillä oli aina 2-3 -vuotias lapsi, ei vauva. Mutta mies oli meillä se, joka ensimmäistä lasta kuumeili. Itse suostuin projektiin kun olin saanut opintoni valmiiksi. Mies odotti mun mielen muuttumista kaksi vuotta. Pelottavinta on musta se, että nyt kun tiedetään millaista elämä on lapsen kanssa, mä haluan toisen lapsen ja mies ei. Olen kyllä myöntänytkin, että osa tästä vauvakuumeesta tulee siitä, että haluan kokea kaiken uudestaan: positiivisen raskaustestin, kaiken sen jännityksen mitä raskauteen kuuluu. Synnytyksenkin, koska siitä jäi ihan hyvä fiilis. Oli jotenkin uskomatonta, miten kiinnostus äitiä kohtaan loppui heti kun lapsi oli syntynyt. Siihen raskausmahan ylpeään kantamiseen taisi jäädä vähän koukkuun.

Nyt olen äiti, jonka poika on aivan isänsä pauloissa. Poika ei ole koskaan viihtynyt sylissä, jo kolmekuisesta asti on vääntäytynyt istumaan ja lattialle. Haaveilen, että olisi vielä joku pieni, joka hetken aikaa edes olisi sylissäni. Mutta tämä on varmasti tunne, joka ei koskaan mene täysin pois. Vielä kun poikani on aikuinen, haaveilen siitä, että hän välittäisi äidistä ja haluaisi olla lähellä edes hetken. Tätä ei toinen lapsi poista, sillä pian hänkin kasvaa isoksi. Tietynlainen tyhjä syli on siis ikuinen.

 

Hei kaikki! Ilmoittelin itseäni jo tuonne "20v kuumeilijat" keskusteluun, mutta ehkä tämä on luontevampi vielä tässä vaiheessa kun varsinainen yrittäminen ei ole vielä alkanut. Tilanne tällä hetkellä toki on että yritetään "tulee jos on tullakseen" periaatteella. Olen siis itse syksyllä 21v täyttävä vakituisessa työssä käyvä naisen alaku. Mies 24v myös vakituisessa työssä (tokikaan ettei oikein pidä työstään vaan haluaisi jotain haastavampaa ja on aikonut yrittäjäksi). Ostettiin viime vuoden lopulla omakotitalo ja sen pinta remontointia on tehty pikkuhiljaa. Jätin pillerit nyt elokuun alussa, joten ihan alkuvaiheessa yrittämisen tiellä ollaan. Lievää vauvakuumeilua on ollut jo jonkin aikaa (kirpparilta ostanut jtn pieniä vaatteita jo valmiiksi säilöön "jos vaikka sitten joskus"... Mutta nyt kesällä on tuntunut että kaikki saa vauvan tai kaikilla on suloinen pyöreä vauvavatsa. Se vauvamasu on niiiin suloinen. Mieskin on kohtalailla hyvin asiassa mukana, mutta ei haluaisi että kaikki olisi kauheasti suunniteltua, kuten tuo pillereiden lopetus. Nyt ne kuitenkin on lopetettu ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

 

Tervetuloa uusille :wave: Kiva kun täällä on sekä kokeineita suurperheen äitejä, esikoisesta haaveilijoita ja jotain siltä väliltä niin tulee monia näkökulmia Kaikilla kumminkin melkein sama tilanne tämän odotuksen kanssa.

Kuukiurun mies teki kyllä ikävästi Minäkin neuvoisin ottamaan asian reippaasti pöydälle jo ennen sitä marraskuuta että tiedätte missä toinen ajatuksineen menee. Joskus voi olla ihan hyvä siirtää sitä yritystä jos tietää, että on rankkoja aikoja edessä. Onhan se miehelle ikävää jos vauva syntyy siihen pahimpaan työkiireiden aikaan eikä voi osallistua niin paljon kuin haluaisi. Eri asia sitten, jos alkaa jatkuvasti siirtää ja siirtää aloituksen ajankohtaa. Toivottavasti tilanne ei kumminkaan ole sellainen :hug:

Minulla on ollut jonkinlainen vauvakuume jo aika nuoresta asti. Ennen esikoista se kai vahvistui jostain syystä ja yhtenä päivänä vain kysyin mieheltä, että mitä mieltä olisi. Asia oli sillä päätetty ja ehkäisy jätettiin muistaakseni ihan parin kuukauden päästä. Eli ei siinä mitään valtaisaa kuumetta ehtinyt kertyä. Se oli sellainen tunne, että jotain puuttui elämästä. Olin 21 v mutta en yhtään innostunut mistään baareissa juoksemisesta ym. Kadehdin kaikkia lapsiperheitä ja sellaista rauhallista kotielämää lasten kanssa. Silloin kaikki oli uutta ja jännittävää ja näki kaikesta ehkä vain sen positiivisen puolen. Nyt kakkosen vauvakuume alkaa olla suurempaa, koska odotuskin muodostuu pidemmäksi. Ajattelen enemmän järjellä sitä yrityksen aloitusta, koska tiedän mitä tulossa on. Tavallaan taas tuntuu, että jotain puuttuu eikä tämä perhe ole vielä valmis. Meillä poika on edelleen tosi kova sylittelemään ja halittelemaan ja tosi kiinni minussa, mutta kyllähän siihen syliin vielä toinen tai kolmaskin mahtuisi.

Minä en jotenkin osaa pelätä sitä elämän muuttumista toisen lapsen kanssa. Tai mietin sitä eniten esikoisen kannalta, kuinka hänen elämänsä muuttuu ja miten siihen reagoi. Meillä mies on tehnyt vuoden remonttia meidän talossa ensin niin että asuttiin muualla ja mies oli kaikki illat ja viikonloput talolla. Nyt asutaan jo omassa talossa mutta hommat vaan jatkuu melkein joka ilta ja viikonloppu. Nyt kun tiedän että remontti on lopussa niin odotan niin kovasti paluuta siihen vanhaan kun meille ei ollut muuta kuin aikaa. Leikittiin ja ulkoiltiin yhdessä pojan kanssa, siivottiin yhdessä ja käytiin yhdessä kaupassa. Tai toinen ulkoili ja toinen sai vaikka siivota tai ihan olla vaan. Nyt minä teen tuon kaiken yksin pojan kanssa. Mutta uskallan siis toivoa että ennen toisen lapsen syntymää päästään takaisin tuohon vanhaan ja silloin se toisen lapsen syntymä ja sen aiheuttama muutos ei pelota yhtään. Ensimmäisen lapsen syntyessä asuttiin opiskelupaikkakunnalla ilman minkäänlaista tukiverkkoa. Nyt meillä on kaikki isovanhemmat ja sukulaiset lähellä, joten senkin puolesta asiat paremmin.

 

Kajotar, ollaan miehen kanssa yksissä kuljettu puolisen vuotta mutta saman katon alla oltu melkein alusta asti jotenkin vaan kaikki on tuntunut niin luontevalta ja juuri niin " kliseiseltä " että ihan kuin oltaisiin aina tunnettu.
Minä olen ollut vauvakuumeinen varmaan yläasterlta asti. Aina ajattelin, että äkkiä naimisiin ja paljon lapsia. Eipä mennyt suunnitelmien mukaan nyt lähinnä ajattelen, että saisi edes sen yhden ja onpa sitä jo ehtinyt miettiä, ettäsaattaa sitä jäädä ilmankin. Mutta toivoa ei ole menetetty ennenkuin luonto pistää lopullisen stopin

 

Heippa kaikille, täällä mukaan liittyy kohta 26-vuotias kuumeilija, mies on vuoden vanhempi. Yhdessä ollaan oltu päälle kolme vuotta.
Tässä keretty jo pari vuotta kuumeilemaankin, molemmat vuoron perään. Jotenkin vaan aina järki sanoo, että ei nyt. Lähinnä taloudellinen tilanne on huolettanut, kun itselle ei ole löytynyt kokoaika työtä, vaikka miehellä töitä riittääkin niin paljon kuin jaksaa tehdä.

Nyt sitten sovittiin, että jos en koulutukseen pääse lokakuun alusta alkaen, poistatan kapselin marraskuun tietämillä ja jos koulutukseen pääsen, niin kapseli poistetaan ensi kesänä.
Yksi keskenmeno parin vuoden takaa kummittelee mielessä, jonka jälkeen halusinkin haudata vauvahaaveet hetkeksi aikaa, mikä osoittautui mahdottomaksi, kun samaan aikaan serkku, isosisko ja monta kaveria olivat joko raskaana tai saivat juuri perheenlisäystä.
Mies on meistä ollut aina se innokkaampi hankkimaan lapsia, haluaisi ison perheen, mun ympäripuhuminen kesti vuoden ja siitä lähtien oon kuumeillu, välillä tietysti vähän vähemmän.
Alennusmyynneistä on joitain ihania pieniä vaatteita tarttunut mukaan, lisäksi olen neulonut yhdet villahousut ja takin.

Miehen sukulaiset on odottanu meijän tekevän lapsia siitä asti kun tavattiin ja kyllä siitä on saanut kuullakin, niillä on ilmeisesti nyt sellainen käsitys etten haluaisi lapsia ollenkaan, mutta siinähän ne on väärässä. En ole jaksanut oikaista, kun me tunnutaan liikkuvan niin eri aaltopituuksilla. Mulle oli tärkeämpää saada ensin isompi asunto ja nyt pitäis vielä saada remontti loppuun, että voi edes puhua ääneen lasten hankkimisesta.

Omaa epävarmuutta lisäsi myös hurja ylipaino, jota on tässä karisteltu pikkuhiljaa ja tänä vuonna alkanut vihdoin tuottaa tulostakin ahkerointi, joten oma vointi on parempi ja usko pärjäämiseen on parantunut.

 

Heips, en olekkaan vähään aikaan kirjoitellut. Jotenkin tuon ehkäisyrenkaan pois jättäminen on vaan rauhottanut vauvakuumetta, silleen et ku tietää et kaikki on mahdollista niin sitä vaan on. Eli varmaan kun ei ole ehdotonta eitä enää vauvan tulemiselle

Tässä odotellaan ensimmäisiä luonnollisia kuukausia. Mies on ollut suloinen, sille sopii jos vauva tulisi, mutta yrittämiseksi tätä ei kai vielä kutsuta.. Yksi ilta pähkäiltiin vauvalle nimeä ja yksi ilta kun mies ja minä jotain lastenlauluja tultiin kerranneiksi, kysyin meinaako hän laulaa vauvalle sitten niin vastasi että: "no kyllähän sille jotain pitää ölistä" ja aiko puhua vauvamasun kanssakin sitten joskus

Meillä vietellään rauhallista arkea, jotenkin ihana tunne kun vauvalla on periaatteessa jo lupa tulla.. välillä on harjoitettu keskeytettyä yhdyntää ja välillä sitten annettu mennä "vaarallisina" päivinäkin siitä huomaa, että mies haluaa, mutta ei ole varma vielä..

Mulla on tosiaan kierron viimiset päivät käsillä, välillä menkkajomotuksia ja välillä ei mitään.. toissa iltana mies yhtäkkiä huomas et mun rinnat on paisunu, sit ku katsoin peilistä ne tuntu ihan kammottavan kokoisilta.. sit käytiin saunassa ja ne normalisoitui :wave: oon aika rintava muutenkin, mutta silloin ne oli jäätävät.. mutta kipeät ne ei ole ollenkaan, mietin josko sillon edellisiltana syödyllä pikku sipsipussilla olis asian kanssa tekemistä.. Kp 30 siis menossa, viimeksi kun olin vähän aikaa ilman rengasta, tuli ekan menkat vasta kp 34 joten katsellaan ihan rauhassa

Kivasti on tullut uutta porukkaa tänne, olinkin kaivannut tällaista keskustelua kun tuntui että kaikki täällä on päätyneet siihen yrittämiseen.

Jotkut ovat jo uskaltaneet vaatteita ostella. Mä aina hypistelen kaikkea "ihan vain tuttavaperheen lapselle"

 

Heipsan!

Meidän perheessä on pitänyt kiirettä, jopa mun vauvakuumekin on jäänyt taka-alalle, kun esikoinen aloitti tänään ekaluokan. Eilen illalla vetistelin ajan kulumista ja sitä, että esikoinen todellakin on jo niin hurjan iso ja reipas poika :heart:. Esikoinen on aina esikoinen, ei siitä mihinkään pääse. Haikeutta omalla tavallaan ilmassa, kun päivähoitoajat ovat hänen kohdallaan nyt ohi ja pieni itsenäisyys hänelle on ihan pakko suoda.

Miehen käännytys on hyvällä mallilla. Tosi epävarma hän selkeästi on, kun välillä tuntuu, että hän on jo hyväksynyt ajatuksen kolmosesta ja välillä sotii hurjana vastaan. Annettakoon hänelle tämä mielialojen heittelyn mahdollisuus, yrittämään me ei voida kuitenkaan ruveta ennen vuoden vaihdetta.

Mun kuntokuurini (joka siis loppujen lopuksi on syy odottamiseen) edistyy jotenkuten. Oon saanut reilun 5 kg painoa alas ja lihaksetkin ovat taas löytyneet .

 

KUUKIURU! Symppailen ihan täysillä mukana samoilla ajatuksilla. Itkettää vaan jostain syystä syksyä kohden enemmän tää "kohtalo" Meillä on puhuttu että vuoden vaihteessa mietitään lisää. Voi kukkula ku tuntuu ettei aika kulu ollenkaan

 

Hei vaan, tämähän tuntuu mukavalta (ja sopivalta) ketjulta!
Pääsimme miehen kanssa yllättämään itsemme ihan täysin pienellä vauvakuumeilulla.
Nyt on vasta jätetty hormoniehkäisy pois ja odotellaan miten tästä normalisoituu ja luomuelämä alkaa. Yrittämiseksi ei siis tätä kai voi vielä kutsua, muutenkin ajattelu on enemmän tyyliä tulee jos on tullakseen.
Onko täällä kokemuksia kuinka pian on hormonitoiminta normalisoitunut hormonehkäisyn lopettamisen jälkeen?
Ihana päästä vähän jakamaan tätä jännittynyttä tunnelmaa!

 

Nipsut: teillä taitaa olla aika samanlaiset tunnelmat kuin meillä

Tässä odotellaan ekoja luomumenkkoja.. Ostin ovulaatiotestejä kaupasta ku jätettiin rengas pois, kun halusin selvittää toimiiko tämä kroppa edes.. noh, unohdin ne parin kokeilun jälkeen kaappiin ja eilen kp 31 sain aika vahvan toisen viivan ovulaatiotestiin ku huvikseen kokeilin.. olin ihan hullun hämmentyny.. aamulla tein sitte raskaustestin ku aloin miettii voisko olla raskaus, mutta negatiivinen oli ja ovulaatiotestikin haaleampi.. ja kauheet kivut oli aamulla joten kai se menkkoja yrittelee.. ja rintoja jo kivasti vihlonu tänään.. saapa nähä kuin kauheet menkat sieltä tulee kun hanat aukeaa...

 

Sandri No siltä vaikuttaisi (ja täällä myös renkaasta luovuttu). Ihanaa, kun löytyy kohtalotovereita!
Mietityttää ja vähän jännittää miten luomuilu alkaa, ovulaatiotesti kuulostaa hyvältä idealta, jotta vähän näkisi missä mennään.

 

Heips. Ekat luomumenkat takana ja tulivatkin jo KP14 kohdalla. Ilman mitään varoitusta tai kipuilua. Ne vaan alkas ja oli normaali pituiset. Eikä vuotokaan ollut normaalia kummempi. Tällä hetkellä siis KP6 menossa ja 2 päivää menkkojen loppumisesta. Tänään ihan jäätävä limavuoto... Kai sitä keho alkaa pikkuhiljaa ymmärtää että täs on ny vissii totuteltava luomuiluun. TJOT (tulee jos on tullakseen):ailu jatkuu.

 

Niin siitä meinasinkin vielä sanoa. Kun mieheni kanssa keskusteltiin tästä kun miehet ei oo niin täysillä mukana tässä vauvakuumeilussa. Ja se sitten kysyi että miten miehen pitäisi sitten olla mukana.. (toki hän on ollut alusta asti ihan mukana). Sanoin siis kun kaikilla ei ole niin hyvä tilanne kun mulla. Ja miestä sitten nauratti kun me naiset ollaan niin "tapahtumarikkaita" meille sattuu ja meillä sattuu ja miehet pääsee niin kauhian helpolla. Kysyin sitte että millä kohtaa menisit (käsillä näytin) Jos täällä janan pääs EI halua -------------keskivaihe----------haluaa lapsen. Sanoin ensin että hän olis keskikohdan vasemmalla puolen hieman. Johon hän sanoi että on aikalailla keskivaiheella, mutta jos se laps olis nyt tulossa niin se luultavimmin siirtyis reilusti sinne oikealle puolelle. Näistäkin asioista kun vaan pitää näiden mölliköiden kanssa puhua. Ne saattaa näyttää ihan rennosti siltä ettei täs ny mitään vauvakuumetta ole ja todellisuudessa on, mutta ne ei ota sitä niin vakavasti kun me naiset. Me ollaan vähä kummallisempia tapauksia. Tuli taas pitkä raapustus mutta näinhän se on.