Aamuyötä
En oikein tiiä mitä sanoja käyttää ensiksi, mutta aloitetaan nyt raakasti sillä....että mun elämäni ensi todellinen rakkauteni (esikoiseni) kuoli (19-20 päivä välisenä yönä tätä kuuta välisenä yönä sydämenpysähdykseen) ja mä mietin koko ajan (teko)syitä miksi en lähtisi vauvani perään...
Ainoa mitä pyydän teiltä muilta nyt on se, että menkää ja halatkaa omia palleroitanne tai soittakaa heille kertoen miten rakkaita ovat..onneks kerkesin taas kerran sen itekkin kertoa pojalle, koska muuten en kestäisi edes tämän vertaa..olen niin rikki ettei sanoja löydy sitä kuvaamaan...
Ei ole helppoa sanoa tuohon mitään... Omat kokemukseni vastaavista tunnelmista ovat jo yli kolmen vuosikymmenen takaisia, mutta tuon edelläolevan lukeminen toi ne taas pintaan.
Kuolema, ja varsinkin oman lapsen, on aina asia, joka pistää miettimään koko elämää, sen tarkoitusta ja tarkoituksenmukaisuutta vallan uudelta kantilta. Vaatii aikaa ja hyviä ystäviä ennenkuin kaikki ne tunteet, mitä tapaus on saanut heräämään, ovat tulleet käsitellyiksi.
Jos jotakin neuvoa pitäisi antaa, sanoisin, että älä jää yksin, älä myöskään yritä piilottaa pahaa oloasi, älä, vaikka se karkoittaakin ihmisiä ympäriltäsi. Velvollisuutesi itseäsi ja läheisiäsi kohtaan on surra surusi, yksin, mutta heidän tuellaan. Yksin siksi, että heilläkin on oma surunsa surtavana.
Voimia ja jaksamista sinulle, olet pitkän tien alussa.