Uskova,
Minä elinkin koko uskovan elämäni, 10 vuotta ajatellen, että minulle riittääkin vain Jumalan rakkaus, viis muista ihmisistä. En syyllistä hellareita, samalla tavalla olen kokenut muissakin seurakunnissa.
Minä en tarvitse ihmisiltä suunnatonta huomiota, päin vastoin, olen monesti ujo ja se, että menen juttelemaan ihmisille, on mulle suuri ponnistus. Se, että minut jatkuvasti torjuttiin, välteltiin ja kuitattiin keskusteluyritykseni muutamalla sanalla, on se mihin väsyin. Ei minussa pitäisi olla mitään vikaa, mikä selittäisi tämän., on minulla ystäviä seurakunnan ulkopuolella.
Tiedätkä, satuttaa aivan järjettömästi tuo kommenttisi. Olen elämäni aikana antanut omaa aikaani ja välittämistäni muille ehkä liikaakin, laittanut muiden edun omani edelle. Miksi, miksi, miksi ihmisten pitää tuomita toinen niin helposti, näkemättä lainkaan tämän sisälle?
Ehkä sitten olen narsisti, ehkä en vain huomaa sitä. Ehkä olen vain luullut tekeväni hyvää ihmisille ja ajanutkin vain omaa etuani. Ehkä luovutin vaan liian helpolla, kun kymmeneen vuoteen en saanut Jumalalta minkäänlaista vastausta rukouksiini, en saanut millään tavalla varmistusta sille, että Hän olisi olemassa ja välittäisi minusta. Tuntuu helpottavammalta vain lakata uskomasta, ajatella, että Jumalaa ei ole olemassa, kuin että minut olisi vain rajattu Hänen rakkautensa ulkopuolelle. Kaiken elämässä kokemani jälkeen, oli helpompi lakata uskomasta.
Mä vetäydyn keskustelusta iltapalalle, mies on saanut teen laitettua ja odottaa mua... 
Yhteistä meillä on usko Herraan Jeesukseen.
Ja itsehän ei tietenkään voi elämäänsä parantaa ja kokea olevansa kykenevä ja pystyvä ihminen, vaan pelastua (perisynniltä?) voi vain yksin uskosta ja armosta. 
