Voinko mä saada vielä mun elämäni takaisin?

[varasija]

Tuntuu jo niin epätoivoiselta. En koskaan ajatellut, että mä olisin sellainen ihminen joka hukkaa itsensä muiden vuoksi, mutta niin kävi kun perheeseen syntyi vakavasti sairas lapsi. Minun elämäni katosi, ei ole minua enää.

Kukaan ei puhu minulle, ei kysy mitä minulle kuuluu. Puoliso ei puhu minulle, ei keksi sanottavaa, ei muista kertoa minulle asioista jotka koskevat minuakin. Minulla ei ole elämää, yritän sitä epätoivoisesti rääpiä kasaan, mutta minua ei ole enää. Tuntuu että voisin vaan lähteä, kävellä pois eikä kukaan jäisi kaipaamaan. En jaksa tätä enää. Voiko tämä joskus muuttua?

 

[Rapanhapakko]

:hug: Voi, mutta vain jos muutat sen itse. =)

 

[varasija]

Yrittänyt olen, nyt useita kuukausia, mutta jään edelleen niin tän arjen alle ettei minulle ole aikaa :ashamed:

 

[Kinderi]

onko sinulla ollut kavereita ennen lapsen syntymää. nyt reippaasti ottamaan yhteytä.moni ei ota kun ajattelee että sinulla on kädet täynnä töitä. monesti sitä kuitenkin tullaan kylään kun pyydetään.
itse olen huomannut saman että olen ollut tiiviisti lapsen ja perheen kesken että kavereita näkee harvoin. nyt kun vähän isompi lapsi niin pystyn jo irrottautumaan.
seurakunnnan perhekerhot on hyviä.kun avaa suunsa niin muutkin juttelee sulle, sieltä on saanut monta kontaktia

 

[psykologi]

Olipa koskettava kirjoitus. Minusta sinun kannattaa kertoa tuo tunne aiemmin läheisille ihmisillesi. Ehkä kannattaa hakea myös ammattitukea. En tarkoita, että sinussa olisi mitään vikaa, vaan kokemuksesta tiedän, että lapsen sairaus voi uuvuttaa ja vieraannuttaa - ja siinä voi ulkopuolinenkin apu, muiden ihmisten tuen lisäksi, olla hyvä asia.

 

[Moi]

Taas nää kuluneet sanat, mutta muutakaant en osaa.. Voi kunpa voisin sinua auttaa. Voinko?

 

[varasija]

onko sinulla ollut kavereita ennen lapsen syntymää. nyt reippaasti ottamaan yhteytä.moni ei ota kun ajattelee että sinulla on kädet täynnä töitä. monesti sitä kuitenkin tullaan kylään kun pyydetään.
itse olen huomannut saman että olen ollut tiiviisti lapsen ja perheen kesken että kavereita näkee harvoin. nyt kun vähän isompi lapsi niin pystyn jo irrottautumaan.
seurakunnnan perhekerhot on hyviä.kun avaa suunsa niin muutkin juttelee sulle, sieltä on saanut monta kontaktia

Kavereista olen vieraantunut, en enää jossain vaiheessa jaksanut olla se joka aina ottaa yhteyttä kun muut eivät ottaneet minuun yhteyttä. Ja aika monelta löytyy liuta syitä miksi ei meille voi tulla. Väsyin, ajattelin että annan olla, ottakoon minuun yhteyttä sitten kun muistavat, mutta eivät ole ottaneet. Olen vaan niin väsynyt siihen, että tunnen olevani täysin näkymätön. Kavereille, puolisolle, perheelle. Olen yrittänyt näistä puhua puolisolle, hän vakuuttelee ymmärtävänsä tai että oikeasti arvostaa ja olen tärkeä, mutta se ei näy arjessa mitenkään. Ja hän on erittäin tarkka siitä, että itse pääsee menemään harrastuksiinsa, joten useimmiten siinä käy niin että minä saan jäädä nuolemaan näppejäni. Mies syyllistää minua siitä, että minä en itse tarpeeksi yritä lähteä, mutta millä minä lähden kun hän jyrää minut, tai muistuttaa että ei ole esimerkiksi rahaa. Asumme maalla ja harrastuksiinkin on matkaa.

 

[Kinsella]

Itse sairastuin jo sairaalassa synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vuoden kärvistelin ilman apua. Nyt sitten käyn puhumassa ja lääkkeitä harkitsen. Vaikka lapsi oli terve, tunsin silti ahdistusta ja pelkoa että menetän hänet. Itkin ja itkin, hoidin lasta ja kotia kuin viimeistä päivää ajatellen että niin olen se täydellinen äiti. Monet tutut ovat sanoneet että olet päässyt helpolla kun on noin kiltti lapsi. Mutta en ole päässyt helpolla. Suurimman ja vaikeimman sodan olen käynyt itseni kanssa tämän vuoden ajan ja siinä on yhdelle ihmiselle kärsimystä riittämiin. Nyt alkaa jo helpottaa kun olen päässyt puhumaan asioista. Kavereita mullakaan ei ole, olen vaan kotona tytön ja miehen kanssa (kun on kotona töiden päätyttyä) Tämä on niin peräpitäjä ettei tarjota mitään kummempia aktiviteettejakaan. Ymmärrän sinua, vaikka itsellä terve lapsi onkin, mutta tiedän miltä tuntuu kuin oma elämä olisi kadonnut johonkin.

 

[Surde74]

onko sinulla ollut kavereita ennen lapsen syntymää. nyt reippaasti ottamaan yhteytä.moni ei ota kun ajattelee että sinulla on kädet täynnä töitä. monesti sitä kuitenkin tullaan kylään kun pyydetään.
itse olen huomannut saman että olen ollut tiiviisti lapsen ja perheen kesken että kavereita näkee harvoin. nyt kun vähän isompi lapsi niin pystyn jo irrottautumaan.
seurakunnnan perhekerhot on hyviä.kun avaa suunsa niin muutkin juttelee sulle, sieltä on saanut monta kontaktia

Kavereista olen vieraantunut, en enää jossain vaiheessa jaksanut olla se joka aina ottaa yhteyttä kun muut eivät ottaneet minuun yhteyttä. Ja aika monelta löytyy liuta syitä miksi ei meille voi tulla. Väsyin, ajattelin että annan olla, ottakoon minuun yhteyttä sitten kun muistavat, mutta eivät ole ottaneet. Olen vaan niin väsynyt siihen, että tunnen olevani täysin näkymätön. Kavereille, puolisolle, perheelle. Olen yrittänyt näistä puhua puolisolle, hän vakuuttelee ymmärtävänsä tai että oikeasti arvostaa ja olen tärkeä, mutta se ei näy arjessa mitenkään. Ja hän on erittäin tarkka siitä, että itse pääsee menemään harrastuksiinsa, joten useimmiten siinä käy niin että minä saan jäädä nuolemaan näppejäni. Mies syyllistää minua siitä, että minä en itse tarpeeksi yritä lähteä, mutta millä minä lähden kun hän jyrää minut, tai muistuttaa että ei ole esimerkiksi rahaa. Asumme maalla ja harrastuksiinkin on matkaa.

Musta muutos lähtee itsestäsi. Ota aikaa itsellesi esim. menemällä lenkille. Ala huolehtimaan itsestäsi. Jos se ei onnistu omin avuin, niin hae apua-olet sen arvoinen.

 

[Kinderi]

onko sinulla ollut kavereita ennen lapsen syntymää. nyt reippaasti ottamaan yhteytä.moni ei ota kun ajattelee että sinulla on kädet täynnä töitä. monesti sitä kuitenkin tullaan kylään kun pyydetään.
itse olen huomannut saman että olen ollut tiiviisti lapsen ja perheen kesken että kavereita näkee harvoin. nyt kun vähän isompi lapsi niin pystyn jo irrottautumaan.
seurakunnnan perhekerhot on hyviä.kun avaa suunsa niin muutkin juttelee sulle, sieltä on saanut monta kontaktia

Kavereista olen vieraantunut, en enää jossain vaiheessa jaksanut olla se joka aina ottaa yhteyttä kun muut eivät ottaneet minuun yhteyttä. Ja aika monelta löytyy liuta syitä miksi ei meille voi tulla. Väsyin, ajattelin että annan olla, ottakoon minuun yhteyttä sitten kun muistavat, mutta eivät ole ottaneet. Olen vaan niin väsynyt siihen, että tunnen olevani täysin näkymätön. Kavereille, puolisolle, perheelle. Olen yrittänyt näistä puhua puolisolle, hän vakuuttelee ymmärtävänsä tai että oikeasti arvostaa ja olen tärkeä, mutta se ei näy arjessa mitenkään. Ja hän on erittäin tarkka siitä, että itse pääsee menemään harrastuksiinsa, joten useimmiten siinä käy niin että minä saan jäädä nuolemaan näppejäni. Mies syyllistää minua siitä, että minä en itse tarpeeksi yritä lähteä, mutta millä minä lähden kun hän jyrää minut, tai muistuttaa että ei ole esimerkiksi rahaa. Asumme maalla ja harrastuksiinkin on matkaa.

miehesi kuitenkin menee omiin harrastuksiin ja sinun harrastuksiin ei olisi rahaa. nyt nostat pään ja avaat suusi ja lähdet harrastamaan. oikeesti jo pieni hetki pois kotoa auttaa paljon. kuten sanoin miten ois se seurakunnan perhekerho, kipin kapin sinne heti kun syksyllä alkaa ja se on maksuton

 

[M Y R K K Y]

Kuulostaa että olet masentunut.Se kannattaa hoitaa ettei pahene.
Voimia kovasti ja puhu neuvolassa tilanteestasi tai jossain edes.
Ei auta että miehelle purat mieltäsi,jos hän ei osaa auttaa.

Ehkä häntä auttais jos konkreettisesti kerrot mitä hänene pitäis tehdä,sanoa.Miehet voi olla yksinkertaisia...