Mitä jos mun kohtalo onkin olla yksin koko elämäni?

[Niin onneton]

Mä oon jo 32. Mä olen ollut rakastunut tasan kaksi tai kolme kertaa koko elämäni aikana. Tai no joo, ehkä neljä tai viis.
Eka rakkaus oli teinirakkaus. Siitä suhteesta kaksi lasta, mies lähti mun parhaan kaverini mukaan. Tai ehkä mun eka rakkaus olikin se, jolta sain ensisuudelman. Se mies tappoi itsensä.
Sitten tuli kolmas, pahasti häiriintynyt mies, joka ei ikinä rakastanut mua. Sen elämäntehtävänä oli tappaa mut. Kirjaimellisesti.
Sitten tuli neljäs, ihastus kai. Jätti mut yhtäkkiä, ilman sen erikoisempaa syytä. Yritti saada mut takaisin sen jälkeen, piiritti mua vuosia, en lämmennyt enää.
Nyt on viides. Mä olen rakastunut, enemmän kuin kai koskaan elämäni aikana. Mutta en voi olla miehen tunteista varma. Meillä on flirttiä ja jotain muuta, mutta ehkä mä vaan kuvittelen?

Ja taas se sama kylmä koura kuristuu mun sieluni ympärille. Se kuiskii asioita, joita en halua kuulla. Se kertoo mulle, että mä kuvittelen kaiken, että mua ei voi kukaan oikeasti ikinä rakastaa. Oonhan mä sen jo nähnyt, enkö vain. Olenko mä niin typerä, etten tajua. Mä en ole rakkauden arvoinen, vaikka en itse ymmärräkään syytä sille.

Ehkä on sitten vain tarkoitettu niin, että olen yksin. Että vuoden päästäkin mä olen tässä samassa tilanteessa. Yksin. Että viidenkymmenen vuoden päästäkin mä oon tässä samassa tilanteessa. Yksin. Ei tule koskaan ketään. Mä vaan oon yksin.

Mua pelottaa, ja itkettää. Miksi mä? Miksi?
Ehkä mulle käy just näin, ehkä tää on just mun kohtalo. Että ei vaan tule koskaan ketään. Mun koko elämä valuu hukkaan kun en saa rakastaa enkä saa rakkautta osakseni.

Ahdistaa.

Ja ei auta sanomiset siitä, että "joskus". Kai se "joskus" ois tapahtunut jo, jos ois tapahtuakseen. Mä oon jo 32, enkä ole ikinä kohdannut oikeaa rakkautta. En ikinä kohdannut ketään miestä, joka mua ois oikeasti rakastunut. Kyllä tää on jo nähty.

Te etten voi ymmärtää sitä, miten pahalta tää musta tuntuu

Etenkin, kun en voi ymmärtää syytä sille, miksi mä en voi olla rakkauden arvoinen. Tuntuu että kaikilla muilla on joku, joka rakastaa. Mulla ei ole. Eikä ole ikinä ollut. Ei tule koskaan olemaan. Mikä mussa on vikana?

 

[brisa]

kyllä se rakkaus vielä sunkin kohdalle osuu, usko pois! Jos ei tämä mies niin sitten joku toinen. Itsekin tapasin elämäni miehen vasta 33-vuotiaana, sitä ennen muutama eri pituinen seurustelu.

muista että avoin ja iloinen mieli, ja se että olet luonnollinen oma itsesi ovat niitä juttuja jotka houkuttavat miehiä luoksesi. Mutta nyt kun sulla on orastava suhde, niin älä nyt vielä sure, anna asioiden mennä omalla painollaan, älä kiiruhda, älä painosta, siitä voi tulla vielä hyvä juttu. Ja jos ei, niin sitä ei sitten ollut tarkoitettu. Pääasia että annat tuolle suhteelle mahdollisuuden etkä vaivu epätoivoon ennen kuin siihen on oikeasti syytä. Tsemppiä!! Ja halaus!

Ja muista, et ole tosiaankaan yksin tuossa tilanteessa, vaikka tiedän että välillä siltä tuntuukin. Muista myös että monet ovat onnettomia niissä kaukaa hyvältä näyttävissä suhteissaan (ihan kuin itsekin kerrot olleesi), ja varmasti olisivat onnellisempia jos uskaltautuisivat elämään yksinään. Eli asiat eivät ole useinkaan ollenkaan mustavalkoisia...

 

[pikkumy]

Juu en suoraan ymmärrä miltä susta tuntuu. Kun ei ole ihan omakohtaista kokemusta. Toki itselläkin suhteita päättynyt. Ja monesti ne on olleet aika mahdottomiakin suhteita kaikkine ongelmineen ja valheineen (joista osa selvis usein vasta jälkikäteen). Mutta sehän on elämää.

Mutta usko pois, sulla on vielä toivoa. Mun mies on 32v. Eikä vielä reilu vuos sitten olis uskonut että enää kenenkään kanssa enää parisuhteessa eläis vaan olisi ihan oikeasti yksin loppuiän. Olikin oikeasti pari vuotta sinkkuna kun usean vuoden suhde lopulta loppui, tuhon merkit oli olleet jo pidempään näkyvillä. Ja miten nyt on asiat: tuo ikisinkuksi itsensä luullut miettii edelleen miten voikaan rakastaa niin paljon ja tulla vielä itse rakastetuksi. On saanut sen parisuhteensa ja lapsikin haaveissa. Toivonsa tuo oli jo menettänyt, mutta joskus se elämä yllättää.

 

[Non compos mentis]

Onko loppuelämäsi jotenkin parempaa yksin, jos nyt jätät heittäytymättä? Mä annoin mennä. Parempi viiden minuutin onni edes.

 

["eee"]

Mutta sä oot sentään rakastunu jo noin monta kertaa. Mulla on takana yksi ainoa rakkaus ja siinä roikun edelleen, vaikka se on jo ohi...

 

[-----]

Mulla sama juttu, sillä erotuksella ettei asia haittaa mua pätkääkään. Siis se vaikka olisinkin loppuelämän yksin.

 

[trrt]

Totta kai olet rakkauden arvoinen -jokainen on. Paras lääke rakkauden kaipuuseen on opetella rakastamaan itseään. Tiedän, että helppoahan se on sanoa,mutta se on myös toimivaa. Kun opettelee rakastamaan ja arvostamaan itseään, se näkyy ulospäin ja muidenkin on helpompi lähestyä,tutustua ja rakastua sinuun. Itsensä arvotus näkyy myös siinä ettei anna kumppanin tai kumppaniehdokkaan kohdella itseään huonosti - ei silläkään uhalla että jää taas yksin. Mielummin yksin kuin huonosti kohdeltuna. Kun on opetellut rakastamaan aidosti itseään, tietää mitä haluaa toiselta ja on itsekin valmpiimpi kestävään suhteeseen.

Jokainen on loppupeleissä yksin oman itsensä kanssa ja hyvin harvan parisuhde kestää koko elämää. Tuo elinkautinen itsensä kanssa on mukavampaa, kun kehittää ja arvostaa itseään - elipä sitten parisuhteessa tai ilman.

:hug:

 

[Niin onneton]

Kiitos teille tsempeistä.
Mä yritän olla vaipumatta epätoivoon, mutta jotenkin joku mua sinne kiskoo kovaa vauhtia. Mä oon ollut sinkkuna jo tosi kauan, ainakin kuusi vuotta vähintään. Edellisestä rakastumisesta on kauan aikaa. Vuosia. Eikä mun pitänyt enää tähän jamaan itseäni saattaa, mutta niin vain on käynyt. Ehkä se on vain hyvä merkki, oon elossa? En tiedä. Pelottaa vain niin paljon, että taas saan pettyä. Miksi tälläkään kertaa oisin kohdannut mitään aitoa, kun ei sitä ole koskaan aiemminkaan tapahtunut? Pessimismi valtaa alaa..

Jotenkin tuntuu, että olen jo ikivanha. Ja ettei siksi näin vanha enää rakkautta kohtaa. Eri asia kai, jos olisi edes joku menneessä, joka olisi rakastanut. Mutta kun ei ole ketään. Jotenkin sitä vain ajattelee, että jos ei kerran tähän mennessä ole kohdannut ketään ketä rakastaisi minua, miksi kohtaisin sitä enää tulevassakaan. Mun elämä on ollut jo.

 

[?]

Onhan sinulla sentään lapset jotka rakastavat sinua enemmän kuin kukaan mies voisi rakastaa.

Harva ihminen taitaa oikeaa rakkautta kokea elämänsä aikana. Kaikki on enemmän tai vähemmän leikkiä tai valhetta.

 

[Non compos mentis]

Kiitos teille tsempeistä.
Mä yritän olla vaipumatta epätoivoon, mutta jotenkin joku mua sinne kiskoo kovaa vauhtia. Mä oon ollut sinkkuna jo tosi kauan, ainakin kuusi vuotta vähintään. Edellisestä rakastumisesta on kauan aikaa. Vuosia. Eikä mun pitänyt enää tähän jamaan itseäni saattaa, mutta niin vain on käynyt. Ehkä se on vain hyvä merkki, oon elossa? En tiedä. Pelottaa vain niin paljon, että taas saan pettyä. Miksi tälläkään kertaa oisin kohdannut mitään aitoa, kun ei sitä ole koskaan aiemminkaan tapahtunut? Pessimismi valtaa alaa..

Jotenkin tuntuu, että olen jo ikivanha. Ja ettei siksi näin vanha enää rakkautta kohtaa. Eri asia kai, jos olisi edes joku menneessä, joka olisi rakastanut. Mutta kun ei ole ketään. Jotenkin sitä vain ajattelee, että jos ei kerran tähän mennessä ole kohdannut ketään ketä rakastaisi minua, miksi kohtaisin sitä enää tulevassakaan. Mun elämä on ollut jo.

Samoja aatoksia olen pohtinut. Sitten päätin, että otan hyvän vastaan ja torjun pahan. Rakkaus ei kulu rakastamalla. Tai ehkä kuluukin. En tiedä.

 

[no mutta]

Jos asia on oikeasti tärkeä, ja sulla on yhtään ylimääräistä rahaa, niin mikset mene terapeutille ja juttele sille huoliasi? Voihan se olla niinkin että sussa on jotain mikä saa sut epäonnistumaan - harva meistä syntyy valmiina mutta tosi moni tärvätään pahasti, ja moni meistä tärvätyistä ei oikein ymmärrä mitä palikoita lootasta puuttuu.

Jos varaa ei ole, niin mene kirjastoon ja hanki hyvää terapiakirjallisuutta, niin saat miettimisen aihetta. Mutta älä sorru niihin hömppäoppaisiin, joissa käsketään hymyillä peilille tai juoda vettä päällään seisten. Tietty psykologinen sivistystyö kannattaa.

Kohtalo on semmoinen juttu, johon voi paljon vaikuttaa, jos vaan uskaltaa. Ei pidä jäädä ruikuttamaan, vaan opetella toimimaan.

 

[brisa]

mun tätini löysi elämänsä miehen 56-vuotiaana (siihen asti sinkkuna). Koskaan ei ole liian myöhästä rakastua!!

ja tuo on niin totta mitä joku yllä kirjoitti että tärkein edellytys kestävän rakkauden löytämiselle on ensin opetella rakastamaan itseään. Se on se vaikein osuus... sitten kun on itsensä kanssa sinut niin on niin paljon helpompi olla toisen ihmisen kanssa aidosti lähekkäin. ja sitten sen oikean ihmisenkin tunnistaa niin paljon helpommin.

 

[Niin onneton]

On mulla lapset. Tärkeintä mun koko elämässä. Mutta lasten osoittama rakkaus -ja rakkaus jota osoitan heille koko sydämestäni, ei ikinä ole missään konseksussessa siihen mitä kahden aikuisen rakkaus voisi olla. Ja juuri sitä kaipaan. Kahden aikuisen tasaveroista rakkautta. Sitä että voisi olla heikko ja hauras, arka ja pelkäävä, en mä niitä voi lasteni edessä olla koskaan. Mun tehtävä on olla Äiti, ja siis vahva ja voimakas viimeiseen saakka.

Mä tiedän että mussa on heikkouteni. Ja haavatkin. Olen liian vahva, liian voimakas. Mulla on omat suojamuurini, jotka ymmärrän. Mutta silti toivon että olisi olemassa sellainen mies, joka tulee niiden kaikkien suojamuurien läpi. Mies joka näkee mut niiden läpi, ja on tarpeeksi rohkea ottaakseen sen minkä haluaa -mun sydämen. Jospa edes kerran elämässäni saisin vain olla ja odottaa.. mutta ei sitä prinssiä taida olla olemassakaan.

 

["vieras"]

Minäpä olen rakastunut vain kerran 28-vuotiaana. Sitä ennen oli vain ihastumista ja pakkoseurustelua kun muutkin seurusteli. Miehiä olisi ollut tyrkyllä paljonkin mutta kun ne ei kiinnostaneet yhtään edes pusun vertaa. Tämän nykyisen mieheni, jonka tapasin kun olin 28v, tapasin nettitreffeillä. Ei kumpikaan tykätty baareista, joten ei olisi törmätty vaikka samassa kaupungissa asuttiin. Netissä voi keskustella kymmenien miesten kanssa ja kenen kanssa toimii niin voi katsoa onko tosissaan vai etsimässä vain seksiä. Mieheni tapaamiseen asti ajattelin, että olen lapseton ja miehetön ihan mielellään. Kumma vaan kun sen oikean sitten löysi niin tässä ollaan nyt kolmen lapsen äiti, vaikka lapsiahan minun ei pitänyt tehdä. Menin alkujaan ihan uteliaisuuttani sinne treffipalstoille enkä hakemaan miestä.

 

[Niin onneton]

Mä oon niin kuvitellut että rakastan itseäni. En tehnyt sitä aiemmin, en todellakaan. Mutta viimeiset vuodet on olleet mulle kasvun paikka. Ja mä osaan rakastaa ja arvostaa itseäni. Olen tehnyt suuren työn sekä itseni että lasteni suhteen. Olen arvokas ihminen, olen ihana, olen kaunis, olen upea, olen hyvä äiti. Uskon näin oikeasti.
Mutta silti se ei poista tätä tunnetta, epävarmuutta minusta. Ehkä en sitten ole vielä ehjä ja kokonainen, vaikka niin tahdonkin kovasti uskoa.

 

[joltakin]

Uskalla elää, heittäydy! Älä kuoppaa valmiiksi haaveitasi. Sä olet tärkeä, ja rakkauden arvoinen. Älä välttele kohtaloasi. Rakkaus on pelottavaa, siinä antaudutaan,, erittäin voimakkaiden tunteiden vietäväksi. Antaudu, koska elämä ei ole mitään ilman sitä....se on elämän tarkoitus. Elä beibe!

 

[Niin onneton]

Ole mäkin nettitreffeillä roikkunut, kyllästymiseen saakka. Kukaan ei ole koskaan kolahtanut. Treffeillä olen käynyt, mutta mistään ei ole ikinä kehittynyt sen enempää. Joko yhdet treffit eikä sen jälkeen enää mitään. Tai sitten mies on halunnut vain seksiä. Tai sitten meistä on tullut pelkkiä kavereita, ei enempää.
Reilu kk sitten eräs mies otti muhun yhteyttä netin kautta, fb:ssä. Meillä oli tiivis kontakti kuukauden verran. Mies vaikutti ihanalta ja "täydelliseltä", mutta yhtäkkiä yhteydenpito vain hiipui. Että ei siitäkään sen kummempaa tullut koskaan. Näin mulle aina käy. Enkä mä edes ihastunut. Tiesin alusta saakka, miten sen jutun käy. Mutta oikeasti oikea syy olisi kiva tietää. Ehkä mä vaan oon tylsä.

 

["tjaa"]

On mulla lapset. Tärkeintä mun koko elämässä. Mutta lasten osoittama rakkaus -ja rakkaus jota osoitan heille koko sydämestäni, ei ikinä ole missään konseksussessa siihen mitä kahden aikuisen rakkaus voisi olla. Ja juuri sitä kaipaan. Kahden aikuisen tasaveroista rakkautta. Sitä että voisi olla heikko ja hauras, arka ja pelkäävä, en mä niitä voi lasteni edessä olla koskaan. Mun tehtävä on olla Äiti, ja siis vahva ja voimakas viimeiseen saakka.

Mä tiedän että mussa on heikkouteni. Ja haavatkin. Olen liian vahva, liian voimakas. Mulla on omat suojamuurini, jotka ymmärrän. Mutta silti toivon että olisi olemassa sellainen mies, joka tulee niiden kaikkien suojamuurien läpi. Mies joka näkee mut niiden läpi, ja on tarpeeksi rohkea ottaakseen sen minkä haluaa -mun sydämen. Jospa edes kerran elämässäni saisin vain olla ja odottaa.. mutta ei sitä prinssiä taida olla olemassakaan.

Tuota noin, mistä mä nyt aloittaisin... Musta sä vaikutat kummallisen haaveelliselta siihen nähden, miten paljon periaatteessa kasvattavia kokemuksia olet kuitenkin ehtinyt kerätä. Mutta jos sä et oikeasti ole vahva ja voimakas (=joustava ja sitkeä eli myös pehmeä) vaan jotenkin kova ja hauras, ja lisäksi sulla on tuollainen romanttinen haave haltuunotetuksi tulemisesta, niin voisiko nämä jo jotenkin selittää mimmoisia miehiä vedät puoleesi? Eli justiinsa semmoisia, jotka tunkevat puolustuksesi läpi iilimadon määrätietoisuudella, koska eivät itse ole kokonaisia ihmisiä.

Ja sä ite päästät ne läpi siinä toivossa, että ne ruokkisivat sinua. Mutta käy toisinpäin. Muut kuin loismotivaatiolla varustetut miehet taas ei kai näe mitään syytä yrittää, kun ehkä toteavat että tuo ihminen ei toimi ihan normaalisti, joten miksi yrittää kun normaalimpiakin naisia on.

Mutta tämä nyt on teoriaa. Voisko asiassa olla mitään perää?

 

[v]

Samoja aatoksia olen pohtinut. Sitten päätin, että otan hyvän vastaan ja torjun pahan. Rakkaus ei kulu rakastamalla. Tai ehkä kuluukin. En tiedä.

Tai siis rakkaus ei lopu rakastamalla.

Vielä AP:n tilanteeseen niin absoluuttista rakkautta on varmasti olemassa, mutta onko sitä olemassa miehen ja naisen välillä missä on aina monia hankaloittavia asioita niin ei välttämättä.

Tässäkin katsotaan asiaa niin päin, että tulispa se mies ja ottaisi. Eikä niinpäin, että saispa AP rakastaa sitä miestä.

Vaikka sitähän se eniten on; antamista.

Ite haluis ajatella, että oisko joku jota osaisi itse rakastaa niin ehkä se henkilö osaisi/haluaisi itsekin rakastaa tai sitten ei.

 

[Niin onneton]

Uskalla elää, heittäydy! Älä kuoppaa valmiiksi haaveitasi. Sä olet tärkeä, ja rakkauden arvoinen. Älä välttele kohtaloasi. Rakkaus on pelottavaa, siinä antaudutaan,, erittäin voimakkaiden tunteiden vietäväksi. Antaudu, koska elämä ei ole mitään ilman sitä....se on elämän tarkoitus. Elä beibe!

Oikeasti, kiitos.
Nyt mua itkettää, mä hautaan jo valmiiksi tän mun tän hetkisen rakkauteni. Vaikka mulla ei ole mitään selvyyttä siitä, rakastaako tuo mies minua vai ei. Mä niin pelkään pettymystä, koska tiedän että jos niin käy, niin hajoan. En kai ole ikinä rakastanut ketään näin paljon kuin häntä nyt. Yritän olla rohkeampi. Kiitos sinulle.

 

[Niin onneton]

[QUOTE="tjaa";22831151]Tuota noin, mistä mä nyt aloittaisin... Musta sä vaikutat kummallisen haaveelliselta siihen nähden, miten paljon periaatteessa kasvattavia kokemuksia olet kuitenkin ehtinyt kerätä. Mutta jos sä et oikeasti ole vahva ja voimakas (=joustava ja sitkeä eli myös pehmeä) vaan jotenkin kova ja hauras, ja lisäksi sulla on tuollainen romanttinen haave haltuunotetuksi tulemisesta, niin voisiko nämä jo jotenkin selittää mimmoisia miehiä vedät puoleesi? Eli justiinsa semmoisia, jotka tunkevat puolustuksesi läpi iilimadon määrätietoisuudella, koska eivät itse ole kokonaisia ihmisiä.

Ja sä ite päästät ne läpi siinä toivossa, että ne ruokkisivat sinua. Mutta käy toisinpäin. Muut kuin loismotivaatiolla varustetut miehet taas ei kai näe mitään syytä yrittää, kun ehkä toteavat että tuo ihminen ei toimi ihan normaalisti, joten miksi yrittää kun normaalimpiakin naisia on.

Mutta tämä nyt on teoriaa. Voisko asiassa olla mitään perää?[/QUOTE]
Mä oon typerän romanttinen luonne, enkä pääse siitä piirteestä eroon. Toisaalta, mä kartan kaukaa kaikki ne miehet, joilla "ei ole kaikki kunnossa". Mä haluan ehjän ja kokonaisen miehen, en siis ketään sellaista jolla on joku ongelma päihteiden kanssa tai psyykeen kanssa tai vastaavaa. Mä haluan vahvan ja normaalin miehen, enkä edes ihastu niihin jotka odottavat parantajaa. Jos sitä nyt tarkoitit. En ole renttumagneetti, en halua itsekään renttuja. En halua loisia, ja luojan kiitos loiset eivät näe mussa mitään mielenkiintoista. Enää.

 

[Onaha]

Tuntuisi siltä, että oikeasti hyviä miehiä on todella harvassa!
Siihen vaaditaan paljon TUURIA että käy hyvä mäihä.
Vielä kun siihen harvoin kohdalle tulevaan hyvään mieheen pitäisi tuntea vielä vetoakin niin vielä menee vaikeammaksi.
Ja hyvätkin miehet voi muuttua huonoiksi miehiksi.
Ei oo helppoo. Meillä parisuhteellisillakaan aina.

Paljon tsemppejä ap! Uskon, että tuntuu pahalta ja vaikea luottaa miehiin.

Yritä rakastaa ainakin itseäsi, pitää itsestäsi. Itsensä kanssa meidän jokaisen on kuitenkin koko elämämme elättävä.

Toivotaan, että tämä nykyinen ihastus olisi jotain syvempää ja pysyvämpää ja vielä hyvä mies!

 

[Beep]

Mä oon typerän romanttinen luonne, enkä pääse siitä piirteestä eroon. Toisaalta, mä kartan kaukaa kaikki ne miehet, joilla "ei ole kaikki kunnossa". Mä haluan ehjän ja kokonaisen miehen, en siis ketään sellaista jolla on joku ongelma päihteiden kanssa tai psyykeen kanssa tai vastaavaa. Mä haluan vahvan ja normaalin miehen, enkä edes ihastu niihin jotka odottavat parantajaa. Jos sitä nyt tarkoitit. En ole renttumagneetti, en halua itsekään renttuja. En halua loisia, ja luojan kiitos loiset eivät näe mussa mitään mielenkiintoista. Enää.

Kirjoitat ainakin silleen ihanasti, jotenkin aidosti, että heräsi mielenkiinto. Ja tuli mieleen ettei kuka tahansa tylsimys osaa olla noin tunteva. Tietysti olet rakkauden arvoinen. :heart: