Miten sitä pystyy hyväksymään sen ajatuksen, ettei ikinä saa

["hei"]

[QUOTE="Halikatti";22136143]Voisitko kertoa kuinka se puretaan? Eli miten itsekään sen tekisit, jos olisit ap? Ei se ole noin helppoa, eihän muuten kellään täällä olisi ko. ongelmia. Toivottavasti ymmärrät myös tämän.[/QUOTE]

Sitä purkamista voi tehdä monella tapaa, mikään helppo prosessi se ei ole. Itsetunto ja optimismi auttavat ensi alkuun. Terapiasta voi olla kanssa hyötyä. Ihan samassa projektissa mäkin olen. Mutta tiukka totuus on, ettei se tolla ensimmäisen viestin asenteella ole mahdollista. Jos ei itse usko olevansa rakkauden arvoinen, ei sitä osaa myöskään vastaanottaa, jos joskus sellaista olisikin tarjolla.

 

[vähän pihalla]

No, tuolla asenteella et ainakaan. Epätoivoisista ihmisistä lähtee nimittäin sellainen viba että kaikki täysjärkiset kiertävät kaukaa.

Hmm, kun aina sanotaan että epätoivoisuuden ''haistaa'' muut, niin miten sitten epätasapainoisuuden? Minä olen vähän epänormaali, en ehkä kulje aivan täysillä, vaan puoliksi omassa maailmassani, tajuavatko miehet sen ja siksi eivät lähesty... Pidän huolta ulkonäöstäni ja olen ihan nätti, ainakin netissä saatujen kommenttien mukaan (voiko niitä sitten uskoa) ja ihmisten ilmoilla pyrin pitämään outouteni minimissä tai poissa kokonaan. Aistivatko muut kuitenkin etten ole ihan normaali?

 

["hei"]

Hmm, kun aina sanotaan että epätoivoisuuden ''haistaa'' muut, niin miten sitten epätasapainoisuuden? Minä olen vähän epänormaali, en ehkä kulje aivan täysillä, vaan puoliksi omassa maailmassani, tajuavatko miehet sen ja siksi eivät lähesty... Pidän huolta ulkonäöstäni ja olen ihan nätti, ainakin netissä saatujen kommenttien mukaan (voiko niitä sitten uskoa) ja ihmisten ilmoilla pyrin pitämään outouteni minimissä tai poissa kokonaan. Aistivatko muut kuitenkin etten ole ihan normaali?

Kuka ylipäätään on normaali? Eiköhän me kaikki olla enemmän tai vähemmän epänormaaleja, niin naiset kuin miehetkin. Hyvinkin omalaatuiselle ihmiselle voi löytyä sopiva elämänkumppani -kenties yhtä omalaatuinen tai muuten vaan joustava tai huumorintajuinen. Älä siis siitä huoli! Ole vain oma ihana itsesi.

 

["Halikatti"]

Hei, musta on alkanut tuntumaan samalta. Jotenkin. Mäkin oon aina luullut että olen isälleni rakas ja tärkeä. Tai varmaan olenkin, mutta viime aikoina hän on alkanut kohtelemaan mua melko inhottavasti varsinkin ollessaan humalassa. Piikittelyä ja ilkeilyä, ja se satuttaa. Selvinpäin ollessaan ei kauheasti ole muhun yhteydessä, ollaan kai etäännytty viimeisten vuosien aikana. Mä oon aina kuvitellut, että oma isäni rakastaa mua täysin varauksetta ja täysillä, ei niin sitten vissiin olekaan. Mäkin oon luullut, että mulla on maailman paras isäsuhde, en sitten tiedä. Jotenkin vain sanat joita en koskaan uskonut isäni suusta kuulevani, ovat alkaneet murentamaan tuota uskomusta.

Hei, kuule, oikeasti, kylläpä tuntuu tutulta. Mulle oli kauhea järkytys tajuta aika kertalaakista, että mun oma isä asettui uuden vaimonsa kanssa mun tarpeitani vastaan ja sen lisäksi vielä "katosi" elämästäni kun kehtasin perätä häntä vielä tulemaan vastaamaan tarpeisiini. Hän valehteleekin mulle nykyisin, ennen aina pidimme (muka) yhtä. Mun isä kans juo liikaa. Olin aina ihmetellyt äitini valitusta isästäni -nyt saan samaa lokaa isältä minäkin kun en enää olekaan hiljaa ja suostu vain tekemään kuin isälle sopii.

Itse käyn terapiassa isäsuhteeni aiheuttamaa järkytystä juuri läpi. Olin aina luullut, että olen äitini takia niin huono-itsetuntoinen ym. mutta nyt vasta selvisi että roikuin sokeuttani isässä ja luulin, että olen tärkeä hänelle. Hän on kyllä tärkeä minulle, mutta hitto -nyt huomaan, että minä en merkitse hänelle sitä ihanaa mitä olin kuvitellut. Lisäksi hän on minua kohtaan kuin olisi suuri vauva.

 

[Rapanhapakko]

No, tuolla asenteella et ainakaan. Epätoivoisista ihmisistä lähtee nimittäin sellainen viba että kaikki täysjärkiset kiertävät kaukaa.

Tää on kyllä ihan totta : /
Sama pätee isokokoisiin ihmisiin.

 

["vieras"]

Kaikki ei löydä, niin se vaan on. Hyväksymisen kanssa voi tuskailla vaikka koko ikänsä mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että kaikki ei vain löydä elämänkumppania.

 

[Non compos mentis]

Mitään ei kannata sulkea pois.

 

["poikia3"]

Mun ihastumiseni ovat kyllä tulleet aina kaverisuhteen kautta. Siis että ensin on tutustuttu kunnolla ja sitten on kipinät ruvenneet lentämään. Olen voinut tuntea miehen vuosia, ennen kuin on sitten yhtäkkiä ihastuttu / rakastuttu. Olen esim. ihastunut sinkkuna ollessani työkaveriini, joka ei mitenkään ollut minun tyyppiäni, jutusta ei tullut yhtään mitään, vaikka ihastus oli molemmin puolinen, mutta nykyään tuo mies on ehdottomasti paras ystäväni. Molemmat olemme tahoillamme parisuhteissa ja molemmat purnaamme esim. parisuhteemme ongelmista toisillemme ja ystävyys on kestänyt senkin, että olemme nykyään töissä eri työpaikoissa.