Voiko uusperhe oikeasti toimia?

[yksin ja ymmällään]

Olemme perhe, jossa on mun lapsia, miehen lapsia ja sitten yhteinen lapsi. Olemme tällä hetkellä päätyneet asumuseroon, kun ihmissuhteet perheen sisällä ovat ihan solmussa. Yritimme yhteiseloa kaksi vuotta, eli ihan heti ei luovutettu. Mutta minun lapseni alkoi oireilla sen verran voimakkaasti, että oli pakko tehdä radikaali ratkaisu. Mieheni suhtautuminen minun lapsiini on selvästi erilaista kuin omiinsa. Toki hänen lapsensa ovat meillä vain viikonloppuisin, mutta omat lapseni kokevat sen epäreiluksi, että toiset tulevat vain "hengailemaan" ja omat lapseni osallistuvat kotitöihin kuten arkenakin. Tästä epäarvoisesta suhtautumisesta on puhuttu paljon, mies ei tunnusta tekevänsä sitä tietoisesti. Mutta kun oma äitinikin tästä huomautti, että "oletko huomannut", aloin miettiä.

Itselläni on ollut alusta asti periaate, että vaikka olemmekin uusperhe, olemme silti yksi yksikkö - kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti riippumatta siitä, kenen biologisia lapsia ollaan. Vaikken aina pidäkään mieheni lasten tempauksista, en sitä heille näytä. Mieheni taas tuntuu väen väkisin kaivelevan omien lapsieni tekemisistä kaikki virheet ja jakelee niistä sitten välillä ihan järjettömän oloisia rangaistuksia (peli/kännykkä/tramppakielto viikoksi ihan pienestäkin asiasta). Tästä ollaan yritetty puhua, mutta mieheni mielestä minä olen liian lepsu, kun en jakele rangaistuksia esim. vastaansanomisesta. Toisaalta taas jos miehen lapsi sanoo vastaan, hänelle ei samanlaista rangaistusta tule. Eli kohtelu on erilaista.

Meillä on ollut myös tosi pahoja riitoja, joiden aikana olen tosissani miettinyt tämän kaiken merkitystä ja järkeä. Kesän aikana päädyttiin siihen, että minä ja lapseni muutetaan pois yhteisen katon alta. Nyt olemmekin tulleet paremmin toimeen kuin pitkiin aikoihin. Eropaperit eivät ole vielä vetämässä vaan menemme perheneuvolaan ja pariterapiaan.

Te kaikki, jotka olette saaneet uusperheen toimimaan, miltä tämä kuulostaa? Omiin korviini kyllä vähän siltä, ettei meillä yhteistä tulevaisuutta ole saman katon alla niin kauan kuin lapset asuvat kotona. Ahdistavaa...

 

[ei ole helppoa]

Sinänsä kunnioitettavaa, että haluatte kuitenkin pariskuntana jatkaa. Ehkä tuo erilliset asunnot niin kauan kuin lapset asuvat vanhempiensa luona on kuitenkin hyvä juttu. Silloin on selkeää, että kumpikin kasvattaa omia lapsiaan omalla tavallaan, toisella ei ole asiaan puuttumista, paitsi jos ollaan sen toisen kotona, ja yhteistä arkea ei ole.

Itsellä oli kuvio, jossa parisuhteen muodostuessa minulla kaksi nuorta, miehen lapset nuoria aikuisia. Mies muutti minun kotiini, ja peli oli siinä suhteessa selvä, että minä vastaan yksin nuorteni kasvatuksesta, kuluista ja kurituksesta, mies tunsi olevansa alivuokralainen (mitä hän olikin). Miehellä oli mökki, jossa hänen aikuiset lapsensa oleilivat, ja saivat oleilla. Minä en ottanut siellä emännyyttä, ja mies sai ihan itse keskenään tapella ne reunaehdot joilla hänen mökkiä hänen nuoret aikuiset käyttävät tai ovat käyttämättä. Hyvä olikin etten sotkenut itseäni siihen väliin; nimittäin lopulta mies myi mökkinsä hermostuttuaan aikuisen poikansa perheen sotkemiseen ja siivottomuuteen (itse en enää suostunut menemään koko mökille, kun suurin piirtein kaiken sai siellä siivota pojan oleilun jälkeen...)

Että helppoa ei se ole. Nyt kun kaikki lapset asuvat jo omillaan ja me miehen kanssa kahdestaan, on helpompaa.

 

["Jenis"]

Meillä on uusperhe toiminut hyvin jo 9 vuotta. Tietty jokainen joutuu sopeutumaan ja muuttumaan, mutta ei meillä noin pahoja ongelmia ole ollut ollenkaan. Kahdessa asunnossa asuminen voisi olla ihan toimiva kuvio tuossa tilanteessa, lasten eriarvoinen kohtelu on sen verran iso asia kuitenkin.

 

[Just näin]

Meillä on täysin samat ongelmat! Miten teidän suhde voi tällä hetkellä?