Vastaan alkuperäiseen kysymykseesi.
Olen seurustellut mieheni kanssa 5 vuotta,
meillä on yksi lapsi.
Olen ihastunut tänä aikana yhden kerran.
Sattumalta ihastuksenikin oli uskovainen,
mutta kylläkin suomalainen
Ihastuin häneen heti ensisilmäyksellä!
Kun hän astui huoneeseen, hän aivan valaisi koko tilan.
Hän oli niin pitkä ja komea, ah ja hänen kasvot! Silmät loistivat ja ne
hymykuopat..
Kuuntelin häntä aivan lumoutuneena.
Keskustelimme myös kahden kesken muutaman minuutin ajan.
Hän oli niin viisas, tarkka, kiinnostunut, hymyilevä..
Aivan täydellinen mies!
Varmasti sielunkumppanini.
Ja mitä siitä sitten seurasi? Ei yhtikäs mitään.
En ottanut selvää hänen nimestään. Eikä olisi tullut mieleenkään
ehdottaa minkäänlaisia treffejä.
Miehelleni kerroin kotona että tapasin tänään upean miehen,
hän oli mukava ja kiinnostava ja sinut itsensä kanssa.
Ja se siitä. En ole puhunut tästä miehestä kenellekään tämän jälkeen.
Aina joskus hän tulee mieleeni, muistelen häntä tällöin lämmöllä.
En kaipaa häntä. En fantasioi hänestä.
Hän vain on täydellinen mies joka käväisi elämässäni.
Pääsin ihastumisesta yli aivan helposti. Tai siis miten sen nyt ottaa
koska hänen muisto nostaa edelleen hymyn huulille ja herättää lämmön
sisällä.
Mutta en silti kaipaa häntä.
Mielestäni onnellisessa ja vakavassa parisuhteessa ei pitäisi käytännön
tasolla edes ajatella ihastusta.
Eikä hänen kanssa missään nimessä saa olla tekemisissä.
Vain siten ihastuksesta pääsee yli.
Ja lisään nyt vielä. Että meillä ei ole koskaan ollut mieheni kanssa
ankeaa arkea.
Paljon meilläkin tehdään töitä ja harrastetaan.
Parin kuukauden välein tapellaankin vähän.
Mutta joka päivä nauretaan yhdessä, halataan.
Ollaan kiinnostuneita toisen asioista.
Ja joka päivä rakastetaan!