Voi että on kiva lukea tätä ketjua! Aihe on niin läheinen ja käsitellään muutakin kuin niitä kiertopäiviä ja oviksia ;-)
Far beyond, kirjoituksesi oli kuin minun näppiksestäni. Ihan samalla lailla ajattelen, että vauva olisi lisäilo, mutta mies on tärkein. Ja samalla lailla kuljen tjot-fiiliksillä kuin sinäkin ennen raskaaksi tuloasi eli tulee jos on tullakseen.
Hoitoihin en halua lähteä sen vuoksi, että lapsi ei ole minulle NIIN tärkeä kuin se näyttää monelle muulle olevan. Elämäni ei mielestäni mene hukkaan, vaikken koskaan lisääntyisikään, mikä voi johtua siitä, etten muutenkaan ole kovin sukurakas ihminen eikä mun elämää ole koskaan sanelleet ns. yhteiskunnalliset paineet (avioliitto nuorena, lapset, omakotitalo yms., mitä kliseitä niitä nyt onkaan).
Paineita lasten hankintaan ei ole koskaan tullut vanhemmilta eikä ihmettelyjä lapsettomuudesta ystäviltäkään. Ystäväpiiriini kuuluu paljon ihmisiä, jotka eivät elä ns. perinteistä elämää, joten yksi lapseton nelikymppinen on kai pienin kummajainen joukossa.
Ja mitä tulee tähän ""pääteemaan"" eli mahd. lapsensaantiin nelikymppisenä ja siihen, että lapset olisi pitänyt tehdä nuorena, jotta jaksaisi ja jotta lapset eivät häpeäisi vanhoja vanhempiaan. Olen vakaasti sitä mieltä, että murrosikäisen mielestä äiti ja isä ovat aina vanhoja, vaikka olisivat tehneet lapset jo parikymppisenä. Kyllähän 15-vuotiaan mielestä 35-vuotias on jo vanha!
Itse en koskaan hävennyt ns. vanhoja vanhempiani, ja olen edelleenkin ylpeä äidistäni, joka on ikäisekseen loistokunnossa sekä fyysisesti että henkisesti. Liekö sitten sen ansiota, ettei hänellä ollut aikaa mummoutua liian aikaisin meidän lasten vuoksi.