Miten miehesi ja sinä suhtaudutte vauvan yrittämiseen?

[KultaSieni]

Hei, Haluaisin nyt kysyä teiltä arvon leidit että miten teillä mies suhtautuu lapsen yrittämiseen. Entäs te itse?

onko yrittäminen ollut teille aina itsestäänselvyys vai luotatteko siihen että päätös vahvistuu oikeaksi ajan kanssa?

Tämä aihe on minulle tärkeä, koska tuntuu että olen ajatusteni/huolieni kanssa ihan yksin. Tuntuu kuin kaikki muut maailmassa olisivat täysin perillä omista ajatuksistaan ja siitä mitä elämältään haluavat ja vauvan yrittäminenkin on vain osa luonnollista jatkumoa. Tuntuu myös että kaikki hehkuttavat sitä kuinka mies ostelee raskaustestejä naiselleen ja katselee kaupassa vauvalle rattaita ja on mukana yrittämisessä 100-0. Olen kateellinen, miksi ei meillä? Itse en tiedä onko lapsen tekeminen elämäni pahin vai paras ratkaisu, mistä sen voi muka tietää?

Minua siis pelottaa kovasti että mies ei kiinnykään lapseen tai sittenkään ylipäätään halua koko lasta (tai mitä jos se olenkin minä jolle näin käy?). Ja osaako mies iloita lapsesta kun se plussa testiin pärähtää? Kysyin viimeksi viikko sitten että haluatko sä koko lasta kun en oo sulta selkeästi sitä kuullut? Vastaus oli että en mä tiedä, en osaa ajatella sitä asiaa. Enhän mä kait voi odottaakaan vastausta että tottakai, ilman muuta ja varmasti kun en itsekään voi sellaista varmaa vastausta antaa, mutta jotenkin silti pelottaa miehen suhtautuminen.

Mieheni ei ole avoin puhumaan rakkaudesta ja seksistä, joten on kai luonnollista että vauvastakin puhuminen on vaikeaa? Ei ole esimerkiksi ikinä suoraan sanonut niitä sanoja "rakastan sua". Sanoo kyllä että "olet rakas" ja osoittaa teoillaan joka päivä kuinka välittää. Seksissä sama juttu. ei se jotenkin osaa suoraan sanoa mikä olis kiva ja mistä tykkäis tms. ei edes vaikka kysyis! Välillä turhauttaa hirveästi.... onko kenelläkään muulla vastaavaa?

Ja sanottakon tähän myös se, että mieheni on maailman paras mies. Aina ajattelemassa minun parastani, haluaa tehdä asiat mielummin kanssani kuin yksin tai kavereiden kanssa ja on läsnä, mutta tuo puhumattomuus rasittaa minua. Mitä jos se ei sitte haluakaan tätä lasta, apua! Tai mitä jos minä en haluakaan tätä lasta? Todella ristiriitaiset tunteet, koska todella haluan tätä lasta mutta tulevaisuus pelottaa. itä jos meidän suhde menee pilalle?

Aloimme yrittää vauvaa huhtikuussa 2014 eli nyt on yrityskiero 4 käynnissä. Minä aiheen alun perin otin puheeksi ja kysyin olisiko ok jättää ehkäisy pois ja alkaa vauvaa yrittää. Mies näytti vihreää valoa ja tässä ollaan. Mies ei ärsyynny kun puhun raskautumisesta ja vauvasta (enemmänkin naureskelee mun innolle), mutta itse ei aiheesta halua(osaa?) keskustella ollenkaan.
Se on muutenkin sellainen tapaus että jos on tosi innoissaan jostain niin sanoo "onhan tämä ihan mukavaa", kun minä hypin kattoon huudahdelleen jipii, jiihaa ym...

Meistä ei kumpikaan ole koskaan ollut eikä ole vieläkään mitenkään yleisesti lapsirakas, eikä kumpikaan ole 110% varma että onko tämä nyt ihan varmuudella oikea ratkaisu. Olimme vielä muutama vuosi sitten sillä linjalla että ei koskaan lapsia. Nyt sitten tosiaan päätimme että yhden lapsen teemme. Minä tuon päätöksen jälkeen innostuin kovasti, mutta vieläkin ajatukset heittelevät laidasta laitaan että onkohan tämä sittenkin virhe ja olisiko lapseton elämä sittenkin parempi vaihtoehto. Mutta kyllä se vaaka silti siihen yhteen lapseen kallistuu, sillä olen varma että murehtisin myöhemmin elämässä miksi ei edes yritetty.

Olenko ainoa ristiriita-Riitta vai onko meitä muitakin?
Anteeksi tämä sekava selonteko, mutta ajatuksia on vaikea jäsennellä kun niitä kumpuilee edestakaisin pään sisällä!

 

[äitii88]

Tuohon ristiriita-asiaan sen verran, että ainakin itsellä oli aika ristiriitaiset fiilikset kun aloin odottamaan esikoista. Esikoinen sai alkunsa heti, joten en ennen raskautta oikeastaan ehtinyt pähkäilemään yhtään mitään. Mutta eka kolmannes meni murehtiessa ja pähkäillessä että haluanko sittenkään tätä vauvaa ja ollaanko nyt pilattu kaikki jne. Vaikka vauva oli toivottu, ja olen aina lapsia halunnut!

Neuvolassa sanoivat että tuo on ihan normaalia tunteiden läpikäymistä monelle ja eka lapsi on kuulemma aikuiseksi kasvamisen "viimeinen kriisi". Eli uskoisin että sun tunteet on ihan normaaleja ja kuuluu asiaan, ja ehdit niitä käymään läpi nyt jo raskautta yrittäessä kun ei ole heti tärpännyt. Onhan se huisin jännittävää (ja ihanaakin) tuo esikoisen odottamisen ja saamisen aika, kun kaikki on vielä uutta eikä tiedä mitä on tulossa. Joten ei ihme jos vähän meinaa välillä hirvittää sen onnen keskellä molempia.

 

[taikakai]

Kuulostaa ihan normaalilta nuo pohdinnat ja ristiriitaiset ajatukset. Varsinkin, jos ei ole aina tiennyt haluavansa lapsia ja/tai pää ei ole aivan täysin vauvakuumeen sumentama, pystyy lapsen hankkimiseen liittyviä asioita ja omaa valmiuttaan siihen ajattelemaan myös järjellä, mikä on minusta hyväkin asia. Ja kuten äiti88 totesi, tämä tunteiden ja ristiriitaisten ajatusten käsittely liittyy varmasti myös "lopulliseen aikuiseksi kasvamiseen" ja vanhemmuuteen valmistautumiseen.

Ei taida olla harvinaista, että mies innostuu asiasta enemmän vasta lapsen synnyttyä tai sitten kun lapsi on siinä iässä, että sen kanssa pystyy jo puuhailemaan kaikenlaista (miehet kun eivät yleensä pode vauvakuumetta eivätkä koe raskaaksi tulemista ja raskaana olemista koe konkreettisesti). Usein miehet myös ajattelevat lapsen hankkimiseen liittyviä asioita enemmän järjellä kuin tunteella, jos ylipäätään ajattelevat (esim. monen miehen mielestä vakaa taloudellinen tilanne tuntuu olevan tärkein kriteeri lapsen hankinnalle) tai (kuten KultaSienen mies) eivät vain osaa tuoda ajatuksiaan esille.

Itse olen periaatteessa aina tiennyt, että haluan lapsia jossain vaiheessa ja elänyt aiemmin vuosia suhteessa, jossa itselläni oli kova vauvakuume ja mies ei taas ollenkaan lämmennyt asialle. Vauvakuumeen kourissa (ja siinä tilanteessa, kun asia ei koskaan edennyt toteutuksen tasolle) olin lapsen haluamisesta täysin varma. Tuo suhde päättyi aikanaan ja elin muutaman vuoden sinkkuna, jona aikana varsinainen vauvakuume haihtui, mutta unelma lapsesta säilyi. Ennen nykyisen miehen tapaamista olin jopa ajatellut, että voisin hankkia lapsen ilman parisuhdetta, jos sopivaa miestä ei tule vastaan. Sitten tapasin miehen, joka on ollut alusta asti jopa enemmän innokas vauva-asiassa kuin minä, mikä on sinänsä ihanaa, mutta nyt huomaan itse ajattelevani asiaa vähän liikankin rationaalisesti (kun vaaleanpunaiset vauvakuumelasit eivät ole silmillä) ja pelkääväni, mikä kaikki voi mennä pieleen yms. Välillä mielessä pyörii kaikenlaiset kauhuskenaariot lapsen saamiseen liittyen ja toisaalta taas pelottaa, että mitä jos en saakaan omaa lasta koskaan. Raskausaika ja synnytys hirvittää jonkin verran jo etukäteen ja toki mietin myös sitä, osaisinko olla hyvä äiti lapselle. Joskus jopa on hiipinyt mieleen ajatus, olisinko sittenkin onnellinen lapsettomana ja mitä kaikkea "jää tekemättä" sitten kun saa lapsen. Kuitenkin kun ikää on 30+, ei ole jäljellä loputtomasti vuosia aikaa jahkailla asiaa.

Mulla ristiriitaiset ajatukset kohdistuu tällä hetkellä myös meidän suhteeseen (eli olenko varma, että haluan sitoutua vakavaan suhteeseen tämän miehen kanssa). Olen kuitenkin varma, että lapsen hankkimatta jättämistä katuisin enemmän kuin lapsen saamista. Olen varma myös siitä, että mies olisi hyvä ja osallistuva isä. Jos jää odottelemaan sitä, että on 100% valmis ja varma asiasta, saa odotella maailman tappiin saakka. Hyvin pienenä vähemmistönä taitaa kuitenkin olla ihmiset, jotka lopulta lapsen saamista katuisivat, varsinkin jos lapsi on toivottu ja suunniteltu.

 

[KultaSieni]

kiitos äiti88 ja taikakai vastauksistanne :flower:
Mä luulin jo tulevani hulluksi näiden ajatusteni kanssa. Luulenpa että suurin osa näistä ristiriitaisista ajatuksista on ihan vain pelkoa/jännitystä siitä mitä tuleman pitää. Kai se on se suuri elämän muutos joka pelottaa. Varmaan tämä on ihan tervettäkin pohtia asioita jo etukäteen eikä rynnätä suinpäin ajattelematta elämässä uuteen aikaan

Tänään juttelin miehen kanssa tästrä vauva-asiasta ja tuntuu niinkun se jääräkin olis jo vähän lämpenemässä ihanaa <3

 

[Jenkkuu]

Heissan!
Meillä on kohta yritystä takana puoltoista vuotta. Itsellä ei oo lapsia mutta miehellä on kaksi.
Meillä ei keskenään puhuta enää ollenkaan koko yrittämisestä. Jos otan asian puheeksi, saan kuulla että mulla on pakkomielle saaha vauva. Oon sit päättäny että en vaan puhu sille siitä. Mies kumminki haluaa myös. se ollaan puhuttu moneen otteeseen selväksi. Välillä tuntuu että ei ees halua enempää, koska ei voi mitään asian eteen tehdä.(Olen kehottanu vähentää tupakointia ja vähä kattoa mitä laittaa suuhunsa) Itse olen tehnyt paljon muutoksia tämän viimeisen vuoden aikana.
Joku kuukausi takaperin mainitsin että voitaisko mennä yhessä tutkimuksiin, ja suoraa vastausta en saanut, mutta aika negatiiviset ajatukset oli. Ehdotin myös että voidaanko laittaa joku takaraja jos ei oo tärpänny siihen ja siihen mennessä niin mennään. Ei. Minusta tämä tuntuu niin hullulta ootella kuukausi toisen perään ihan turhaan. Ja elää epävarmuudessa jos jommassa kummassa on jotain vikana, niin ihan turhaan ollaan ooteltu. Hän ei vaan tunnu sitä tajuavan.
Millähän mä saisin sen raahattua lääkärille?

 

[Samhe]

Itse kärvistelin valtavassa vauvakuumeessa 1,5 vuotta ennenkuin mies myöntyi. Kaikkea yritin ja välillä vauvakuumehuuruissa itkin ja kiukuttelin asian takia. Aiheesta puhuttiin paljon, tai siis minä puhuin, kunnes huomasin, että lapsista puhuminen ärsyttää miestä. Pidin siis parin kuukauden tauon koko aiheesta kunnes nostin taas aihetta esille. Olin jo menettämässä toivoni etten lasta saa ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen, mutta eräänä iltana mies sitten tuli makuuhuoneeseen ja aivan toivottomalla äänellä sanoi, että "Mitä sää oot tehny mulle?" minä tietenki säikähdin ja ihmettelin, että mitä mää oon nyt tehnyt ja mies totes, että "Mää en pysty aatteleenkaan muuta ku lapsia ja haluaisin sen lapsen nyt". Olin pakahtua onnesta!

Sen jälkeen mies on osallistunut hieman enemmän keskusteluun lapsista. Lasta ei yrittämällä yritetä, ei metsästetä ovista yms. Heilutellaan peittoa silloin kun mieli tekee ja nyt kun molemmat ollaan lapsesta yhtä mieltä niin ollaan lähennytty valtavasti. Positiivisena yllätyksenä on tullut, että molempien halut on kasvaneet valtavasti ja mies saattaa tehdä aloitteen useamman kerran päivässäkin! Meillä siis mies on myös "miehinen mies" eikä tunteista tykkää puhua, mutta tekojen kautta sen huomaa!

Tunteet myös itsellä kuin tuuliviiri. Kauan olen lasta halunnut ja lapsen tuloon valmistautunut, mutta nyt kun se on askelta lähempänä se tuntuukin pelottavalta, mutta uskon, että näin on kaikilla!