Vaikeasta suhteesta lopullisesti eroon? Kohtalotoverit, apua?

[voimia]

Mun kokemus on hyvin samanlainen.
Mies pimahti sillä hetkellä kun kuuli mun raskaudesta, meidän yhteisestä vauvasta siis. Sitä ennen oli ihan tavallinen mukava ja vastuunsa kantava mies.
On yrittänyt eristää mua sukulaisista ja tuttavista, syyttelee ihan kaikesta vaikka en olisi ollut edes samassa maassa, tekee katoamisia, diagnosoi itseään ja välillä soittelee ambulanssia kun on kuulemma niin sairas. Jättää kaikki asiat (laskujen maksua myöten) mun hoidettavaksi ja silti mikään ei kelpaa. Tönii ja tuuppii ja valittaa kun mä saan mustelmia niin helposti. Juuh... Ja näitä siis riittää.

Mulla helpotti viimein kun tajusin, että sillä ei ole yhtään mitään väliä mitä MÄ sanon tai teen. Ei sillä raivoamisella ole oikeasti mitään tekemistä mun itseni kanssa. Mä olen ihan sama ihminen kuin aina ennenkin, se toinen ei ole. Mä voisin olla kuka tahansa, tehdä mitä hyvänsä, mutta miehen ongelmiin se ei toisi helpotusta. Kysymys on vaan halusta hallita ja kun yksikin pieni yksityiskohta ei ole miehen määräysvallan alla, kaveri pimahtaa. Olen oppinut katsomaan tilannetta ikäänkuin yläpuolelta, eikä se enää satuta.

 

["aapee"]

Mun kokemus on hyvin samanlainen.
Mies pimahti sillä hetkellä kun kuuli mun raskaudesta, meidän yhteisestä vauvasta siis. Sitä ennen oli ihan tavallinen mukava ja vastuunsa kantava mies.
On yrittänyt eristää mua sukulaisista ja tuttavista, syyttelee ihan kaikesta vaikka en olisi ollut edes samassa maassa, tekee katoamisia, diagnosoi itseään ja välillä soittelee ambulanssia kun on kuulemma niin sairas. Jättää kaikki asiat (laskujen maksua myöten) mun hoidettavaksi ja silti mikään ei kelpaa. Tönii ja tuuppii ja valittaa kun mä saan mustelmia niin helposti. Juuh... Ja näitä siis riittää.

Mulla helpotti viimein kun tajusin, että sillä ei ole yhtään mitään väliä mitä MÄ sanon tai teen. Ei sillä raivoamisella ole oikeasti mitään tekemistä mun itseni kanssa. Mä olen ihan sama ihminen kuin aina ennenkin, se toinen ei ole. Mä voisin olla kuka tahansa, tehdä mitä hyvänsä, mutta miehen ongelmiin se ei toisi helpotusta. Kysymys on vaan halusta hallita ja kun yksikin pieni yksityiskohta ei ole miehen määräysvallan alla, kaveri pimahtaa. Olen oppinut katsomaan tilannetta ikäänkuin yläpuolelta, eikä se enää satuta.

Kuulostaa niin tutulta. Tämä mies on vuosikausien ajan soittanut ambulanssin itselleen silloin, kun olen yrittänyt ottaa välimatkaa. Sitten, jollei ole saanut kaikkea huomiota ja myötätuntoa itselleen, on kokeillut muita kikkoja.

Minusta tuntuu todella, että olisi ihanaa, jos joku toinen joutuisi kuuntelemaan miehen marinat ja raivot, joku toinen joutuisi täyttämään hänen tarpeensa, lainaamaan (antamaan) hänelle rahaa, joku toinen joutuisi olemaan hänen kynnysmattona tai jos hän oikeasti tulisi onnelliseksi ja tasapainoiseksi jonkun toisen kanssa, niin sekin olisi minusta hyvä asia. Minä en kerta kaikkiaan pystynyt häntä miellyttämään yhtään mitenkään ja tulin itse vain järjettömän onnettomaksi.

 

["aapee"]

Nyt tuli sähköpostia. Olen kuulema kohtuuton, kun en tajua omaa syytäni. Hänen ei tarvitse näyttää minulle olevansa kunnon mies, koska minäkään en ole naisena mitään. Hänellä on ollut tavattoman raskasta ihmisen kanssa, joka hakee mielenterveyspuolelta apua, enkä minä ymmärrä sitä ollenkaan. Nyt pidän häntä törkeästi varalla, jos sattuisin tarvitsemaan häntä johonkin.

Kuinka hän voi nähdä kaiken noin oudosti? Pärjään paljon paremmin ilman häntä, kun voin tehdä asioita ja tsempata itse itseäni, eikä tarvitse pelätä, eikä orjailla, eikä kuunnella haukkumista, mustasukkaisen epäilyjä ja syytöksiä jne.

 

[Pesky Pixie]

vaihda se sähköpostiosoitekin. Turhaan näitä pohdit, ainoa mikä auttaa on totaalinen ero.

 

[kauhistus]

Mies jaksaa aina vain perustella huonoa käytöstään kahdella tavalla. Ensimmäinen on se, että olen kuvittelija ja muuntelen totuutta. Tästä olen ollut huolissani ja purkanut paljon sekä psykologilla että turvakodissa. En halua olla patologinen valehtelija tai nähdä todellisuutta jotenkin ihan väärin (tosin olen nähnyt sen toiveikkaana kaikesta huolimatta, vaikkei mitään oikeaa merkkiä paremmasta ole ollut, ainoastaan pahemmasta). Toinen on se, että kanssani vain on niin vaikeaa. Kanssani on pakko riidellä, lamaantuu, ei selviä töihin, eikä pysty kotonakaan mitään tekemään ja on vain lähdettävä. Mulle on pakko korottaa ääntä, koska muuten en usko. Mua on pakko haukkua, koska olenhan kauhea, epäluotettava, valehtelija, pettäjä jne.

Kylmää lukea tekstiäsi. Kaikki mitä kirjoitat, on niin kipeän tuttua. Tapasin 17-vuotiaana itseäni 5 vuotta vanhemman miehenalun ja aloimme seurustelemaan. Hän opiskeli tuolloin ammattikorkeakoulussa ja elämä oli kaikin puolin näennäisesti kunnossa. Henkinen helvetti alkoi vasta kun muutimme yhteen lyhyehkön seurustelun jälkeen ja hänen mukaansa minä olin kaiken pahan alku ja juuri. Hän lopetti koulunsa (amk) kesken, kun hänen piti valita minun tai opintojen väliltä -molempia hän ei jaksaisi-. Öisin hän vain pelasi nettipelejään ja jatkoi päivällä siitä, mihin oli nukkumaan mennessään jäänyt. Hän jäi työttömäksi ja eli käytännössä minun rahoillani, koska olin ainoana palkkatuloilla (lukion ohella). Omat tukensa hän säästi ja osti itselleen uusia pelikonsoleja, kotiteatteria, ym. Ruokakauppaan häntä ei saanut mukaan millään. Meillä riideltiin, paljonkin koska minä en kyennyt ymmärtämään ja tukemaan häntä. Minua oli mahdotonta rakastaa, koska olin niin vaikea. Ja minä uskoin.

Viimeinen niitti itselleni oli se, kun löysin hänen tekstiviesteistään sellaista, mitä en olisi suonut siellä olevan. Hän riemastui asiasta ja toitotti kuinka minuun ei voinut luottaa ja kuinka väärin minä olin tehnyt. Hän käänsi kaiken minua vastaan ja nauroi hädälleni ja epäuskolleni. Aloin etsimään asuntoa itselleni ja sain kasvatettua itselleni välinpitämättömyyden kuoren hänen tekemisiään kohtaan. Hän ei peitellyt tekstailujaan ja hyvätuulisuuttaan asioiden etenemisen suhteen. Välinpitämättömyyteni ja oma "rentouteni" asian suhteen ärsytti häntä kuitenkin suunnattomasti, jolloin erään riidan päätteeksi olin kauttaaltaan mustelmilla. Tönitty, tuupittu, kaadettu, lyömisellä uhkailtu. En muista löikö. Mies murtui tuon riidan jälkeen ja itki kuinka hirveä hän oli. Minä lohdutin. Fyysinen kipu ja pahaolo tulivat vasta shokin jälkeen ja mustelmia katsellessa. Yksikään niistä ei ollut näkyvällä paikalla, vaan kaikki alkoivat kaulasta alaspäin. Jatkoin asunnon etsimistä kaikessa hiljaisuudessa.

Edes omilleni muuttaessani en päässyt kokonaan hänen vallastaan. Olin niin pohjalla ja lyöty itseni kanssa, etten ole koskaan ollut. Niin piesty henkisesti ja fyysisesti, etten toivo samaa kohtaloa kenellekään. Aloin parantua ja saada itseluottamustani takaisin vasta kun aloin puhua asiasta. Kerroin vanhemmilleni, ystäville ja kavereille mitä viimeisten vuosien aikana oli tapahtunut. Puhuin, puhuin, puhuin ja puhuin. Kun löysin mieheni rinnalleni, kerroin hänellekin rehellisesti missä menen itseni kanssa ja kuinka rikkinäinen vielä olin. Hän halusi odottaa, olla läsnä, tukea ja antaa turvaa. Tarvittaessa myös omaa tilaa ja aikaa. Läheisillä on ollut suuri rooli sen suhteen, mitä olen nyt. Yksin en olisi selvinnyt tai jaksanut. Aikaa erosta on kulunut liki vuosikymmen ja nyt tiedän kuka olen, mitä haluan ja minkä puolesta kannattaa taistella. Osaan pitää puoleni. Luotan itseeni ja omiin voimavaroihini, luotan myös siihen että minua voi ja pystyy rakastamaan minuna. Myös huonoina päivinä ja kipeänä.

Sinäkin tulet löytämään saman uskon ja vahvuuden kun olet päässyt eroon omasta riivaajastasi. Opit iloitsemaan ja olemaan onnellinen pienistäkin asioista. Ja tärkeintä, opit rakastamaan itseäsikin taas aivan uudella tavalla, oikeasti. Pidä ihmisiä ympärilläsi ja puhu. Usko ja luota läheisiisi ja siihen mitä he sanovat. Katso itseäsi heidän silmillään ja opi luottamaan siihen mitä näet. Voimia ja jaksamista sinulle! Älä ota miestä enää takaisin.

 

[voimia]

Siinä se asian ydin onkin, että sä tai kukaan muukaan ei tule koskaan ymmärtämään miten joku voi ajatella niin kieroutuneesti. Joten älä edes yritä. Helpommalla pääset kun jätät nuo jutut omaan arvoonsa. Et sä ole vastuussa kenenkään muun onnellisuudesta. Tuon kaltaiset ihmiset vaan heittäytyy uhrin ja marttyyrin rooliin kun elämä ja erityisesti SINÄ kohtelet niin kovin kaltoin. (vaikka et tekisi mitään)
Ei siinä ajattelutavassa ole järjen hiventäkään. Saati jotain josta voisi alkaa asioita selvittelemään. Syyttely menee pääasiassa ihan järjettömäksi ja loputtomaksi noidankehäksi, josta sä et voi selviytyä koskaan voittajana.

Keskity omaan elämääsi ja nauti nyt tästä kesästä ihan ajatuksella. Haistele kukkia ja käy jäätelöllä ja tee kaikkia mukavia juttuja mitä vaan mieleesi tulee. Sulla on yksi elämä, etkä hitossa anna kenenkään sitä tuollaisella pilata!

 

["aapee"]

Kiitos.

Minulla on vain läheisiä kovin vähän jäljellä ja ne,jotka vielä ovat, eivät voi käsittää, miten olen ollut näin ikeessä. Kaikki sanovat, ettei kukaan täysjärkinen suostu tällaiseen ja tämä on omaa syytäni, koska olen tämän sallinut. Olen siis kovin yksin.

 

[Pesky Pixie]

[QUOTE="aapee";23982160]Kiitos.

Minulla on vain läheisiä kovin vähän jäljellä ja ne,jotka vielä ovat, eivät voi käsittää, miten olen ollut näin ikeessä. Kaikki sanovat, ettei kukaan täysjärkinen suostu tällaiseen ja tämä on omaa syytäni, koska olen tämän sallinut. Olen siis kovin yksin.[/QUOTE]

Se on ihan tyypillistä, että tossa tilanteessa katoaa läheiset ja ystävät. Ja ymmärrän kyllä heitäkin, ei sitä jaksa katsoa vierestä, eikä kuunnella sitä iänikuista valitusta kamalasta tilanteesta kun toinen ei kuitenkaan itse tee mitään korjatakseen tilanteen. Tavallaan on tottakin, että on sinun syytäsi, että olet sen sallinut. Tuohon tilanteeseen ei kuitenkaan omasta halustaan kukaan joudu. Mutta tilanteen jatkuminen on sinun käsissäsi. Ystävät ja läheiset kyllä palaavat, kun hankkiudut miehestä kunnolla eroon ja menet hattu kourassa soittelemaan ovikelloa. Näin minäkin tein, ja yksikään ystävä ei oveaan minulta sulkenut.

 

["aapee"]

Miten tämä nyt voi mennä näin aaltomaisesti. Olen ollut reipas ja tiukka. Eilen suostuin kuitenkin puhumaan ja mies kuulosti kiltiltä ja rauhalliselta. Olin kuitenkin varuillani. Tänään puhuttiin jälleen ja kauheaksihan se meni. Hän järjestää minulta lapset pois, kun olen niin epävakaa hullu ja tottakai hänellä on ollut kanssani hirveää, kun olen tällainen mielenterveyspalvelujen suurkuluttaja. Lapsilla uhkailu uppoaa minuun ja menen ihan tolaltani. En alkanut heti kuitenkaan itkemään, vaan puolustamaan napakasti itseäni. Se nosti miehen vielä pahemmin laukalle ja huonostihan siinä sitten kävi. Hän haukkui, solvasi, uhkaili ja huusi loppuun, että "kuole". Sitten tuli pari viestiä perään, että tulen loppuelämäni katumaan, kun aloitin tällaisen sodan, jossa kylvetään vihaa ja katkeruutta.