Uskallatko myöntää käyttäneesi fyysistä rankaisua?

Tuo on hyvä ja kipeä kysymys. Luulen ja toivon, että perusluottamus on löytynyt uudelleen, jo monta vuotta sitten. Olin pitkään epävarma asian suhteen. Mietin sitä usein, että muistaako lapsi sen, että äiti oli hermoheikko räjähtelijä joka suuttui tänään kaatuneesta maitolasista ja toisena päivänä ei ollut moksiskaan. Nyt uskon, että minulla on lapsiini hyvä ja lämmin suhde. Myönnän kyllä, etten voi tietää lapsieni ajatuksia, vain sitä miten he ovat lähelläni, paljon ja lämpimästi.

Oletteko puhuneet asiasta myöhemmin? Tietävätkö lapset mitään asiasta?

Äitini koki taakan todella raskaaksi ja oli hyvin helpottunut kun en tunnustuksen jälkeen saanut hepulia. Hän katsoi parhaaksi odottaa niin kauan, että olin jo ihan oikeasti aikuinen ja omat lapsetkin olivat jo syntyneet.

 

Oletteko puhuneet asiasta myöhemmin? Tietävätkö lapset mitään asiasta?

Äitini koki taakan todella raskaaksi ja oli hyvin helpottunut kun en tunnustuksen jälkeen saanut hepulia. Hän katsoi parhaaksi odottaa niin kauan, että olin jo ihan oikeasti aikuinen ja omat lapsetkin olivat jo syntyneet.

En ole kyllä puhunut lapsen kanssa tästä asiasta myöhemmin. En tiedä muistaako kumpikaan heistä tästä ajasta, oletan, ettei silloinen vauva muista. Luuletko, että minun kannattaisi puhua esikoiseni kanssa tästä?

 

En ole kyllä puhunut lapsen kanssa tästä asiasta myöhemmin. En tiedä muistaako kumpikaan heistä tästä ajasta, oletan, ettei silloinen vauva muista. Luuletko, että minun kannattaisi puhua esikoiseni kanssa tästä?

Sanoisin että sun ei kannata asiaa ottaa puheeksi jos esikoisesi ei sitä halua. On olemassa sellainen asia kuin keksityt muistot, ja jos juttelet tuosta voi olla että lapsen/nuoren mielikuvitus unissa keksii asioita tapahtuneeksi mitä ei ole edes tapahtunut. Mielikuvituksella on tapa täydentää niitä aukkoja, joita muisti ei muista.

En siis pilaisi hyvää suhdetta menemällä kysymään tällaisesta jos lapsi ei itse ota sitä puheeksi. Et voi kuitenkaan mitenkään muuttaa mennyttä.

 

[QUOTE="vieras";23847428]Sanoisin että sun ei kannata asiaa ottaa puheeksi jos esikoisesi ei sitä halua. On olemassa sellainen asia kuin keksityt muistot, ja jos juttelet tuosta voi olla että lapsen/nuoren mielikuvitus unissa keksii asioita tapahtuneeksi mitä ei ole edes tapahtunut. Mielikuvituksella on tapa täydentää niitä aukkoja, joita muisti ei muista.

En siis pilaisi hyvää suhdetta menemällä kysymään tällaisesta jos lapsi ei itse ota sitä puheeksi. Et voi kuitenkaan mitenkään muuttaa mennyttä.[/QUOTE]
En ole nykyään kovin paljon ajatellut koko asiaa, tämä ketju toi asian mieleeni ja mielelläni osallistuin siihen, koska minusta vaikeistakin asiaoista on hyvä puhua. Minulla on kahteen teinipoikaani omasta mielestäni mahtavat suhteet, he puhuvat minulle asioistaan (en tietenkään tiedä, mistä eivät puhu), he ovat paljon kotona, he ovat minulle kilttejä ja kohteliaita, he suhtautuvat minuun lämpimästi ja meillä on paljon paljon huumoria päivittäisessä kanssakäymisessä. Tästä syystä olen taipuvainen toivomaan, ettei esikoinen muista sitä, että olen tukistanut häntä ja läppäissyt ainakin kerran (ikävät asiat mielellään unohtaa). Kuinka suuressa valheessa elänkään?

 

Uskallan myöntää, olin tosi kireä äiti, kun esikoiseni oli 2-vuotias ja kuopus oli vauva. Minulla meni hermot usein ja tukistin ja huusin usein lapselle, joka oli ihan pieni. Olin ihan ulalla äitiydessä, mutta opin siitä, kun lapseni nosti kättään suojakseen, älä äiti huuda, sanoi pieni. Oli kova läksy. Nyt olen 17- ja melkein 15-vuotiaan äiti.

Minäpä komppaan tätä kirjoitusta. Mä en ollut ehkä ulalla äitiydessä, mutta hermot oli riekaleina, kun 2v:llä oli järjetön uhma ja kuopuksella allergiaoireet jylläsi. Päivät kului rasvausten parissa ja keittosuolakääreiden teossa, ihopolilla ja valohoidoissa ravatessa ja yöt valvoin kutiavan vauvan kanssa. En ole ollenkaan ylpeä, että olin niin puhki, etten aina jaksanut isosiskon "temppuilua" näpäyttämättä sormille tai inasen tukistamatta. Onneksi ihminen oppii virheistään.

 

[QUOTE="kipinä";23847525]Minäpä komppaan tätä kirjoitusta. Mä en ollut ehkä ulalla äitiydessä, mutta hermot oli riekaleina, kun 2v:llä oli järjetön uhma ja kuopuksella allergiaoireet jylläsi. Päivät kului rasvausten parissa ja keittosuolakääreiden teossa, ihopolilla ja valohoidoissa ravatessa ja yöt valvoin kutiavan vauvan kanssa. En ole ollenkaan ylpeä, että olin niin puhki, etten aina jaksanut isosiskon "temppuilua" näpäyttämättä sormille tai inasen tukistamatta. Onneksi ihminen oppii virheistään.[/QUOTE]näinpä

 

Olen sydänjuuriani myöten sitä vastaan, kuvottaa sellaiset ihmiset jotka niin tekee..

Silti..minä olen sortunut tuohon..huoh..

Olen pyytänyt anteeksi niin lapsilta, kuin rukouksissani.
Kyllä tämä tästä, välillä on vain niin hankalaa että toivoisin kuolevani.En sitten osaa johdonmukaisesti tarttua asioihin, vaan olen hermot menettäneenä nipannut tai taluttanut tukasta jäähylle.
Nyt olen pyrkinyt itse lähtemään jäähylle.Olen myös yrittänyt selvitellä millaisia keinoja minun lapsuudessani on käytetty, masennukseni kun on päässyt sille tolalle etten muista lapsuudestani kuin pari hyvää juttua.

Millään en saa tehtyä tekemättömäksi, mutta kadun ja olen luvannut olla parempi äiti lapsilleni.
Olen tehnyt ison virheen, mutta uskon että tuosta josksu yli päästään.

 

[QUOTE="wesuwius";23846852]En ite oo vielä käyttäny ku poika vasta ens kuussa 1v mut en kato sitä niin pahallakaan, jos antaa vähä risulla perseelle. Keho muistaa ja siitä oppii! Eri asia ruveta hakkaamaan.[/QUOTE]

Huhuh. Milloinpa ajattelit alkaa käyttämään? Kun lapsi on 2? 3?

 

En ole kyllä puhunut lapsen kanssa tästä asiasta myöhemmin. En tiedä muistaako kumpikaan heistä tästä ajasta, oletan, ettei silloinen vauva muista. Luuletko, että minun kannattaisi puhua esikoiseni kanssa tästä?

Sinuna ottaisin asian puheeksi aikaisintaan kun vanhin lapsesi on jo aikuinen. Jos vielä silloinkaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja mielestäni niitä on turha kaivella, ellei siihen painavaa syytä tule.

 

Sinuna ottaisin asian puheeksi aikaisintaan kun vanhin lapsesi on jo aikuinen. Jos vielä silloinkaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja mielestäni niitä on turha kaivella, ellei siihen painavaa syytä tule.

Tuo kuulostaa hyvältä, mutta tavallaan siltä, että pistän päätä pensaaseen. Mutta oikeasti, en usko, että teinini olivat tällaisia kuin ovat, jos he vaikka pelkäisivät minua. Kiitos sinulle tämän keskustelun avaamisesta, tämä on tärkeä aihe, paljon vaiettu, vähän puhuttu.

 

Luunappia on annettu jonkun kerran ja tukistettu on. Niissä ei ole mitään pahaa. Tutkimusten mukaan 6-vuotiaille ei ole enää tehoa joten sitä pienemmille on annettu ja aiheesta. Ei ole ollut jatkuva tapa enkä koe minkäänlaista syyllisyyttä.

 

Minä uskallan tunnustaa ja vielä olevani ylpeä siitä miten olen nuo lapset kasvattanut, kaikki kolme kurilla kasvanutta on ihan vallan upeita lapsia, nyt 8, 11 ja 17. Voi olla että tuo juniori, 8 kk, jää ilman sitä sorttia, koska olen tullut laiskaksi...

 

Tuo kuulostaa hyvältä, mutta tavallaan siltä, että pistän päätä pensaaseen. Mutta oikeasti, en usko, että teinini olivat tällaisia kuin ovat, jos he vaikka pelkäisivät minua. Kiitos sinulle tämän keskustelun avaamisesta, tämä on tärkeä aihe, paljon vaiettu, vähän puhuttu.

Kiitos avoimille keskustelijoille! Epäilin toisenlaista vastaanottoa koska aihe on kovin arka.

 

Fyysistä rankaisua ei pidä käyttää liian pienelle (eikä tietysti minkään ikäisille lapsille), muistakaa se. Alle 4 v ei ymmärrä, miksi häntä tukistettiin tai annettiin luunappi. Toi luunappi on muuten sellainen, jota en kenenkään soisi käyttävän. Usein vähätellään, että sehän on vain luunappi. Miettikääpä tykönänne, millä voimalla se kohdistuu pienelle alueelle päässä, seuraukset voivat olla vakavat.

 

Kiitos avoimille keskustelijoille! Epäilin toisenlaista vastaanottoa koska aihe on kovin arka.

Minä en ainakaan yritä ottaa mitään käänteistä sädekehää, vaan olen selkeästi sitä mieltä, että tein väärin esikoisen kohdalla. Lopputulos (jos nyt kasvattamisessa sellaista on olemassa) on varmasti enemmän onnea kuin ymmärrystä, en mitenkään voi ottaa kunniaa siitä, että minulla on kaksi todella fiksua teinipoikaa, ihmisentaimia, jotkat ovat empaattisia, pärjääviä, järkeviä. Toivon, että heidän pieniä ollessaan minun kypsymättömyyteni äitinä ei enää vaikuta.

 

Tuo on hyvä ja kipeä kysymys. Luulen ja toivon, että perusluottamus on löytynyt uudelleen, jo monta vuotta sitten. Olin pitkään epävarma asian suhteen. Mietin sitä usein, että muistaako lapsi sen, että äiti oli hermoheikko räjähtelijä joka suuttui tänään kaatuneesta maitolasista ja toisena päivänä ei ollut moksiskaan. Nyt uskon, että minulla on lapsiini hyvä ja lämmin suhde. Myönnän kyllä, etten voi tietää lapsieni ajatuksia, vain sitä miten he ovat lähelläni, paljon ja lämpimästi.

minulle käynyt kuten sinulle, mutta minulla ongelmia esim huutamisessa edelleen. Lapseni nyt 3v. Mitä teit aina silloin, kun suututti? Siis kun "heräsit" tilanteeseen, niin et kai heti ollut ihan rauhallinen kasvattaja sen jälkeen, vaan mitä teit? Konkreettisesti? Kyselen vinkkiä

 

En rankaise koskaan fyysisesti. Mua on lapsena rankaistu niin, ja muistan vieläkin vihan tunteen minkä se nostatti...moniksi moniksi vuosiksi...

 

on tullut tönittyä(ei lujaa) ja luunappiakin olen antanut.

lapsena sain selekää ja kunnolla.

 

vielä, jos Huspati vastailisi

 

Enemmän sellaista käsivarresta retuuttamista kun ei huuto/uhkailu/kiristäminen tms. ole toiminut , kaupassa näin pari kertaa ja kotona kun on siskoa satuttanut tahallaan ja toistuvasti.
Kerran olen tempaissut housut alas ja läimäissyt avokämmenellä kankuille, tämä sen jälkeen kun poika oli satuttanut koiraa.
Ainoa mistä olen todella luvannut ruumillisen rangaistuksen on eläinten tahallinen satuttaminen ja kai piti uhmiksen tämäkin kokeilla. Kummasti on uskonut sen jälkeen. poika ollut 5v ja yli näiden tapahtuessa.
Olemme näistä tapahtumista keskustelleet lapsen kanssa. Toisen lapsen kanssa olen pärjännyt ilma fyysistä kuritusta.

 

Mä olen syyllistynyt myös tuohon tukistamiseen ja välillä liian lujaa vetässy kädestä kun on ollut tekemässä pahojaan. Enemmän mä olen syyllistynyt huutamiseen ja tavaroiden viskelyyn. En siis viskele ketään päin enkä mitään rikkoutuvaa, mutta esim keittiön pyyhkeen saatan suutuspäissäni viskata maahan. huutaminen on todella huono juttu, kilahtaa päässä esim kiireisenä aamuna. Ja siinähän sitten päivä menee syyllisyyttä potien ja iltapäivällä kun haen pojat niin kauhea anteeksipyytely ja halailu.

Itse olen kokenut fyysistä kuritusta enkä koe että mulle on jäänyt mitään traumoja siitä. Mulla on kuitenkin perusturvallisuus ollut eikä jäänyt vanhempia kohtaan mitään hampan koloon.

En kuitenkaan pidä fyysistä kuritusta ainoana rangaistus-/kurituskeinona vaan kyllä selittäminen ja esim jäähyt ovat parempia keinoja. Mutta tiedän että on vaan joskus niin luupäisiä noi lapset että kun mikään muu ei auta.

 

Enkö nyt sitten uskalla kun en voi moista myöntää valehtelematta ja valehtelemaan en ala.

Mitä hiton uskallusta siihen tarvitaan et totuuden kertoo kerrotko mulle?

 

Kun sain esikoiseni, luulin että tukkapöllyt ja luunapit ovat osa kasvatusta! En koskaan vihan vimmassa tukistanut, vaan olin rauhallinen ja nappasin tukasta, jos mikään muu ei auttanut. Myöhemmin valistuin asiasta, ja kolme seuraavaa lastani ovat kasvaneet ilman tukkapöllyjä. En huomaa eroa lapsissani, joten en tiedä, onko esikoiseni jotenkin traumatisoitunut..Uskon kuitenkin, että ei, koska hän ei koskaan ole pelännyt minua eikä sitä, että äkkipikaisuuksissani olisin puistanut tukasta, koska sellaista ei koskaan sattunut.

 

Myönnän, että oon ottanu muksua tukasta kiinni, antanu luunapin...
Risua en pystyis antaan.

Mulle on muksuna annettu risua/hyppynarua niin et oon ite joutunu laskee housut. Tukasta on otettu kiinni ja luunappeja annettu. Ei oo jääny traumoja.

 

Odotan nyt esikoista, ja mietin kauhulla mitä siitä tulee. Minua on pahoinpidelty lapsena. Vanhempieni motto oli "se joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa". Minua on potkittu, hakattu, tukistettu, tönitty, uhkailtu veitsellä, kuristettu, heitetty yksin yöllä pihalle, ja pelkästään nuo kaikki jo alle 12-vuotiaana. Vanhempani eivät ole kertaakaan pyytäneet anteeksi tai katuneet tekojaan. Minussa taas leimuaa vieläkin kamala viha noita kaikkia tapahtumia kohtaan, ja vanhempiani kohtaan, sillä tiedän etteivät he koskaan tule tajuamaan käytöstään ja pyytämään anteeksi. olen jo 7 vuotta ottanut terapiaa koska henkinen ja fyysinen väkivalta jätti kamalat arvet ja mm. kosketuspelon, josta olen hitaasti pääsemässä yli. Jos esimerkiksi mieheni tulee ja halaa yhtäkkiä, pelästyn ja saatan mennä ihan hysteeriseksi, automaattisesti pelkään että minua lyödään, vaikka ymmärrän kyllä kuka mnua koskettaa ja ettei hän tee pahaa. Se on vain jotenkin syöpynyt alitajuntaan.
Ja ei, en kunnioita vanhempiani paskan vertaa. En koskaan kunnioittanut, ainoastaan pelkäsin, eikä kunnioitus ole pelkoa. Siitä asti kun aloin olla tarpeeksi vanha käsittämään, että joillakin oikeasti on perheitä, joissa ei ole koskaan lasta lyöty, olen vihannut vanhempiani. Vielä ala-asteella minusta oli täysin normaalia, että isäni kuristi ja ravisteli kun en kouluaamuna saanut hänen mielestään tarpeeksi ripeästi paksua ulkovaatekasaa päälleni.

En todellakaan halua tuota kaikkea lapselleni, mutta pelkään että mitä tapahtuu jos menetän hermoni kunnolla. Olen kuullut niin paljon siitä miten nekin, joita on lapsena lyöty ja jotka ovat sitä vihanneet, lyövät omia lapsiaan..