Mun tekee niin pahaa lukea tällaista, uaah miten hirviöitä jotkut naiset on.
Menin katsomaan ystävääni jonka vauva oli kuollut rv18-19. Ikinä en ole nähnyt häntä niin rikki. aivan kalpea, silmänaluset itkusta ja se tyhjä katse.
Miestä ei ollut joten menimme yhdessä hautaamaan pienen. Se tuntui niin pahalta katsoa ystävää joka itki lohduttomasti menenettyä pientänsä täysin voimattomana.
Halattiin varmaan puoli tuntia putkeen kun hän itki olkapäätäni vasten, ikinä en unohda sitä äidin tuskaa.
Nykyään hänellä 1v tytär ja kyllä itkimme myös ilosta synnytyksen jälkeen, helpotuksesta etenkin.
Hän oli vuorostaan tukenani kun äitini kuoli ja molemmat kamalat tapahtumat vahvistivat ystävyyttämme, tuolloin näkee, kuka on oikea ystävä. Se on se, joka antaa olkapään, ymmärryksen ja on mukana vaikkei osaisi tehdä mitään, ei halveksu, naura tai väheksy toisen tuskaa, osaa elää ystävän mukana.
Vaikka nämä olivat kamalia aikoja molemmat, nyt tiedän, että tapahtui mitä hyvänsä hän on minun tukenani ja hän tuntee varmasti samoin. Aina on se johon nojata kun itkettää ja aina on se jonka kanssa itkeä ilosta