Tuntuu että romahdan...

["..."]

Epäilen että oon masentunut, ollut jo pidemmän aikaa... Mieheni ei ymmärrä, hänen mielestään kaipaan vain sääliä..kierin itsesäälissä hänen mielestään. Olen kokenut paljon elämäni aikana..pelännyt esikoisen hengen puolesta monta kuukautta, hän on erityislapsi.. Entinen mieheni jättänyt minut yhtäkkiä yksin pienen vauvan kanssa yksin... Ja missään vaiheessa minulla ei ole ollut ihmistä joka sanoo että kaikki järjestyy, että olisi halannut, lohduttanut, että olisin saanut itkeä muutenkin kuin itsekseni.. Tuntuu ja pelottaa että tulee vielä se päivä kun en jaksa enää... Oon oikeasti tosi yksin, ei ole ystäviä.

 

[Neuvo]

Sellaiseen tilanteeseen ei pidä jäädä missä on onneton. Sen mä olen viime aikoina viimein oppinut. Vaatii hirveästi voimia, erityisesti masentuneena näiden asioiden kanssa on tosi vaikeaa taisella, itsellä menossa sama prosessi, mutta siihen pystyy kun tarpeeksi palaa loppuun vallitsevaan tilanteeseen. Jossain vaiheessa on pakko ajatella itseään. Onko parempi olla yksin ja tehdä itse omat päätöksensä, kuin antaa jonkun polkea sua ja tehdä sulle pahaa oloa jatkuvasti?

 

["..."]

Rakastan miestäni. Haluaisin saada hänet jotenkin ymmärtämään.. hän on hyvä mies kyllä, hoitaa lapsia jne. Mutta tämä asia on huonosti että hän ei kykene ymmärtämään toista ihmistä että hän voisi tarvita tukea ja apua. Hän ei kuulemma tarvitse ketään kunntelijaa tai ymmärtäjää niin hänen mielestään en silloin minäkään tarivtse. Se tuntuu todella pahalta...koska ei ole muitakaan ihmisiä elämässäni. Ajattelenkin välillä että ei minulla varmasti oikeasti edes ole mitään, että pyörin vain itsesäälissä.

 

[Neuvo]

[QUOTE="...";29198178]Rakastan miestäni. Haluaisin saada hänet jotenkin ymmärtämään.. hän on hyvä mies kyllä, hoitaa lapsia jne. Mutta tämä asia on huonosti että hän ei kykene ymmärtämään toista ihmistä että hän voisi tarvita tukea ja apua. Hän ei kuulemma tarvitse ketään kunntelijaa tai ymmärtäjää niin hänen mielestään en silloin minäkään tarivtse. Se tuntuu todella pahalta...koska ei ole muitakaan ihmisiä elämässäni. Ajattelenkin välillä että ei minulla varmasti oikeasti edes ole mitään, että pyörin vain itsesäälissä.[/QUOTE]

Mitä sä mielestäsi ansaitset? Terve itsekunnioitus pitää löytää ja ymmärtää, että kukaan ei ansaitse halveksuntaa, vähättelyä eikä sivuuttamista. Sitähän tuo on. Oletko sinä onnellinen? Haluatko sinä olla onnellinen? Olen ollut aika samankaltaisessa tilanteessa. Tiedän, että ulkopuoliset katsoivat minua kuin hullua kun jätin "niin hyvän miehen", mutta minä olin onneton. Hän on hyvä isä ja oli ihan ok kumppani, mutta meidän välillä ei vain ollut oikeanlaista rakkautta ja ymmärrystä, aitoa lämpöä ja läheisyyttä enää pitkään aikaan. En todellakaan halunnut muuta kuin elää itsenäisesti ja miettiä mitä minä elämältä haluan. Sitten putosikin pommi kun menin ja rakastuin ihmiseen jonka olen tuntenut jo pari vuotta. Tutustuttiin lähemmin, molemmilla olikin tunteita toista kohtaan ja hän pitää minua kuin kukkaa kämmenellä, välittää ja rakastaa, on oikeasti kiinnostunut. En tiedä tuleeko tämä kestämään loppuelämää, sillä ei ole väliä. Mulla on todella hyvä olla nyt. Olen onnellinen, ensimmäistä kertaa vuosiin. Heittäytyminen on ollut sen arvoista. Mutta tämä onkin sitten ihan toinen tarina

 

[-.-]

Ensiksi sun kannattaisi mennä hakemaan lääkettä ja terapiaa masennukseen. Kokemuksesta tiedän että masentunut kaipaa kuuntelijaa ja ymmärtäjää mutta "ymmärtäjän" rooli on myös raskas, ja taakka sille joka on joutunut siihen. Tarvitset ammatti ihmisen kuuntelijaksi.
Tottahan se on että jos on tasapainossa niin harvemmin sitä tarvitseekaan ketään jolle avautua.
Et voi vaatia että miehesi jaksaa ja haluaa olla terapeuttisi.Tsemppiä.

 

[Neuvo]

Ensiksi sun kannattaisi mennä hakemaan lääkettä ja terapiaa masennukseen. Kokemuksesta tiedän että masentunut kaipaa kuuntelijaa ja ymmärtäjää mutta "ymmärtäjän" rooli on myös raskas, ja taakka sille joka on joutunut siihen. Tarvitset ammatti ihmisen kuuntelijaksi.
Tottahan se on että jos on tasapainossa niin harvemmin sitä tarvitseekaan ketään jolle avautua.
Et voi vaatia että miehesi jaksaa ja haluaa olla terapeuttisi.Tsemppiä.

Ihan "normaalissakin" tilassa oleva ihminen kyllä kaipaa kuuntelijaa ja ihmistä joka ymmärtää häntä, hyväksyy hänet. Ei siihen terapeuttia tarvita vaan nimenomaan se läheinen kumppani. Ei ole terve suhde sellainen missä toinen ei saa puhua jos on paha olla. Ei ihme jos masentuu...

 

["..."]

Kiitos neuvoista ja kommenteista. Olen ajatellut että menisin jollekin puhumaan..mutta ongelma tulee siinä etten saa lapsia mihinkään siksi aikaa.

 

[Neuvo]

[QUOTE="...";29198271]Kiitos neuvoista ja kommenteista. Olen ajatellut että menisin jollekin puhumaan..mutta ongelma tulee siinä etten saa lapsia mihinkään siksi aikaa.[/QUOTE]

Kyllä siksi aikaa pitää vaikka joku palkattu ulkopuolinen saada auttamaan. Ei itsensä ja oman tilansa parantaminen voi olla siitä kiinni. Kysyt sitten vaikka sieltä mihin juttelemaan menisit, että mitä sä teet niille lapsille siksi aikaa. Voi löytyä apua tai neuvoja sieltäkin. Kaikkeen on kyllä aina keinot kun vaan jaksaa vähän kaivaa.