Itse olen melko samanlaisessa tilanteessa, myös lähes samassa vaiheessa raskaana (vko 15). Sain tietää raskaudesta muutama päivä eron jälkeen, joten ei olisi kyllä kurjempaan saumaan voinut lapsi tulla. Lapsen isä osallistuu hieman enemmän kuin sinun miehesi, oli mm. ekassa ultrassa mukana ja sanoi haluavansa tulla toiseenkin, mutta satunnaisia illanistujaisia (isommalla porukalla) lukuun ottamatta emme ole kahdestaan juuri missään tekemisissä.
Tavallaan etäisyyden ottaminen on kuitenkin ollut hyväksi, koska se on antanut mulle tilaa ajatella käytännön asioita kuten sitä, missä haluan asua, mistä saan tukiverkoston jne. En myöskään halua painostaa tulevaa isää mihinkään, en tunnustamaan isyyttään, en osallistumaan raskauteen enempää kuin itse haluaa jne. Haluan, että kaikki osallistuminen tulee miehen omasta aloitteesta, että hän ei katkeroidu. Mies on myös sellaista tyyppiä, että pohtii asioita mieluiten yksin ja tämä on niin iso asia, että olen halunnut antaa hänelle tilaa tehdä niin. Ehkä sun lapsesi isä on samanlainen? Jos hän sitten pohdinnoissaan tulee siihen tulokseen, ettei halua osallistua mitenkään, niin onhan se kamalaa, mutta vähemmän kamalaa kuin se, että katkera mies kulkee mun ja lapsen elämässä vuosikausia mukana ja kokee, että hänet on pakotettu isäksi ja maksajaksi.
Gaylonin viesti oli todella rohkaiseva, kiitos siitä! ehkä tää tästä vielä iloksi muuttuu, kun lapsen liikkeet alkaa tuntua. Vaikka kasvava maha useimmiten ahdistaa ja hirvittää, niin välillä koen silti sellaisia pieniä ilon ja onnen hetkiä ja pyöristyvä masu tuntuu söpöltä ja ihanalta.
Tiedän, ettei ketään voi pakottaa mihinkään, mutta mitä mun nyt oikeesti kannattais tehdä? Lopettaa yhteydenpito mieheen kokonaan? Yrittää vielä puhua järkeä, ja jos näin, niin miten?
