Traumatisoitunut lapsi

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ja uupunut äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
J

Ja uupunut äiti

Vieras
Taas yksi palaveri takana. Taas uudet ihmiset, taas kokemus siitä että kaikki "syy" ja "vika" lapsen olemuksessa onkin mussa. Että mulla ei ole aikaa enkä anna huomiota, että mä en kasvata, en ole auktoriteettina, en pidä kuria, en edes huolehdi lapsen kasvusta, kehityksestä ja hyvinvoinnista.

Mä oon niin väsynyt. Tuntuu, että harvassa on ne ihmiset, jotka oikeesti ymmärtää ja kuulee mua. Ne ihmiset, jotka ei vaadi multa ratkaisuja asioihin, joita he itsekään ammattilaisina eivät tiedä.

Mä olen vain äiti. Äiti joka rakastaa lastaan enemmän kuin mitään muuta. Mulle ei ole mikään niin tärkeää, kuin lapseni hyvinvointi. En kai mä muuten jaksais istua palvereissa kerta toisensa jälkeen, en kai mä jaksais yrittää puolustaa, ymmärtää, tukea, rakastaa, kasvattaa lastani.

Ok, meidän perheeseen ei kuulu toista aikuista. Ja se tuntuu olevan suurin syntini. Ilmeisesti sitten ois pitänyt ottaa joku mies tuohon sohvalle makaamaan, ilmeisesti sitten kaikki ongelmat ois ratkaistu, kun lapsella ois se peräänkuulutettu "miehen malli" jatkuvasti saatavilla. Ihan sama näköjään sille, millainen mies se ois, pääasia että se on MIES.

Mä teen kaikkeni. Käyn töissä, huolehdin lapsen perustarpeet, ostan ja pesen vaatteet, koetan keksiä harrastusmahdollisuuksia, yhteistä tekemistä. Mä puhun lapseni kanssa, kyselen kuulumiset, puhun vakavat asiat ja hassuttelut, olen läsnä. Paitsi sen 9 tuntia, jotka kuluu työpäivään. Mä olen pyrkinyt mahdollistamaan lapsen kaverisuhteet, kuskannut ja hakenut ja vienyt. Olen keksinyt meille yhteistä ohjelmaa ja tekemistä, käydään uimassa, pulkkamäessä, luistelemassa. Keksin "huippuhetkiä" arkemme keskelle, käydään sisäleikkipuistoissa, kylpylöissä, elokuvissa, metsäretkillä, mitä milloinkin. Olen pyrkinyt keskustelemaan lapsen pahasta olosta, traumasta, kaikesta siihen liittyvästä. Olen valvonut yökaudet miettien, mistä ja miten saan apua lapselleni.

Mutta ei.

Miksi aina ajatus on se, että kotioloissa on vikaa? Että rajat ja kuri puuttuu. Että mä en huolehdi. En rakasta, en välitä.

Ironisinta on se, että lapsen traumat aktivoituvat koulussa, ei missään muualla. Mä en tätä asiaa väheksy, mä uskon että asia on näin. Mutta mä koen taas, että koulu ei usko. Niiden mielestä mun lapseni on paha, ilkeä, kuriton, vailla aikuista elämässään.

Uskotteko miten sattuu? Miten pahalta tää tuntuu? Mä oon taistellut lapseni puolesta jo vuosia, mikään ei muutu, mulla alkaa olla takki täysin tyhjä.

Ja kaikki vain siksi, että nuo ihmiset ei tunnu uskovan/ymmärtävän, että lapsella on oikeasti trauma. Ja se trauma on hoitamatta, käsittelemättä, ja kun se trauma aktivoituu, ei lapsi kykene hillitsemään reaktiotaan. Miten pystyisikään, kun ei aikuisetkaan siinä tilanteessa pystyisi? Ja tää trauma on ihan todistettu useammankin prykiatrin taholta, mutta silti. Se ohitetaan täysin. Sitä ei ole, on vain huono äiti. Minä.

:(
 
Äitiys on juuri sitä että itse tuntee parhaiten oman suhteen lapseen ja vaalii sitä parhaimman mukaan. Toiset eivät sitä tunne, mutta jos lapsesi voi luottaa sinuun ja sinun välittäminen kantaa häntä eteenpäin niin älä muusta välitä. Kunpa saisit tukea eikä syytteitä!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ja uupunut äiti;24772992:
Sillä ei ole mitään merkitystä tässä kohtaa enkä aio siitä täällä puhua.
No anteeksi. Mutta ajattelin että miksi eivät usko että trauma on olemassa. Alan tässä jo minäkin epäillä koko traumaa kun tolleen tuhahtelet.
 
Mä en halua täällä ruotia elämääni tai lapseni elämää tunnistettavasti, siksi en kerro traumasta enempää. Eikä sillä oikeasti ole mitään väliä tässä kohtaa. Kai teidän mielikuvitus riittää keksimään useita eri tapoja, joilla ihminen yleensäkin voi traumatisoitua? Ja ei ole mielikuvitusta, koska on oikeasti todettu useammankin lasta ja minua kuulleen psykiatrin toimesta.

Tää tuntuu menevän täälläkin niin, että mua ei uskota. Enkä mä jaksa taas puolustautua. Antaa sitten olla. Halusin vain purkaa jonnekin todella pahaa oloani, kun kaikki taas tuntuu kasautuvan niskaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ja uupunut äiti;24773029:
Mä en halua täällä ruotia elämääni tai lapseni elämää tunnistettavasti, siksi en kerro traumasta enempää. Eikä sillä oikeasti ole mitään väliä tässä kohtaa. Kai teidän mielikuvitus riittää keksimään useita eri tapoja, joilla ihminen yleensäkin voi traumatisoitua? Ja ei ole mielikuvitusta, koska on oikeasti todettu useammankin lasta ja minua kuulleen psykiatrin toimesta.

Tää tuntuu menevän täälläkin niin, että mua ei uskota. Enkä mä jaksa taas puolustautua. Antaa sitten olla. Halusin vain purkaa jonnekin todella pahaa oloani, kun kaikki taas tuntuu kasautuvan niskaan.

Onko lapsesi siis saanut ammattiapua tämän trauman käsittelyyn? Kyllähän monet traumaattiset kokemukset voivat aiheuttaa monenlaisia oireita, joista ihminen kärsii usein vielä aikuisenakin. Miksi sinua ei uskota?
 
Pura vaan pahaa oloa täällä, mutta tiedäthän sä tän palstan; me janotaan tietää mitä kauheeta sun lapselles on tapahtunut.Voimia taisteluun.Edelleen vaan ihmettelen että siis eivät usko traumaan mutta useampi psykiatri todennut trauman...???? Vainoharhaisuutta sulla?
 
Koita jaksaa ja tee parhaasi edelleen. Ymmärrän kyllä sen, että parempi mikä tahansa mies olemassa, yksinhuoltajien kimpussa on aina kaikki. Ja itsekin jaksaisin paremmin ja pystyisit parempaan, jos joku olisi tukenasi. Niin se vain menee.
 
Tiedän tunteen niin täydellisesti ja oon jopa joskus sanonut melkeimpä samoin sanoin tuosta, että miksi musta tuntuu että mua syytetään vaikka minähän siellä olen sitä apua lapselle pyytämässä!
Siinä pöydän ääressä on aika yksinäinen olo, kun vastapäätä istuu opettajaa ja erityisopettajaa ja koulukuraattoria ja terveydenhoitajaa ja sitten olen minä. Mitäs muuta siinä itse tulee mieleen, kuin nurkkaan ahdistettu olo.. Ei kaikki ammattilaisetkaan osaa suhtautua ennakkoluulottomasti yh-äitiin jonka lapsella on vaikeuksia vaikka niiden vaikeuksien lähde ja syy oliskin täysin jossain muualla kuin kotioloissa. Mä useaan kertaan pyysin, että tulisivat meille kotiin, mä haluaisin näyttää millaista se elämä on niin ei tarvitsisi kenenkään mitään vihjailla tai olettaa.

Sinniä vaan!
 
Voisiko lasta hoitanut psykiatri kirjoittaa lausunnon koulua varten?

Luulen ettei meistä monellakaan täällä ole kokemusta, miten traumatisoitunut lapsi oirehtii, niin että on vaikea keskustella, kun ei tarkemmin tiedä, millainen tilanne on.
 
Harmi, kun en ole tätä viestiketjua nähnyt ajoissa! Voin täysin samaistua aloittajaan. Olen ihan samoin istunut palavereissa, joista on jäänyt syyllistetty olo, vaikka tietää, että trauman aiheuttaja on muu kuin minä äitinä. Meille traumalasten vanhemmille ei ole vielä minun tietääkseni mitään vertaistukiryhmää. Aion sellaisen perustaa itse, koska muualla me vaan joudumme selittelemään ja usein meitä ei myöskään uskota. Ensi-ja turvakotienliiton kautta saatta jatkossa löytää vertaistukiryhmän, joka on suunnitteilla tähän. Ainakin suunnitelmia siihen on jo olemassa. Voimia kaikille muille lastensa traumojen kanssa taisteleville vanhemmille!
 
Aloitus on vanha, joten asia ei varmaan (toivottavasti) ole aloittajalle enää ajankohtainen. Mutta jos vaikka yleisempää tai muiden tilanteisiin liittyvää keskustelua syntyisi. Aloituksesta välittyy kuva rakastavasta ja lastaan ymmärtävästä vanhemmasta, joka on tietysti hyvä juttu. Mutta ehkä hän on puolustanut ja oikeuttanut lapsensa tekoja liikaakin, josta on syntynyt vaikutelma rajattomasta kodista.

Siinä on ero, ymmärtääkö lapsen käytöksen vai hyväksyykö sen. Vaikka taustalla olisi trauma joka tekee lapsen käytöksestä ymmärrettävää, ei muihin kohdistuvaa vahingoittavaa käytöstä voida oikeuttaa traumalla. Eihän se ole vaikkapa koulukavereiden syytä, että lapsella on taustalla vaikeita asioita. Lapselle pitää hankkia apua, ei vain hyväksyä ja ymmärtää käytöstä. Lapselle ei pidä misssään tapauksessa minusta viestiä, että on ok olla muille ilkeä, koska lapsi itse on kokenut trauman. Paha ei vähene laittamalla se kiertoon, lisääntyy vain.

Päällimmäisen kysymyksen pitäisi olla, miten saamme autettua ja tuettua lasta, jotta hän ei enää pura pahaa oloaan muihin. Sitä kautta muutkin ymmärtävät varmasti traumalasten vanhempia ja näitä lapsia paremmin, kuin jos vain painotetaan sitä että muiden pitää ymmärtää käytöstä.
 

Yhteistyössä