Traumoista vielä...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Hmmm"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

"Hmmm"

Vieras
Tonne yhteen päiväkotitraumakeskusteluun jo kirjotin, mutta se keskustelu tais lopahtaa. Tää jäi kuitenkin mietityttää, joten nostan aiheen uudelleen tapetille.

Siis eikös kaikilla ihmisillä ole traumoja jostain kokemistaan asioista? Toiset on pienempiä ja toiset on isompia. Kaikilta traumoilta ei kukaan äiti pysty lastaan suojelemaan. Hoitoon joutuminen on vain yksi trauma traumojen joukossa.

Jostain luin, että esikoisena syntyneiden lasten elämän suurin trauma aiheutuu siitä, kun heille syntyy pikkusisarus. Ovatko palstamammat huolissaan myös tästä pikkusisarustraumasta vai onko tuo hoitoonviemistrauma muka jollain tavalla paljon pahalaatuisempi trauma?
 
asiaa puhut =) joku proffa heitti aikoinaan, että lapselle sisaruksen syntymä ja kotiintulo on kuin mies/vaimo toisi perheeseen uuden kumppanin, eli katso, otin toisen miehen/vaimon, mielestäni hiukan ontuva vertaus, mutta tunnepuolella mustasukkaisuus varmaan samaa luokkaa...
 
Jännä tuo pikkusisarustrauma. Ilmeisetsikin minulla hyvinkin "syvälle painettu ja kielletty" koska en muista mitään sellaista koskaan kokeneeni ja vielä näin aikuisenakin olen sitä mieltä, että yksi parhaista asioista , ellei paras, mitä vanhemmiltani olen koskaan saanut, on sisarukset.

Traumaattisia sen sijaan olivat läheisten kuolemat ja niiden jäljet tunnistan vieläkin itsessäni: Olen monilta osin selkeästi historiani tuotos.
 
Jännä tuo pikkusisarustrauma. Ilmeisetsikin minulla hyvinkin "syvälle painettu ja kielletty" koska en muista mitään sellaista koskaan kokeneeni ja vielä näin aikuisenakin olen sitä mieltä, että yksi parhaista asioista , ellei paras, mitä vanhemmiltani olen koskaan saanut, on sisarukset.

Traumaattisia sen sijaan olivat läheisten kuolemat ja niiden jäljet tunnistan vieläkin itsessäni: Olen monilta osin selkeästi historiani tuotos.

Olen itsekin esikoinen enkä tiedosta, että mulla olis veljen tai siskon syntymästä mitään traumaa, mutta tokihan oon mustasukkainen silloin ollut. Jos se oli mun elämäni isoin trauma, niin hyvin menee siis. :)

Siksipä halusinkin keskustella siitä, että jos tuo on trauma, niin onko se sitten niin kamalaa, jos joku äiti joutuu 2-vuotiaan viemään hoitoon ja näin aiheuttamaan lapsellensa trauman? Onko palstamammat tässäkin tehneet kärpäsestä härkäsen?
 
Traumaa tulee varmasti vaikka mistä, mille ei välttämättä kukaan mitään voi. Onhan se selvä ettei lasta kannata ehdoin tahdoin ympätä päiväkotiin 9kk, mutta jos tilanne vaatii, niin sitten vaatii ja aina voi kuitenkin kattoa mihin lykkää hoitoon. Ja joku ok päiväkoti on ainaki musta parempi kun lapsen olla "väkisin" äidin kanssa kotona, jos äiti ei nyt satu kuollakseen kotiäityidestä nauttimaan. Mulle ainakin riitti kaks vuotta täyspäivästä kotiäiteilyä ja uskon et olen kaikinpuolin parempi äiti kun saan tehdä jotain muutakin kun hiekkakakkuja tai rakennella dublolegoilla aamusta iltaan päivät pitkät. Teen noita kuitenkin sitten illat ja viikonloput ja jaksan ku voi tehdä muutakin. Joku on tietysti sitä mieltä et lasta ei sais hankkiikaan ku sellaset jotka on valmiita kotiäitiyteen/isyyteen lapsen ekat kolme vuotta. Sitten vielä tuntuu monelta olevan hukassa, et ihan ihmisiä me vanhemmatkin ollaan, ei mitään huippuunsa hiottuja kasvatustieteitten maistereita. Ei sitä tarvi olla täydellinen, tietty yrittää parhaansa mut olla armollinen myös itselleen. Menny jotenkin ihan överiks nää kasvatuskeskustelut yleensä ottaen.
 

Yhteistyössä