Olen seurannut keskustelujanne viime syksystä saakka ja mua oikeasti kiinnostaa tietää että miksi, sinä, Danzee83 olet ylipäätään halunnut lapsen?
Jos jo raskauisaikana sinulle oli ihan sama meneekö kesken vai ei ja nyt oikein ylpeilet sillä että et välitä lapsestasi!
Toivottavasti vauvan toinen vanhempi edes antaa lapselle rakkautta.
Hyvä kysymys.. Miksi kukaan ylipäätään lapsia haluaa? Minulla ei ole koskaan ollut mitään lapsia vastaan, joskaan ajatus elämästä lapsettomanakaan ei ole tuntunut kamalalta vaihtoehdolta. Lapsi sai siis tulla jos oli tullakseen, sillä eihän sitä voi etukäteen tietää raskautta yritettäessä miten asian kanssa käy. Sisaruksillani ja ystävilläni on lapsia ja olen aina ollut sitä mieltä, että pidän lapsista, mutta nyt en tosiaan ole enää yhtä varma asiasta. En minä itseni tai lapsen kiusaksi, saati ympäristön painostuksesta ole lasta halunnut. Vauvat nyt vaan ovat aina tuntuneet minusta kuitenkin hyvin yksiulotteisilta ja sitovilta.. Mutta tämän asian tiedän muuttuvan ajan kuluessa.
Raskausaikanani olin tietoinen siitä, että jopa 20% todetuista raskauksista keskeytyy ja se on fakta. Minulle ei mielestäni ole koskaan ollut ihan sama, olisiko raskaus mennyt kesken vai ei, sen olet mielestäni ymmärtänyt väärin. Olen kuitenkin ollut tietoinen siitä, että hyvin vähän voisin asiaan vaikuttaa ja olen pyrkinyt suhtautumaan avoimesti myös siihen vaihtoehtoon, ettei kaikki olisi mennyt loppuun asti hyvin. Minulla on myös pikkusisko, joka syntyi hyvin keskosena ja kuoli muutaman tunnin ikäisenä. Raskausaika oli siinäkin mielessä minulle erikoista aikaa, että vaikka raskaus olikin hyvin helppo ja vaivaton ruumiillisesti niin pitkä syömishäiriö-historiani on muovannut vartalokäsitystäni sellaiseksi, jota tältä osin terveen ihmisen on varmasti vaikeaa ymmärtää. Monet sanovat, että raskaus opettaa naisen ymmärtämään ettei omaa vartaloaan voi kontrolloida, mutta mulle ainakaan näin ei ole tainnut valitettavasti käydä. Kontrollinhalu on ja pysyy. En todellakaan ollut ylpeä uusista muodoistani, vatsastani jne. sen myönnän. En kuitenkaan usko, että olen ihan ainoa lajiani.
Ja mielestäsi ylpeilen sillä, että en välitä lapsestani.. Missähän vaiheessa olen noin sanonut? Luuletko, että olen tästä tilanteesta todellakin nauttinut? Mitään paljon mainostettuja ruusunpunaisia heti syntymästä asti koettuja ehdottomia rakkauden tuntemuksia ei tosiaan ole ja uskallan jättää vauvan hyviin käsiin tuntematta siitä syyllisyyttä. Ei tuo silti sitä tarkoita, ettenkö välittäisi lapsesta. Tottakai pyrin siihen, että lapsella on hyvä olla ja kaikki ookoo. Juttelen, pidän sylissä, suukotan, huolehdin ettei olisi muutenkaan huono olla jne.. Tuo kaikki vaan tuntuu niin kuluttavalta ja minulla on ikävä päivisin lapsen kanssa kotona ollessani töitäni ja aikuisia ihmisiä. Eli toistaiseksi ainakaan en ole tästä nauttinut sillä tavalla, että tätä töitä mielummin tekisin. Rytmi on alkanut löytyä vuorokausiin ja alkuviikkoihin verrattuna tilanne on nyt kuitenkin huomattavasti parempi. Onhan sekin jo jotain..
Siitä älä huoli, että lapsen isällä olisi näitä samanlaisia ongelmia kiintymisen ja arjen kanssa. Isä on alusta asti osallistunut kiitettävästi vauvan hoitoon ja jo ennen vauvaakin kotityöt ovat jakautuneet molemmille. Mies on alusta asti sanonut tunteneensa rakkautta lapseen ja moni vaimo saa olla kateellinen tuollaisesta miehestä ja isästä.
Minua ei kiinnosta jauhaa toisten naisten kanssa synnytysjuttuja kerta toisensa jälkeen jne. Minua ei kiinnosta tuttipullojen muovilaadut, luomuruoka, lastenvaatteiden ja tavaroiden yletön ostelu (tarpeeseen ostan vain) lastenvaunujen miljoonat ominaisuudet, yltiöpäinen hygienisointi, panikointi, vauvalehdet jne.. Mielestäni lapsen saa todellakin kasvatettua ilman, että siitä pitää itselleen ottaa jotain missiota, joka vaatii kaiken irtoavan mielenkiinnon ja täydellisen vihkiytymisen asiaan. Minua ei kiinnosta vertailla vauvojen kakkoja, mitä kukakin osaa missäkin vaiheessa (kaikki ollaan yksilöitä pienestä pitäen) ja en todellakaan näe miksi hemmetissä tästä kaikesta pitäisi alkaa itseään syyllsitämään.
Enkä todellakaan usko olevani ainoa, jolla tällaisia negatiivisia tuntemuksia vauva-arkeen liittyen on. Totta varmasti on, että suurin osa naisita vauva-arjesta nauttii, mutta on myös meitä joille asia ei ole niin. Harva siitä mitään uskaltaa kuitenkaan sanoa, etenkin kun tuntuu että kyseessä on niin suuri tabu ja arvostelijoita, jeesustelijoita ja syyllistäjiä riittää.
Sama se mulle. Olen itse oman elämäni asiantuntija, enkä näe syytä pahoittaa mieltäni siitä, mitä joku kasvoton henkilö anonyyminä nettii kirjoittaa.
Hyvää kesää sinulle!
-Danzee83 + Itiö 2kk ja risat-
