K
Kannattaako enää yrittää?
Vieras
Asustelen avoliitossa itseäni vajaat 10 vuotta vanhemman miehen kanssa. Suhteen alkuaikoina hän rehellisesti kertoi alko-ongelmastaan: hän käy välillä tsemppaamassa itseään intervallihoidoissa ja säännöllisesti a-klinikalla. Antabus-hoito ei sovi iho-oireiden takia. Kaljaa ja kirkkaita tekee mieli, joskus riittänyt 6 - 12 kaljaa kahdesti viikossa, joskus repsahtaa juomaputkiin. Mies on itseensä sulkeutunut, herkästi loukkaantuvaa tyyppiä sekä heikohko fyysisesti ja henkisesti. Seksiä on tosi harvoin ja silloinkin yhdyntä jää kesken, kun hän ei jaksa viedä loppuun asti. Turhauttaa!
Ihastuin hänen ""aikuismaiseen"" olemukseen ja oletin rankkojen elämänkokemustensa koulineen hänet parisuhdetta arvostavaksi ja naista ymmärtäväksi. Hän on äärimmäisen lyhytpinnainen ja saa raivareita lilliputtiasioista. Ja kun kimmastun hänelle tai vastaan olemalla vaiti tultuani sydänjuuriani myötä loukatuksi, on hänellä syy vetää lärvit. Ja aina syy on minussa, minun tulee katsoa peiliin, ei hänen. Tämä ruletti on pahenemaan päin.
Olen harkinnut avoeroa ja paikkakunnalta poismuuttamista. Hän väittää elävänsä elämänsä parhainta aikaa: ihana avovaimo, kaunis koti, raha-asiat kunnossa, aikaa harrastuksiin riittävästi (eläkkeellä armeijan palveluksesta). Ja kuitenkin juo, vaikka tietää, etten siitä suuremmin perusta. Baareissa ei istuskele, vaan viihtyy kotona ja joskus putken päällä ollessa majailee ainoan miespuolisen kaverinsa luona.
Tällä hetkellä menossa pattitilanne - mies juo kolmatta päivää ja lastista päätelleen jatkuu aamulla. Minä olen kipeänä kotona - sydän ja mieli kipeänä sekä flunssa lyömässä petiin. Elämästäni on kadonnut ilo ja nauru - ja se tekee minut surulliseksi.
Mikä olisi viisainta? Lähteä vai jäädä? Meillä ei ole yhteisiä lapsia eikä yhteistä omaisuutta, siksi olisi helppoa lähteä. Rakkauteni häntä kohtaan on vähenemään päin ja säälistä en ole kenenkään kanssa, en hänenkään.
Hän ei ole väkivaltainen, vaikka kiivasluonteinen onkin.
Viisautta kehiin, hyvät lukijat. Kiitos.
Ihastuin hänen ""aikuismaiseen"" olemukseen ja oletin rankkojen elämänkokemustensa koulineen hänet parisuhdetta arvostavaksi ja naista ymmärtäväksi. Hän on äärimmäisen lyhytpinnainen ja saa raivareita lilliputtiasioista. Ja kun kimmastun hänelle tai vastaan olemalla vaiti tultuani sydänjuuriani myötä loukatuksi, on hänellä syy vetää lärvit. Ja aina syy on minussa, minun tulee katsoa peiliin, ei hänen. Tämä ruletti on pahenemaan päin.
Olen harkinnut avoeroa ja paikkakunnalta poismuuttamista. Hän väittää elävänsä elämänsä parhainta aikaa: ihana avovaimo, kaunis koti, raha-asiat kunnossa, aikaa harrastuksiin riittävästi (eläkkeellä armeijan palveluksesta). Ja kuitenkin juo, vaikka tietää, etten siitä suuremmin perusta. Baareissa ei istuskele, vaan viihtyy kotona ja joskus putken päällä ollessa majailee ainoan miespuolisen kaverinsa luona.
Tällä hetkellä menossa pattitilanne - mies juo kolmatta päivää ja lastista päätelleen jatkuu aamulla. Minä olen kipeänä kotona - sydän ja mieli kipeänä sekä flunssa lyömässä petiin. Elämästäni on kadonnut ilo ja nauru - ja se tekee minut surulliseksi.
Mikä olisi viisainta? Lähteä vai jäädä? Meillä ei ole yhteisiä lapsia eikä yhteistä omaisuutta, siksi olisi helppoa lähteä. Rakkauteni häntä kohtaan on vähenemään päin ja säälistä en ole kenenkään kanssa, en hänenkään.
Hän ei ole väkivaltainen, vaikka kiivasluonteinen onkin.
Viisautta kehiin, hyvät lukijat. Kiitos.