Hei Kaikille.
Viime käynnistäni on kuukausia. En ole halunnut, pystynyt, jaksanut tulla tänne, sillä sikiöseulonnassa kiinni jääminen on jotain sellaista, josta kestää myös parantua henkisesti jonkin aikaa huolimatta siitäkin, että saimme terveen lapsen. Pelot jäivät pitkäksi aikaa. Olimme siis niitä uskomattoman onnekkaita, joille lapsen niskaturvotus oli 3,2 mm ja veriseulasta riskiluku 1:6 downiin. Nyt maailman iloisin ja hymyilevin ikiliikkuja nukkuu autuaan tietämättömästi siitä, millaisen koettelemuksen meille sai aikaan yli vuosi sitten.
Toivottavasti tästä tekstistä on apua erityisesti teille, jotka pelkäätte esim. downin syndroomaa tai olette saaneet kuulla odottavanne down-lasta. Sillä se oli ainakin omasta mielestäni vammoista ehkä se vaikein keskeytyksen suhteen. Voi tulla lähes "terve" Down, tai sitten vaikeasti vammainen. Kun ei tiedä. Minulla ei ole kokemusta keskeytyksestä eikä vammaisesta lapsesta, mutta odotusajan tuska ja piina olivat läsnä useita kuukausia, kuten täällä muillakin, ikävä kyllä.
Huomaan, että täällä on syntynyt viime käynnistäni keskusteluja. Arvomaailmani on mennyt uusiksi itsellänikin viime kesänä, ennen kun tyttömme syntyi. Sitä aina ajattelee hyvinkin kapeasti asioita, ennen kuin joutuu itse kokemaan tilanteen, jossa joutuu punnitsemaan hyvinkin vaikeita asioita. Ajattelin keskeytystä lähes itsestään selvänä asiana, jos jotain tapahtuu, mutta kun tilanne tuli omalle kohdalle, ei näin enää ollut. Asioita joutui ajattelemaan liian vaikeasti, sillä annettiin mahdollisuus valita. Välillä pahimpiin hetkiin toivoin, että jos lapsi olisi vammainen, se tulisi kesken itsestään.
Muistan tunteet kuin eilisen päivän vieläkin. Ennen kaikkea mietitytti, kuinka tästä kaikesta selviää? Koin syyllisyyttä, että olen tehnyt jotain väärin. Jopa siten, että on ansainnut tällaisen pahan tapahtuvan varsinkin, kun lapsemme sai heti alkunsa ja kun emme osanneet asiasta ensi järkytyksen jälkeen iloita. Kuinka selviän siitä, että saan tiedon vammaisesta lapsesta? Kuinka selviän, jos päätän keskeyttää raskauden? Kuinka voin elää asian kanssa? Millaista synnyttäminen olisi kun se tuottaisi pelkkää henkistä ja fyysistä tuskaa? Rakastanko lastani, kun näen hänet? Miten pärjään vammaisen lapsen kanssa? Kuinka sairas lapsestamme tulee? Voinko ikinä enää käydä töissä tai elää perheeni kanssa normaalia elämää? Onko jokainen päivä tästä edespäin vaikeaa?
Nämä asiat ovat niin vaikeita, että ihmismieli ei monesti pysty ymmärtämäänkään näitä ja jokaisen tunteet ja tuska on tässä asiassa sama. Tältä palstalta saa ainutlaatuista vertaistukea, jonka avulla jaksaa taas päivän eteenpäin. Jokainen vastaa itse omasta elämästään, eikä kenelläkään saisi olla oikeutta sanoa, mikä on oikein tai mikä väärin, sillä tähän asiaan ei saa vastausta. Tulevaisuudesta näemme sen verran, kuin suljemme silmämme. Vammoja on eri tasoisia, myös downissa. Ja on asioita, jotka vain tapahtuvat meille meidän itse asiaa ymmärtämättä. Esimerkiksi yhtäkkiset onnettomuudet. Maailma on epäoikeudenmukainen paikka, mutta tehdäksemme siitä paremman paikan, emme saisi tuomita ketään jo siitä tuskasta, jota ihminen jo valmiiksi kokee. Ja oman lapsen sairaus/vamma tai kuolema on pahin tuska, jonka joku vanhempi voi joutua kokemaan.
Tulin kirjautumaan tänne takaisin siitä syystä, että halusin kertoa asian, joka tapahtui rakkaalle läheiselleni muutama viikko sitten. Hän sai lapsen ja voi, kuinka onnellinen hän oli koko raskauden ajan, kuinka hän nautti joka hetkestä. Myös varmaankin siksi, että joutui läheltä seuraamaan oman raskauteni taivalta. Seuraavana päivänä lapsen syntymän jälkeen kätilö kuitenkin ilmoitti hänelle, että lapsella saattaisi olla downin syndrooma, että kyseessä on vasta epäily, mutta että tutkivat asian. Sairaalassa käydessäni en voinut uskoa koko asiaa, sillä en voinut kuin vain tuntea äidin tuskan ja epätoivon. Kuinka läheltä asia koski, kuinka epäreilulta kaikki tuntui. Kun hän otti lapsestaan kuvia, piti tätä hellästi sylissään, kirjoitti vauvakirjaa ja suukotti. Kuinka äiti rakasti lastaan ensi silmäyksellä ja oli ihan valmis kaikkeen tapahtuvaan. Hänelle lapsi oli oma lapsi ja täydellinen kaikesta huolimatta. Mietin, olisinko tässä tilanteessa itse kyennyt samaan? Että ensin odotan tervettä lasta ja yhtäkkiä se maailmanloppu tuleekin ja se suunnaton menettämisen pelko, onni ja epätoivo samassa paketissa.
Lapsi oli läpäissyt np-turvotusseulan kirkkaasti, eikä perhe ei mennyt veriseulaan. Lapselta otettiin verikoe kromosominäytettä varten, ja saimme tänään kuulla tulokset terveestä lapsesta!! Itkin saman onnen itkun kuin oman lapseni kohdalla ja vieläkin koen suunnatonta epäuskoa kaiken tapahtuneen jälkeen.
Itse tein vuosi sitten mieheni kanssa pari päivää aikaisemmin ennen kromosomituloksien tultua päätöksen, että pidämme lapsen, jos hänellä ei ole muuta, että ehkä terveen downin kanssa pärjäisimme. Mutta liitännäissairaudet ja vaikeavammaisuus olivat taustalla kummittelemassa. En voi väittää, etteikö asia olisi pelottanut suunnattomasti ja toivoin sydämestäni koko ajan, että lapseni olisi terve. Ja samaa toivoin myös läheiseni lapsesta. Ja rukoilin. Enkä voi tänä päivänäkään tietää, olisinko edes pärjännyt ja millainen tilanteemme nyt olisi ollut, jos olisimme saaneet lapsellemme toisenlaisen tuloksen.
Tällä tekstillä haluan ainoastaan antaa vertaistukea teille, jotka pelkäätte tulevaa ja vaikeita päätöksiä ja kokemuksia. Sillä jokaisen päätös keskeytyksestä tai siitä, että että ei ole keskeyttänyt raskautta, on ollut varmasti oikea ja kenenkään tuskaa ei saisi aliarvioida ja mitätöidä. Ketään ei haluaisi tähän rinkiin kuuluvan.
Toivon suunnattomasti onnellisia tuloksia teille kaikille, ja voimia tähän ryhmään kuuluville odottaville äideille vaikeiden päätösten kanssa!!
