Tiedän jo valmiiks ettei pitäis avautua tänne, mutta..

Minä olen sisustanut kodin minun mieleen. Mies kerran meni vaihtamaan sohvan paikkaa ja sain hepulin. Sisustus on pyhä asia ja pakkomilteeni. Jos tavarat vaihtaa paikkaa minun tietämättä alkaa vitutus ja itkut ja pahimmillaan saatan masentua päiviksi. En haluais tuntea niin. Mutta se on oikeasti järkytys jos joku huonekalu on mielestäni huonossa paikassa. Kerran mies siirsi tahalleen tv:n ikkunan alle ja kielsi mua vaihtamasta sen paikkaa... En saanut nukuttua kun mietin sitä telkkaria..Vaihdoin sen yön pimeinä tunteina takaisin omalle paikalleen..

Oikeasti minun käy miestäsi sääliksi!

 

Minä olen sisustanut kodin minun mieleen. Mies kerran meni vaihtamaan sohvan paikkaa ja sain hepulin. Sisustus on pyhä asia ja pakkomilteeni. Jos tavarat vaihtaa paikkaa minun tietämättä alkaa vitutus ja itkut ja pahimmillaan saatan masentua päiviksi. En haluais tuntea niin. Mutta se on oikeasti järkytys jos joku huonekalu on mielestäni huonossa paikassa. Kerran mies siirsi tahalleen tv:n ikkunan alle ja kielsi mua vaihtamasta sen paikkaa... En saanut nukuttua kun mietin sitä telkkaria..Vaihdoin sen yön pimeinä tunteina takaisin omalle paikalleen..

Ihan kun lukisi omaa tekstiään. Mä olen tuon epävakaan persoonallisuuden lisäksi neuroottinen ja kontrolloiva.

 

Minä olen sisustanut kodin minun mieleen. Mies kerran meni vaihtamaan sohvan paikkaa ja sain hepulin. Sisustus on pyhä asia ja pakkomilteeni. Jos tavarat vaihtaa paikkaa minun tietämättä alkaa vitutus ja itkut ja pahimmillaan saatan masentua päiviksi. En haluais tuntea niin. Mutta se on oikeasti järkytys jos joku huonekalu on mielestäni huonossa paikassa. Kerran mies siirsi tahalleen tv:n ikkunan alle ja kielsi mua vaihtamasta sen paikkaa... En saanut nukuttua kun mietin sitä telkkaria..Vaihdoin sen yön pimeinä tunteina takaisin omalle paikalleen..

Oletko lapsillesikin tuollainen??? Ja hoitolapsillesi?? Saatko hepulin jos tavara ei ole juuri siinä paikassa lastenhuonetta kun olet suunnitellut. Eikö tuo ole jo vaarallista.

Miehesi on alistettu, mahdollisesti lapsesikin ovat alistettuja?

 

Oikeasti minun käy miestäsi sääliksi!

Käy minunkin!!!! En oikeestaan oo aatellu asiaa, mutta nykyisin oon alkanu huomata ettei se tee mitään jos en käske..Sillä ei oo enää oikeinj kavereita. Kukaan ei enää soita sille ja pyydä kaljalle niinkuin vuosia sitten.. Aloin miettimään miksi ja peiliin sai katsoa.. Tiedän myös sen etten tästä heti muutu kivaksi ja mukavaksi. Mulla on pakkomielteitä joidenkin asioiden suhteen ja elämä tuntuu helvetiltä ja piinaavalta jos asiat ei mee niinku oon suunnitellu.. kait minä nyt suuni aukaisen seuraavassa hoitokokouksessa. Voisin antaa miehen lukea tämän ketjun. Tietäs etten tahalleen ja ilkeyttään sitä kiusaa..

 

Minä olen sisustanut kodin minun mieleen. Mies kerran meni vaihtamaan sohvan paikkaa ja sain hepulin. Sisustus on pyhä asia ja pakkomilteeni. Jos tavarat vaihtaa paikkaa minun tietämättä alkaa vitutus ja itkut ja pahimmillaan saatan masentua päiviksi. En haluais tuntea niin. Mutta se on oikeasti järkytys jos joku huonekalu on mielestäni huonossa paikassa. Kerran mies siirsi tahalleen tv:n ikkunan alle ja kielsi mua vaihtamasta sen paikkaa... En saanut nukuttua kun mietin sitä telkkaria..Vaihdoin sen yön pimeinä tunteina takaisin omalle paikalleen..

Mä tiedän mitä toi on, ne muutetut asiat ei anna rauhaa ennen kuin ovat takaisin omilla paikoillaan. Itsekin hipsinyt yöllä oikaisemaan pyykkiä, tyhjennän ja täytän uudelleen tiskikoneen miehen jäljiltä yms,, raivostuttavaa mutta siitä voi oppia kyllä pois. Jos siis omaa halua löytyy.=)

 

Miehesi ei ehkä pelkää sinua niin paljon, kuin sitä, että hajoat palasiksi. Sen sijaan että olisit oikeasti saanut sen alistettua, saattaa sun mies tehdä asioita sen takia, että sulla pysyis pää kasassa. Lapset voi olla sun jaksamisesta myös huolissaan.

 

[QUOTE="apua";23673767]Oletko lapsillesikin tuollainen??? Ja hoitolapsillesi?? Saatko hepulin jos tavara ei ole juuri siinä paikassa lastenhuonetta kun olet suunnitellut. Eikö tuo ole jo vaarallista.

Miehesi on alistettu, mahdollisesti lapsesikin ovat alistettuja?[/QUOTE]

Hoitolapsille en huuda koskaan. Toki heilläkin säännöt on ja niissä pysytään, mutta silloin jotenkin jaksaa pinnistellä ja olla johdonmukainen kasvattaja. Omat lapset saa joskus osakseen huutoa jos eivät usko mitä sanotaan..En nyt kuitenkaan joka päivä karju ja huuda, ees sille miehelle..

 

Sä oot manipuloija, et narsisti. Tiiätkö, että sä et voi tuntea että sua rakastetaan aidosti, ennen kuin lakkaat pakottamasta ihmisiä rakastamaan sua. Sun pitäs nyt vaan luottaa siihen, että susta välitetään, vaikka lopettaisit ton teatterin pitämisen. Ehkä sä oot pienestä asti oppinut manipuloimaan ja luulet, että kaikki riippuu siitä.

Tässä on vinha perä. Et ole narsisti, koska tiedostat että sussa on "vikaa". Yritä purkaa barrikadeja vähitellen. Terapiasta voi olla apua itsehillintään, ja raha-asioissa, perheen ajankäytössä opetella antamaan miehelle tilaa hiljalleen enemmän. On ikävää miehelle kun et tunnu luottavan häneen ollenkaan, ja onhan tilanteenne muutenkin aika lailla sun kontrollifriikkiytesi hallinnoima. Uskon että olet jo parantumisen tiellä.

Alkoholistin lapsena olen huomannut että moni saman kokenut ottaa sitten kuitenkin alkoholistin tai vaikka peliriippuvaisen puolison hoidettavakseen. Siinä mielessä et siis ole Kontrolloinnissa täysin väärillä jäljillä, vaikka sun miehelläei näy olevan ongelmaa.

 

Sä oot manipuloija, et narsisti. Tiiätkö, että sä et voi tuntea että sua rakastetaan aidosti, ennen kuin lakkaat pakottamasta ihmisiä rakastamaan sua. Sun pitäs nyt vaan luottaa siihen, että susta välitetään, vaikka lopettaisit ton teatterin pitämisen. Ehkä sä oot pienestä asti oppinut manipuloimaan ja luulet, että kaikki riippuu siitä.

Naulan kantaan! Todella hyvin tiivistetty

 

Omat lapset saa joskus osakseen huutoa jos eivät usko mitä sanotaan..En nyt kuitenkaan joka päivä karju ja huuda, ees sille miehelle..

Mutta huudat ja karjut kuitenkin miehellesi, ja lapsesi kuulevat & näkevät sen. Lisäksi huudat lapsillesi.

Kun he myöhemmin muistelevat lapsuuttaan, niin äidin raivokohtaukset ovat varmaan aika päällimmäisenä mielessä. Ja sitä sinä et varmaankaan halua. Joten tee asioille jotain nyt. Terapiaa, mitä tahansa, mutta lopeta tuo käytös.

 

Mä mietin miksi miehen mielipide esim. telkan paikasta on vähempi arvoisempi kuin sinun? Kun me ainakin asutaan yhdessä miehen kanssa tässä huushollissa ja yksin jäisin jos vaan minä sanoisin missä on tavaroiden paikka tai miten asiat hoidetaan. Kun perhe on meillä niinkuin firma ja jossa jokainen tekee oman osuutensa ja jokaisen mielipiteellä on väliä. Ei kaikki asiat mene niinkuin mä haluaisin mutta so what tää on vaan elämää Jos ymmärsit mitä tarkoitan?

 

herranjestas :|:O

 

Kuullostaa itsekkäältä, itsekkäältä, sairaalta, narsistiselta ja erittäin ERITTÄIN lapselliselta!

Oletko KOSKAAN ajatellut, että entä jos kohtelisit miestäsi samoin, kuin sinä haluat sinua kohdeltavan??
Tehkää testi ja kääntäkää roolit toisinpäin: Ukolle rahat ja valta lapselliseen räyhäämiseen ja itkuun. Sinulla on asiaa vain 2 kertaa viikossa töiden jälkeen pois kotoa, ja muut ajat olet kokoajan lasten kanssa. Miehesi saa huutaa ja valittaa joka asiasta. Sinä kerjäät häneltä seksiä. Ja oikeesti pankaa roolit toimimaan. Vois olla aikas silmät avaava kokemus asettua sen toisen saappaisiin puolin ja toisin.
Miehesi tunnostaa kirjoituksesi perusteella olevan todella tossukka. Eikai kukaan suomalainen mies alistu tuollaiseen, kun ei pitäisi naisellakaan alistua?
Sinulta taitaa puuttua täydellisesti kyky asettua toisen asemaan tai ylipäänsä tehdä mitään, missä joudut ajattelemaan toisen ihmisen etua ensin. Miten lapsesi kasvatat? Pelkäämään äitiä ja sen itkupotkuraivareita, ja olemaan siis isonakin joko tossuja ja sitten kunnon pikku Hitlereitä "koska lapsena ei koskaan saanut sanoa mitään".
En tiedä mitään tuosta sinun sairaudesta, mutta minusta on aikas ihmeellistä, että et tee käytöksellesi YHTÄÄN MITÄÄN vaikka selvästi tiedostat että siinä on jotain mätää. Uskomatonta.
Ja miehellesi hatunnostot siitä, että jaksaa rakastaa sinua (ilmeisesti) edelleen. Moni ukko olisi salettiin lähtenyt lätkimään jo ennen penskojen tuloa!
Kuten täällä jo joku sanoikin, jos tämä kirjoitus olisi toisinpäin, eli mies olisi se tyranni, niin palsta olisi tukossa ilmoituksista, että jätä se p***a!
Sulle sanon vinkkinä vain sen, ettei ole tervettä ja normaalia alistaa toista tuolla tavoin. Siitä jää traumat sekä miehelle, että lapselle. Ja tietenkin sen että mene jumaliste hoitoon!

 

kuulostat vastenmielisesltä ja laiskalta ihmiseltä, haluat päästä helpolla ja terrorisoit kaikki lähimmäisiäsi sillä varjolla. Mahtaa olla kiva tietää, ettei kukaan pidä sinusta aidosti vaan tekee vain uhkailujesi taksia niin kuin sinä haluat. Toivottavasti mies löytää rohkeutta jättää sinut ja vie samalla lapsetkin pois, saat jäädä mätänemään omaan vastenmieliseen seuraasi.

 

Mutta huudat ja karjut kuitenkin miehellesi, ja lapsesi kuulevat & näkevät sen. Lisäksi huudat lapsillesi.

Kun he myöhemmin muistelevat lapsuuttaan, niin äidin raivokohtaukset ovat varmaan aika päällimmäisenä mielessä. Ja sitä sinä et varmaankaan halua. Joten tee asioille jotain nyt. Terapiaa, mitä tahansa, mutta lopeta tuo käytös.

En ymmärrä nuita lopeta kommentteja. Kait nyt lopettais jos pystyis. nyt voin päättää, että asiat muuttuu ja en huuda enää koskaan. Sitten kun tilanne tulee ja tuntee kun hermo kiristyy se huuto tulee väkisin. Anteeksi pyytäminen tuntuu niin vaikeelta, että mielummin juoksen koskeen kun myönnän olleeni väärässä.. Haluisin mielessäni pyytää ja mielessäni tiedän jo silloin kun huudan et tämä ei oo oikein ja itelläkin on paska olo. Osaksi tämä johtuu siitä kun koko päivän kuuntelen mölyä ja lapset puhuu yhtäaikaa ja juokseevat ja mulla on sellainen sirkus päässä et tekis mieli kirkua et HILJAAAAAA ku ei voi ajatella. Hillitsen itseni sen työpäivän, mut jos illalla mies ja lapset ja koirat ja kissat kaikki härää ympärillä se pallo poksahtaa...Add:tä syytän tästä.. Voi siinä olla sivutuotteena persoonallisuushäiriötä ja traumaa kaverina..

 

Pitäsikö vaihtaa työtä jos tuntuu että pää poksahtaa melussa??...

 

En ymmärrä nuita lopeta kommentteja. Kait nyt lopettais jos pystyis. nyt voin päättää, että asiat muuttuu ja en huuda enää koskaan. Sitten kun tilanne tulee ja tuntee kun hermo kiristyy se huuto tulee väkisin. Anteeksi pyytäminen tuntuu niin vaikeelta, että mielummin juoksen koskeen kun myönnän olleeni väärässä.. Haluisin mielessäni pyytää ja mielessäni tiedän jo silloin kun huudan et tämä ei oo oikein ja itelläkin on paska olo. Osaksi tämä johtuu siitä kun koko päivän kuuntelen mölyä ja lapset puhuu yhtäaikaa ja juokseevat ja mulla on sellainen sirkus päässä et tekis mieli kirkua et HILJAAAAAA ku ei voi ajatella. Hillitsen itseni sen työpäivän, mut jos illalla mies ja lapset ja koirat ja kissat kaikki härää ympärillä se pallo poksahtaa...Add:tä syytän tästä.. Voi siinä olla sivutuotteena persoonallisuushäiriötä ja traumaa kaverina..

Jos et pysty hillitsemään itseäsi, vaan kilahdat ja raivoat etkä osaa anteeksikaan pyytää, niin mieti hetkisen aikaa sitä että olisikohan lapsille parempi jos asuisit eri osoitteessa, ja he asuisivat isin kanssa.

Selityksiä sulta riittää. Kun et vaan pysty, ja on se add:kin. Minusta karu totuus on se, että sinä käytät jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja alistamista miestäsi kohtaan, käyttäydyt tavalla joka taatusti pelottaa lapsiasi ja vaikuttaa heihin syvästi. Viis siitä, miksi niin teet, mutta ei lapsia voi tuollaisen keskellä tasapainoisiksi kasvattaa. He kantavat lapsuuskodin traumoja mukanaan lopun ikäänsä, kuten sinäkin teet. Kierre pitää katkaista ja ainoa joka siihen pystyy olet SINÄ, koska alistettu miehesi ei siihen ilmeisesti uskalla ryhtyä.

Mies eläköön tossun alla jos haluaa, mutta pelastakaa edes lapset.

 

Mussa on samankaltaisia piirteitä, ja epäilen että ongelmieni taustalla saattaa olla adhd.
En koe olevani manipuloija. Joitain asioita en hyväksy, kuten ryypiskely, koska olen kasvanut alkoholistiperheessä. Raha-asiat meillä on toisin, en kontroloi miehen rahankäyttöä. Mies siivoaa vapaaehtoisesti. Itseäni ei kaaos häiritse, miestä kyllä.
Reagoin asioiden solmussa olemiseen itkemällä tai raivokohtauksilla. Olen hyvin impulsiivinen.
Mies on minun vastakohtani, joten meillä liitto on melko tulehtunut. En koe saavani ymmärrystä puolisoltani.

 

Add vaikuttaa tietysti itsehillintään, mutta ei sitä voi käyttää syynä poksahtelulle. Päinvastoin, jos on oikein diagnoosikin, niin asian kanssa pitäisi olla tarkkana.

 

Muuta pois yksin jonnekin niin kauaksi aikaa, että opit olemaan. Ehkä mies ottaa sinut sitten vielä takaisin, jos hakeudut hoitoon ja ennenkaikkea sitoudut siihen.

 

Jos et pysty hillitsemään itseäsi, vaan kilahdat ja raivoat etkä osaa anteeksikaan pyytää, niin mieti hetkisen aikaa sitä että olisikohan lapsille parempi jos asuisit eri osoitteessa, ja he asuisivat isin kanssa.

Selityksiä sulta riittää. Kun et vaan pysty, ja on se add:kin. Minusta karu totuus on se, että sinä käytät jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja alistamista miestäsi kohtaan, käyttäydyt tavalla joka taatusti pelottaa lapsiasi ja vaikuttaa heihin syvästi. Viis siitä, miksi niin teet, mutta ei lapsia voi tuollaisen keskellä tasapainoisiksi kasvattaa. He kantavat lapsuuskodin traumoja mukanaan lopun ikäänsä, kuten sinäkin teet. Kierre pitää katkaista ja ainoa joka siihen pystyy olet SINÄ, koska alistettu miehesi ei siihen ilmeisesti uskalla ryhtyä.

Mies eläköön tossun alla jos haluaa, mutta pelastakaa edes lapset.

AAMEN JA ABLODIT PÄÄLLE! Kerrankin joku sanoi jotain järkevää!

 

Vastauksia en lukenu, mutta musta kuulostaa ihan peruskauralta. Sä vaan kerrot sen niin että kuulostat hysteeriseltä hirviöltä . Totuus on se että jos nainen ei perheessä pidä ohjia käsissään ne ohjat ei oo kellään. Ainoo mikä musta oli vähän erilaista oli että mun mielestä saat aika paljon "omaa" aikaa, mutta jos se ei miestäsi häiritse niin hyvä niin. Nyt luen mitä muut on kirjottanu .

 

Mitä sulle on kerrottu tuosta add:stä? Mun miehellä on myös se. Kun luin tuota sinun tekstejä huomasin monia yhtäläisyyksiä sun ja mun miehen käytöksessä... Mieheni ei ehkä kuitenkaan oo ihan niin kontrolloiva kuin sinä, mutta aika monilta osin teidän käytöksistä löytyy samaa..
Miehelläni on olemassa lääkitys tuohon add:hen, ja auta armias kerran kun ei ollut vara ostaa lääkkeitä ja oli aika pitkään käyttämättä niitä, niin käytös muuttui ihan silmissä :/ Lääkitys on pitänyt mieheni jota kuinkin aisoissa ja "mukavana." Lääkkeen loppuessa miehestä kuoriutui sama vanha peto, joka saattaa suuttua mitä pienimmästä asiasta ja voi luoja sitä huudon määrää... Toki tiedosti itsekin sen mistä johtuu. Olin niin puhki ja lopussa ja olin valmis passittamaan ukon päivystykseen hakemaan apua.. Onneks saatiin revittyä rahat niihin lääkkeisiin, ne on muuten hiton kalliita. Eli mikä sulla on tilanne tuon sairauden kans, onko lääkitystä yms..?

 

Pelasta? Eihän täällä kukaan joka päivä riehu. Eikö teistä kukaan oikeesti huuda kotona? ikinä? Saa meillä lapset kiukuta ja itkeä. Joka päivä sitä saa kuunnellakkin. En huuda takaisin läheskään joka kerta. pinnistelen ja pinnistelen et oisin mukava ja hyvä äiti, Sitten pari kertaa viikossa se menee huutamiseksi kun ei jaksa kuunnella enää yhtään mitään. En uskalla ees miettiä mitä se ois jos en pääsis joka päivä yksin kotoo pois..

En ole laiska todellakaan. Siivoan ja touhua ihan koko ajan, paitsi jos jumin koneelle, mut sekään ei kestä ku tunnin/kaks ja monesti oon päiviä pois koko koneelta. Lopun ajan (myös öisin) siivoan ja järjestelen. En vaan saa mitään tehtyä kunnolla loppuun, joten mies joutuu iltasin paikkailemaan jotain. Esim.tyhjkentää astianpesukoneesta mitä sinne jäänyt..

Miksen tee mitään vaikka selkeesti tiedostan tilanteen? Ensinnäkin kun on oikeesti saitas, ei sitä apua älyä hakea. Toisekseen olen avohoidon asiakas ja nyt keskitytään tutkimaan diagnoosia, sitten hoitomuotoja. Ei ne asiat tuolla psyken päässä tapahdu yhdessä yössä. Siihen menee vuosia ennenkuin lääkitys ja terapia on kohdallaan..

 

Ihan lämpimästi suosittelisin sulle alanvaihtoa. Mulla on itselläni ääniyliherkkyys ja joitain voimakkaita as-piirteitä, ja tiedän tasan mitä se on, kun meluisan päivän jälkeen janoaa sitä hiljaisuutta ja sitä ettei ole niitä ärsykkeitä ympärillä. Mä en koskaan voisi olla pph, olisin varmaan iltaisin samanlainen kuin sinä, jos olisin. Mä tiedän, että jos mulla tulee se mitta täyteen, voisin suunnileen purra toisten päät poikki. Koska mun pääni ei kestä sitä. Me tiedostetaan tää molemmat, minä ja puoliso, se tietää että mä tarvitsen sen oman "turvatilan".

Se meteli, hulina, vilske on sulla päivittäin sellaista, että musta tuntuu että sä et pysty sitä hallitsemaan niin, että koko perheellä olis vielä hyvä olla. Tai se on ainakin ihan kohtuuttoman kuluttavaa.

Tsemppiä kuitenkin muutokseen, kyllä sitä itsehillintää pystyy kasvattamaan varsinkin kun oppii tiedostamaan sen oman käyttäytymisen. Suosittelen silti kyllä alanvaihtoa johonkin rauhallisempaan.