"onneton"
En tiedä mistä aloittaa, tuntuu, että mies on varmaan maailman itsekeskeisin ja kontrolloivin mies, yritän tässä nyt aloittaa jostakin...
Ensinnäkin mies päättää kaikki raha-asiat. Olen töissä 38,5 tuntia viikossa, enkä saa päättää mitään yli 50 euron ostosta ilman miehen lupaa. Mies on erittäin pihi, ei käytä rahaa mihinkään "ylimääräiseen" ja melkeinpä kaikki ruoka, vaatteet huonekalut jne ostetaan alennuksesta. En saa käydä yöelämässä ilman häntä, en saa matkustaa ulkomaille muun kuin perheeni kanssa, en saa tavata yhtä tiettyä ystävääni jne. Mies suuttuu todella pienistä asioista, tekee niistä hirveää draamaa ja pitää mykkäkoulua koko päivän. (Jos minä loukkaannun, suuttuu hän vielä enemmän). Pienistä asioista saan kuulla olevani narttu,ämmä,tyhmä paska ja muita alentavia nimiä. Suuttuessaan mies myös kirjaimellisesti räkii naamalleni. (Jos itse tekisin tämän hänelle, hän suuttusi vielä enemmän). Mies on myös lyönyt, tukistanut, töninyt, läpsinyt, potkinut ja kerran jopa pahoinpidellyt.
Tässä esimkerkki millainen päivä meillä oli tänään. Olen pitkän "kinumisen" jälkeen saanut luvan hankkia koiran. Mies suostui, että vuoden päästä se hankitaan. Tänään kysyin, voinko liittyä tämän koirarodun yhdistykseen. Tästä syntyi hirveä show taas. En nimittäin saa liittyä tähän yhdistykseen, sillä hän ei halua että innostun koirista liikaa. Olenhan käynyt jo kerran tänä vuonna koiranäyttelyissä ja nyt minulla on vielä tulossa kaksi (ilmaista) koirakurssia. Hän sanoi, ettei myöskään tuhlaa rahojaan typeriin asioihin. Mies myös tokaisi, että mä olen nainen, ja että me olemme perhe nyt, en voi tehdä enää typeriä asioita (kaikki harrastukset ovat hänestä typeriä), minun pitää ottaa elämä enemmän tosissani. Aloin itkemään, koska en tiennyt että hän tällaisetkin asiat aikoo kieltää minulta. Mies tietenkin alkoi imitoimaan itkuani ja sanoi että häntä kiinnosta vaikka itkenkin. Taisi siinä vähän läppäistä minua päähänkin ja heittää minua päin kengällä. Hän sanoi, että hyvä harrastus minulle on ruoanlaitto ja silittäminen. (Myönnän että minä en hirveästi ruokaa tee, en osaa enkä uskalla edes yrittää, en halua hänen moittivan tekosiani, sillä sitä hän on kyllä jo tehnyt). Kotitöitä kyllä teen muuten.
Mies on minua kohtaan todella hyvä kun hän itse niin haluaa. Jos jokin asia häntä ärsyttää, alkaa riehuminen. En kestä enää, en vain kestä. Mies 90% aina pyytää anteeksi tekosiaan, väittää ettei tarkoittanut mitään jne. Meillä ei ole edes MITÄÄN yhteistä, ei siis mitään. Miehen ainoa elämäntehtävä on käydä töissä, tienata rahaa ja pitää kotia kunnossa. Ja tietenkin perhe-elämä (jonka hän hoitaakin erittäin hyvin kuten huomaatte). Itse tykkään tehdä paljon kaikkea muutakin kuin vain olla kotona ja pitää kotia kunnossa, mutta tämähän ei käy hänelle. Emme ole kiinnostuneita mistään yhteisestä asiasta, emme halua samoja asioita elämältä jne. Mentaliteettimme ovat aivan erilaiset. Ennen halusin lapsia miehen kanssa enemmän kuin mitään muuta elämältä, nyt mielummin kuolisin kuin että tulisin raskaaksi miehelle. Onneksi emme ole ehtineet saada lapsia.
Miksi kirjoitan tänne? Koska mieheni on kieltänyt asioistamme puhumisen kenellekään. Perheeni ja ystäväni luulevat että olemme täydellisiä, ilman mitään ongelmia. Jos hihkaisinkin esim pienestä kinastelusta esim siskolleni, mies ottaisi eron heti. Olen nykyään sulkeutunut sisääni, en ole avoin, teeskentelen ja valehtelen vanhemmilleni. Tuntuu hirveältä miettiä, että vanhempani kunnioittavat, ostelevat lahjoja ja halailevat miestä joka pahoinpitelee (henkisesti ja fyysisesti) heidän tytärtään. Teeskentelen olevani onnellinen ja menevä nuori nainen kaikille lähimmäisilleni. Tämä paikka on ainoa paikka, mihin voin purkautua. Olen käynyt psykologillakin, ja siitäkin syntyi hirveä riita, kun mies sai tietää, että kerroin terpautilleni että mieheni on lyönyt minua. Työterveyteni ei kata kuin maks 5 käyntiä vuodessa, joten en voi enää käydä terpaiassakaan. En tiedä, joskus tekisi mieli vain soittaa siskolle ja kertoa kaikki, pyytää hänet hakemaan minut kotiin vanhempieni luo. Mutta toisaalta, olen niin kiinni tuossa miehessä, että en vain voi. Itsetuntoni on niin heikko. Luulen että jotenkin nautin siitä kun mies pyytelee anteeksi. Ja nautin hänen antamastaan huomiosta minulle kun hän on hyvällä päällä. Olen kai jotenkin läheisriippuvainen? Onko täällä ketään samassa veneessä? (Toivon tietenkin että ei ole). Tai ketään vastaavaa kokenutta? Tai onko täällä ylipäätään ketään kuka voisi kanssani vaikka täällä jutella? Olen niin yksin...
Kutsukaa vain kynnysmatoksi yms jos siltä tuntuu, mutta hei, kyllä mä sen tiedän jo. Paskaa niskaan saan muutenkin jo ihan tarpeekseni mieheltä...
Ensinnäkin mies päättää kaikki raha-asiat. Olen töissä 38,5 tuntia viikossa, enkä saa päättää mitään yli 50 euron ostosta ilman miehen lupaa. Mies on erittäin pihi, ei käytä rahaa mihinkään "ylimääräiseen" ja melkeinpä kaikki ruoka, vaatteet huonekalut jne ostetaan alennuksesta. En saa käydä yöelämässä ilman häntä, en saa matkustaa ulkomaille muun kuin perheeni kanssa, en saa tavata yhtä tiettyä ystävääni jne. Mies suuttuu todella pienistä asioista, tekee niistä hirveää draamaa ja pitää mykkäkoulua koko päivän. (Jos minä loukkaannun, suuttuu hän vielä enemmän). Pienistä asioista saan kuulla olevani narttu,ämmä,tyhmä paska ja muita alentavia nimiä. Suuttuessaan mies myös kirjaimellisesti räkii naamalleni. (Jos itse tekisin tämän hänelle, hän suuttusi vielä enemmän). Mies on myös lyönyt, tukistanut, töninyt, läpsinyt, potkinut ja kerran jopa pahoinpidellyt.
Tässä esimkerkki millainen päivä meillä oli tänään. Olen pitkän "kinumisen" jälkeen saanut luvan hankkia koiran. Mies suostui, että vuoden päästä se hankitaan. Tänään kysyin, voinko liittyä tämän koirarodun yhdistykseen. Tästä syntyi hirveä show taas. En nimittäin saa liittyä tähän yhdistykseen, sillä hän ei halua että innostun koirista liikaa. Olenhan käynyt jo kerran tänä vuonna koiranäyttelyissä ja nyt minulla on vielä tulossa kaksi (ilmaista) koirakurssia. Hän sanoi, ettei myöskään tuhlaa rahojaan typeriin asioihin. Mies myös tokaisi, että mä olen nainen, ja että me olemme perhe nyt, en voi tehdä enää typeriä asioita (kaikki harrastukset ovat hänestä typeriä), minun pitää ottaa elämä enemmän tosissani. Aloin itkemään, koska en tiennyt että hän tällaisetkin asiat aikoo kieltää minulta. Mies tietenkin alkoi imitoimaan itkuani ja sanoi että häntä kiinnosta vaikka itkenkin. Taisi siinä vähän läppäistä minua päähänkin ja heittää minua päin kengällä. Hän sanoi, että hyvä harrastus minulle on ruoanlaitto ja silittäminen. (Myönnän että minä en hirveästi ruokaa tee, en osaa enkä uskalla edes yrittää, en halua hänen moittivan tekosiani, sillä sitä hän on kyllä jo tehnyt). Kotitöitä kyllä teen muuten.
Mies on minua kohtaan todella hyvä kun hän itse niin haluaa. Jos jokin asia häntä ärsyttää, alkaa riehuminen. En kestä enää, en vain kestä. Mies 90% aina pyytää anteeksi tekosiaan, väittää ettei tarkoittanut mitään jne. Meillä ei ole edes MITÄÄN yhteistä, ei siis mitään. Miehen ainoa elämäntehtävä on käydä töissä, tienata rahaa ja pitää kotia kunnossa. Ja tietenkin perhe-elämä (jonka hän hoitaakin erittäin hyvin kuten huomaatte). Itse tykkään tehdä paljon kaikkea muutakin kuin vain olla kotona ja pitää kotia kunnossa, mutta tämähän ei käy hänelle. Emme ole kiinnostuneita mistään yhteisestä asiasta, emme halua samoja asioita elämältä jne. Mentaliteettimme ovat aivan erilaiset. Ennen halusin lapsia miehen kanssa enemmän kuin mitään muuta elämältä, nyt mielummin kuolisin kuin että tulisin raskaaksi miehelle. Onneksi emme ole ehtineet saada lapsia.
Miksi kirjoitan tänne? Koska mieheni on kieltänyt asioistamme puhumisen kenellekään. Perheeni ja ystäväni luulevat että olemme täydellisiä, ilman mitään ongelmia. Jos hihkaisinkin esim pienestä kinastelusta esim siskolleni, mies ottaisi eron heti. Olen nykyään sulkeutunut sisääni, en ole avoin, teeskentelen ja valehtelen vanhemmilleni. Tuntuu hirveältä miettiä, että vanhempani kunnioittavat, ostelevat lahjoja ja halailevat miestä joka pahoinpitelee (henkisesti ja fyysisesti) heidän tytärtään. Teeskentelen olevani onnellinen ja menevä nuori nainen kaikille lähimmäisilleni. Tämä paikka on ainoa paikka, mihin voin purkautua. Olen käynyt psykologillakin, ja siitäkin syntyi hirveä riita, kun mies sai tietää, että kerroin terpautilleni että mieheni on lyönyt minua. Työterveyteni ei kata kuin maks 5 käyntiä vuodessa, joten en voi enää käydä terpaiassakaan. En tiedä, joskus tekisi mieli vain soittaa siskolle ja kertoa kaikki, pyytää hänet hakemaan minut kotiin vanhempieni luo. Mutta toisaalta, olen niin kiinni tuossa miehessä, että en vain voi. Itsetuntoni on niin heikko. Luulen että jotenkin nautin siitä kun mies pyytelee anteeksi. Ja nautin hänen antamastaan huomiosta minulle kun hän on hyvällä päällä. Olen kai jotenkin läheisriippuvainen? Onko täällä ketään samassa veneessä? (Toivon tietenkin että ei ole). Tai ketään vastaavaa kokenutta? Tai onko täällä ylipäätään ketään kuka voisi kanssani vaikka täällä jutella? Olen niin yksin...
Kutsukaa vain kynnysmatoksi yms jos siltä tuntuu, mutta hei, kyllä mä sen tiedän jo. Paskaa niskaan saan muutenkin jo ihan tarpeekseni mieheltä...