tehdäänkö tälläinen ketju: kuvaile palstalaista MIELIKUVAN, joka nikistä tulee perusteella

Haluaisiko joku kirjoittaa tarinan, jossa olisi sekä minä että astrolabe?

 

Ei

 

Vau mitä kirjottajia täällä onkaan!
Ihan tässä aamukahvi unohtu....

 

Ihan mahtava mielikuvitus kirjoittajilla Minäkin kuulisin mielelläni tarinan nikistäni, jos joku jaksaa vielä kirjoitella

 

Entäs minulle?

 

Kais, kepeästii askeltava tanssija =)



Elokuun puolen välin paikkeilla syksyn ensimmäiselle tanssitunnille kävellessään Anniina ei aiempien vuosien tavoin iloinnut erityisesti tuntien alkamisesta. Anniina oli useamman vuoden ajan tanssinut paikallisessa itämaisen tanssin yhdistyksessä. Tunneille hän eksyi ystävän vetämänä. Ajatus oli liikuntaa harrrastamattomalle kotihiirelle aluksi todella vieras. Anniinalla oli pää, kädet ja jalat ja niiden välissä jokin tunnistamaton pölkky. Näilläkö sitä pitäisi tanssia? Ensimmäisten tuntien jälkeen koko laji oli jäädä. Miten voi olla niin vaikeaa siirtää jalkoja vuorotellen eteen ja taakse. Sitten käsiä piti kannatella ilmavasti, pitää pää ryhdissä ja lantio liikkeessä. Vielä piti muistaa hengittää ja hymyillä. Lajin haastavuus kuitenkin otti otteen Anniinasta ja jo puolen vuoden harkkaamisen jälkeen hän osasi jotain. Myös kipeytyvät peffalihakset tottuivat vääntöön pikkuhiljaa. Opettaja oli mukava ja kannustava ja tunneilla oli hilpeä ja salliva meininki. Pieni kotihiiri oli löytänyt tanssin ilon ja tavan iloita omasta kropastaan. Pölkystä oli tulossa pikkuhiljaa sulavasti liikkuva ja kehonsa tunnistava kepeäaskelinen tanssija.
Mutta nyt ope oli ihastunut tämän saamarin Bollywoodiin, tingeltangelimusiikkia Anniina ajatteli yhä synkemmin treenisalia lähestyessään. Tunti alkoi onneksi tutulla itämaisen musiikin kimaralla ja hetken harmistus haihtui. Syksyn aikana olisi tarkoitus saada yksi koko viiden minuutin koreografia kokoon. Aivan mahdoton työ, Anniina ajatteli puuskuttaen nopean sarjan jälkeen.
Syksyn edetessä Anniina sai itsensä kiinni hyräilemästä nyt tutuksi käyneitä melodioita. Itse asiassa ei nämä hassumpia olekaan. Vielä kun ymmärtäisi mitä lauluissa lauletaan. Rakkaudesta varmaan kuten kaikissa lauluissa. Tutut melodiat saivat Anniinan osallistumaan tunneille yhä innostuneemmin.

Chori chori gori se
Chori Chori Gori Se (Original Otima Qualidade) - YouTube

Sydäntä riipivä Dil to pagal hai
Dil To Pagal Hai - Indian Hit Song - HD - YouTube

Tujhe Dekha To Ye Jaana Sanam
Tujhe Dekha To Ye Jaana Sanam-DDLJ Song Full [HD] - YouTube

Ja syksyn varsinainen harkkabiisi
Kaise Mujhe Tum Mil Gayee
Kaise Mujhe Tum Mil Gayee...Ghajini..High Quality - YouTube

Anniina hyräili innoissaan mukana ja laulahti ääneen. "Kais, kais, kais!" Anniina huudahteli tanssin pyörteissä.

Tästä tunnista eteenpäin Anniina alter ego oli Kais, sulavaliikkeinen tanssijatar. Katsotaan jääkö haaveeksi esiintyminen Savoy-teatterin lavalla. Kuka tietää...

 

mulle uus. :attn:

( mainittaakoon saatesanoiksi, että kirjoittaja ei osaa ranskaa lainkaan, joten nimien ja sanojen kirjoitusmuodot ovat varmasti virheellisiä. Ja moottoriurheilusta kirjoittaja tietää, jos mahdollista vielä vähemmän. )

Pa`ton oli ranskalainen rallikuski, siinä nelissäkymmenissä ( tai tarkemmin sanottuna melkein viisissäkymmennissä, mutta naistenlehtien mukaan nelissäkymmenissä ).Pa`ton oli voittanut aikoinaan lähes kaikki mahdolliset palkinnot, joita tuolla alalla saattoi voittaa. Ralli oli ollut hänelle koko hänen elämänsä, missään muualla Pa`ton ei tuntenut olevansa niin elossa kuin oman rakkaan autonsa ratissa. Se vauhdinhurma, kun auto kiisi renkaat vinkuen polttaen kuumaa asvalttia tai soran lentäessä ilmassa, se oli ollut hänelle huumetta.

Nyt nelissäkymmenissä ( lue viisissä ) Pa`ton ei tosin enää saanut kiihdytettyä yhtä nopeasti ja joskus vauhdin huuma ei tuntukaan enää tarjoavan sitä , mitä Pa`ton
kaipasi. Meistä jokaisella on kaiketi sellainen sisäinen tyhjiö, jota kukin täytämme jollakin. Toisille se on Jumala, toisille parisuhde, toisille työ, toisille alkoholi jne.
Mutta Pa`tonin tyhjyyden täyttäjä oli aina ollut ralli. Mutta sitä samaa endorfiinia erittävää ja adrenaliinia nostattavaa tyydystä ei tullut enää jokaisella ajokerralla, kuten ei palkintojakaan. Mutta Pa`ton oli varma, ettei mikään tai kukaan saisi häntä jättämään uraansa.

Etenkään kukaan, Pa`ton oli ollut yksi ranskan tavoittelluimmista miehistä ja hänen ympärillään nähtiin paljon kauniita naisia. Joskus joku naisista oli hetkeksi päässytkin hänen rinnalleen, mutta sitoutujaksi Pa`tonista ei ollut. Veri veti varikolle enemmän kuin naisten seuraan. Eikä naisista koskaan tiennyt, mitä he halusivat. Osa naisista halusi vaan pongahtaa julkisuuteen ja päästä parrasvaloihin
Pa`tonin seuralaisena. Osa varmaan vaan tavoitteli hänen paksua lompakkooaan, osa halusi sitotua, vaati perhettä, lapsia, aamiaisia, kauniita sanoja jne.
Tuntui, että naisia oli ylipäätään mahdoton ymmärtää. Etenkin ranskattaria,
Pa`ton yrittikin joskus oikein tosissaankin. Mutta naiset eivät koskaan sanoneet sitä mitä tarkoittivat, vaan kaikki olisi pitänyt osata tulkita. Ja sanoivat asioita, joita eivät tarkoittaneet. Naisille piti sanoa, mitä he halusivat kuulla, mutta ei kuitenkaan saanut sanoa, koska sen sanominen sitten olikin sanomista vain siksi, että naiset halusivat kuulla tiettyjä asioita. Oman pitkän tarinansa saisi erityisesti Catherinesta, jota Pa`ton varmaan rakastikin, ja yritti kovasti ymmärtää ja olla mieliksi, mutta Catherine oli aina sitä mieltä, että Pa`ton oli ilkeä ja itsekäs.
Vaatekaupassa Catherine halusi kuulla Pa`tonin mielipiteen erilaisista asuista., Catherine itse nimitti jotakin asua yllään räikeäksi ja sopimattomaksi ja johon Pa`ton ajatteli vastaavansa oikein aavistuken myötäillen oli seuraksena hirvittävä draama. Pa`ton oli julma ja sydämetön. Jos taas Pa`ton vastasi, ettei asu ollut räikeä, eikä se tehnyt C.stä lihavan näköistä oli hän valehtelija.

Tätä tarinaa Catherinesta voisi jatkaa loputtomiin, mutta en tee niin. Heidän yhteinenkin tarinansa päättyi. Samoin jokunen muu sellainen ns. vakvampi seurustelu. Pa`ton viihtyi mieluummin yksin. Rasvaiset varikontuoksut päihittivät makeat parfyymit ja ralliauto oli hänen rakkaansa.

Niin ja yksi toinenkin rakkaus hänellä oli makkara. Ei tosin mikätahansa makkara, vaan ainostaan tietty saucise Provence, jota sai ainostaan tietystä paremmasta tavaratalosta hänen asuinseudultaan. Niin, Pa`ton ei asunut missään suuressa kaupungissa, sellaisia hän kammosi ja Pariisiin hän ei astunut koskaan vapaaehtoisesti. Hän asui pienehkössä maalaiskaupungissa.

Pariisittaret eivä toki olleet ainoita, jotka uneksivat tästä melko komeastakin miehestä. Olihan hän maailmankuulu ja sai yhteydenottoja naisilta ympäri maailmaa, mutta ei vastannut niihin. Sen ajan, mikä rallilta jäi hän vietti usein yksin kotonaan syöden makkaraa ja katsoen elokuvia. Hän oli erityisen mieltynyt Aki Kaurismäen elokuviin, niiden melankolisuus, armoton rehelliyys ja vähäeleisyys viehätti häntä.

Kaurismäen kotimaassa oli myös eräs Kaurismäen elokuvien ystävä, Eevi.
Eevissä itsessään oli jotain Kaursimäkeläistä, teeskentelemätöntä, suorasukaista, aitoa. Hän oli sellainen perinteisen luonnollisen kaunis nainen., tyyppilllisen suomalaisen näköinen. Vehnävaaleat hiukset, siniset silmät. Ei suurenluokan kaunotar, mutta viehättävä.

Eevi katsoi televisiosta elokuvien lisäksi rallia. Ei niinkään rallin itsensä vuoksi, vaan erään rallikuskin Pa`tonin. Tämä tummasilmäinen vauhdinjumala sai Eevin sydämen lyömään ylimääräisiä kertoja. Eevin suurin unelma oli tavata joskus tämä
Pa`ton. Eevi tosin ei osannut sanakaan ranskaa, eikä ollut koskaan matkustanut Pihtiputaata pitemmälle, mutta unelmissaan hän matkasi Ranskaan.

Eevi sai kerran tätinsä perintönä kohtalaisen summan rahaa. Saatuaan rahat tililleen marssi Eevi samantien matkatoimistoon ja varasi lentolipun Pariisiin.

Eevi pääsikin Pariisiin, mutta matka meinasi jo katketa siihen, sillä Rankassa tuntui olevan mahdotonta asioida englanniksi, aksenteilla jota höysti leveä murreaksentti.
Vieraiden kielten ääntäminen ei ollut Eevin vahvuuksia. Esim. jumaloimansa miehen nimen Pa`ton ( lausutaan Pjaätoon) hän lausui leveästi suomalaisittain päätön.

Lopulta löytyi kuitenkin linja-autoyhteys , jolla Eevi pääsi matkustamaan Pa`tonin
kotikaupunkiin. Siellä hän onnistui majoittumaan hotelliin. Nyt piti enää löytää
Pa`ton. Mutta se ei tapahtunutkaan niin helposti kun Eevi oli naiveissa unelmissaan kuvitellut. Ei Pa`ton tullut kadulla vastaan, eikä missään näkynyt rallirataa tai varikkoa. Eevi makasi masentuneena hotelissa ja selaili vanhoja naistenlehtiä ( joita hän pääosin halveksi ) joissa oli juttuja hänen palvontansa kohteesta.
Yhdessä jutussa mainittiin Pa`tonin salaiseksi synniksi tuo makkara. Siitä Eevi sai ajatuksen, hän päätti selvittää, mistä makkaraa saa. Sinnikään kaupoissa kiertelyn jälkeen löytyi oikea kauppa, ja oikea makkarakin. Joka sivumennen sanonen Eevin mielestä oli kamalaa, mutta hän osti sitä ensimmäisellä kerralla. Sitten tulikin useampia ostokertoja, Eevi maleksi tavaratalon makkaraosastolla pitkiä aikoja päivästä, välttääkseen sen,etteivät vartijat poistaisi häntä ostamattomana asiakkaana osti hän kaupasta päivittäin makkaraa ja jäi tästä syystä lihakauppiaan mieleen. Hän toki luuli, että Eevi tuli vain makkaran vuoksi, vaikka Eevi inhosi makkaraa, jota hänen pieni hotellihuoneensa oli jo täynnä. Mutta ei hän voinut sitä hävittääkään..koska hänen palvottunsa siitä piti. Makkara ei kuitenkaan tuntunut heitä toisiinsa yhdistävän, sillä Eevi palasi hotelliinsa päivittäin raskain sydämin kädessään pala makkaraa. Pa`ton ei ollut tullut.
Eräänä päivänä lihakauppias halusi olla Eeville oikein ystävällinen ja hän antoi tälle ylimääräisen palan tuota oksettavaa makkaraa. Ele oli hyväntahtoinen, mutta se sai Eevin epätoivoiseksi ja kiukun ja harmituksen kyyneleet valuivat hänen silmistään. Tavaratalossa kuului juuri silloin kuulutus, josta Eevi ymmärsi sen verran, että joku Henri etsi jotakuta. Henri oli kaiketi lapsi. Siiä Eevi sai ajatuksen ja ryntäsi infomaatiotiskille, nappasi äimistyneen virkailijan kädestä mikrofoonin ja alkoi vimmaisena huutaa siihen Päätön., päätön..ou ( jonka oli tarkoitus vastata sanaa missä ) Eevin ympärille alkoi kerääntyä ihmisiä, ja Eevi huusi kahta lujemmin päästäen kaiken sisältään valloilleen.. ja kielikin vaihtui jo suomeksi. Päätön, päätön, missä sä oot, mä etsin sua, mä ootan sua..

Ja silloin, kuin saduissa, juuri silloin Pa`ton astui sisään liikeeseen. Ja kuuli Eevin huudon. Hän tunnisti kielessä jotakin tuttua, ja päätti lähteä katsomaan, mistä ääni tulee. Hän näki naisen kiljumassa mikrofoniin ja tunnisti kielen suomeksi erotettuaan sanojen joukosta sanan perkele. Nainen on kaunis, juuri sellainen Kaurismäkien filmien kaunotar ja nainen roikotti kädessään suurta makkaraa. Ehkä makkara tai se perkele oli tekijä, joka sai Pa`tonin vaikuttumaan. Tuossa naisessa oli jotakin, josta pitäisi ottaa selvää. Pa`ton käveli Eevin luo ja lausui suomeksi ( ne kaksi ainoaa sanaa, jotka sujuvasti osasi sen perkeleen lisäksi) Voinko auttaa?

Ja niin, noista sanoista alkoi elokuvaa suurempi tarina. Se ei päättynyt Ranskaan, vaan Suomeen Pihtipuhtaan pohjoispuolelle, siellä asuvat nyt Eevi ja Pa`ton.
Pa`ton ajelee enää vain pienillä maalaisteillä., rassaa autoaan autotallissa ja opettelee pitämään HK:n sinisestä ( se on kyllä vaikeaa ) ja opettelee sitoutumaan.

Tällä tarinalla on onnellinen loppu. Ja sinappinen, sillä Pa`tonin rakastamaa makkaraa ei saa Suomesta, mutta Pihtimarketista saa sinappia, ranskalaista ja se saa HK.n siniseen ripauksen ranskalisuutta, jota Pa`ton kaipaa.

 

( mainittaakoon saatesanoiksi, että kirjoittaja ei osaa ranskaa lainkaan, joten nimien ja sanojen kirjoitusmuodot ovat varmasti virheellisiä. Ja moottoriurheilusta kirjoittaja tietää, jos mahdollista vielä vähemmän. )

:heart:

 

Merja asui suuren suuressa kylässä. Siellä kaikki oli suurta. Talot olivat suuria, pihat olivat suuria. Ihmisetkin olivat suuria. Lemmikit, puutarhat, myös kylän useat joet olivat suuria. Mutta Merja oli kovin pieni. Hän oli aikuisenakin yli puolet lyhyempi kuin muut kyläläiset, eikä kukaan tiennyt miksi hän oli niin pieni. Merjaa kutsuttiin pienen kokonsa vuoksi Miniksi, eikä hän pitänyt lempinimestään ollenkaan. Hän halusi kasvaa suureksi! Yhtä suureksi kuin äiti ja sisko, yhtä suureksi kuin isä ja veljet! Mutta joka päivä hän oli yhtä pieni kuin ennenkin.
Pienellä Minillä oli vaikeuksia asua kylässä jossa kaikki oli suurta. Hän joutui käyttämään jakkaraa yltääkseen jääkaapille tehdäkseen voileipiä tai mehua. Hän joutui istumaan syöttötuolin tapaisessa halutessaan syödä pöydän ääressä. Kouluun hänelle oli tehty oma pieni pulpetti, ja voi kuinka ikävää se olikaan. Opettajat eivät koskaan nähneet häntä luokan perältä, kun hän yritti viitata ja pienellä äänellään vastata opettajan esittämiin kysymyksiin. Se näkyi hänen todistuksessaankin, numerot eivät vastanneet hänen todellista osaamistaan ja aktiivisuuttaan, sillä hän viittasi tietäen vastauksen lähes kaikkiin opettajan kysymyksiin, mutta hän oli niin pieni, ettei kukaan nähnyt hänen viittauksiaan.

Valmistuttuaan koulusta Mini päätti hankkia töitä. Hän kävi monessa haastattelussa ja työhön tutustumisessa, mutta hänestä ei ollut tekijäksi yhteenkään työhön, sillä työvälineet olivat hänelle aivan liian suuria, ja monissa töissä tarvittiin voimaa, jota pienellä Minillä ei kokonsa takia ollut tarpeeksi.
Nyt Mini sai tarpeekseen! Hän päätti muuttaa kaupunkiin. Hän etsisi kaupungin jossa ihmiset olisivat hänen kokoisiaan, eikä hänen tarvitsisi aina pelätä tulevansa muiden tallomaksi. Hän halusi sulautua joukkoon, mutta ei niin hyvin ettei häntä edes huomattaisi.
Niinpä Mini pakkasi laukkunsa ja lähti. Hän jätti jäähyväiskirjeen keittiön pöydälle (siinä olikin kova työ, sillä hän joutui pitämään suurta kynää kaksin käsin saadakseen kirjoitettua sillä, ja pöydälle joutui kiipeämään jakkaran ja tuolin avulla.

Sitten Mini lähti. Hän käveli kävelemistään, haluten löytää kylän johon asettua. Hän käveli ja käveli, hän käveli päiväkausia. Hän vietti yöt poiketen polulta metsään, sammalikkoon puiden alle hän levitti joka ilta makuupussinsa, ja katseli puiden oksien välistä näkyviä tähtiä.
Eräänä aamuna herättyään Mini jatkoi matkaansa. Hän oli kävellyt parisen tuntia, kun huomasi puiden takaa nousevan savua. Varmaankin nuotio, hän ajatteli. Hän lähti kävelemään savua kohti, ja pian hän näki edessään kylän. Hurraa! hän ajatteli. Viimeiset metrit hän suorastaan juoksi innoissaan.
Nuotion luokse päästyään hän huomasi että nuotio ei ollutkaan nuotio, vaan pikkuinen kylä. Hyvin pikkuinen, talot olivat hänen kokoisiaan.

Mini seisoi hetken katselemassa kylää mietteissään, kun huomasi ihmisiä. Ihmiset olivat pikkuruisia, vain puoliksi hänen kokoisiaan. He pysähtyivät huomatessaan Minin, pikkuruiset hahmot suorastaan jähmettyivät, ja he tuijottivat Miniä, kuten Mini tuijotti heitä. Mini tervehti. Hän sanoi ”hei te siellä.” Pikkuruiset tyypit tervehtivät takaisin, ja kysyivät millä asioilla hän liikkui. Mini kertoi tulleensa kaukaa löytääkseen töitä, sillä oman kylän työt olivat liian suuria hänelle. Pikkuruiset tyypit naurahtivat, he katsoivat kaksi kertaa itsensä kokoista Miniä, ja miettivät mitkä työt voisivat olla noin suurelle tytölle liian suuria.

Pienet kyläläiset esittäytyivät Atslapin kyläläisiksi. Nimeltään he olivat Atad, Ebalortsa, ja EeffotAepoh. He pyysivät Minin mukaansa, tutustumaan muihin kyläläisiin, ja Mini lähti mielellään heidän mukaansa. Atslapin keskustassa oli suuri keskusaukio, jonne he pystähtyivät. Atad kiipesi aukion laidalla olevalle korokkeelle, ja veti suuren (melkein Minin kokoisen) kellon narusta. Kello alkoi kilkattaa, ja pikkuhiljaa kylästä alkoi valua enemmän ja enemmän väkeä aukiolle, ja kaikki tuijottivat Miniä yhtä kiinnostuneina kuin Mini heitä. Ebalortsa esitteli kaikki kyläläiset Minille. Nekcidam, Leirdnaxela, Asuur, Siak, Aldee, Spor, ja muita lukemattomia Atslaplaisia joiden nimiä Mini ei kynenyt muistmaan, edellämainituissakin oli jo tarpeeksi muistamista. Kyläläiset vuorostaan kysyivät hänen nimeään, mutta kaikki räjähtivät nauruun hänen kertoessaan nimensä Miniksi. Eihän noin suuren tytön nimi voinut olla Mini! He päättivät yksissä tuumin keksiä tälle uuden nimen, ja jonkin aikaa asiaa pohdittuaan, hänestä tuli Maxime.

Kyläläiset toivottivat Maximen sydämellisestei tervetulleeksi Astlapiin, ja kaikki olivat varmoja että he löytäisivät Maximelle sopivaa työtä kylästä. Illalla maatessaan kolmesta patjasta kyhätyssä sängyssä, useiden yhteen ommeltujen peittojen alla, hän hymyili. Viimeinkin hän ei ollut enää pieni! Ja hän oli saanut kosolti uusia ystäviäkin, miten hauskaa. Hän uinahti hymy huulillaan, ja heräsi seuraavana aamuna pirteänä ja onnellisena.

Seuraavana päivänä kyläläiset miettivät Maximelle sopivaa työtä, ja heidän kaikkien, myös Maximen mielestä, katonkorjaaja oli hänelle sopiva työ. Hän ei tarvinnut tikkaita katolle ylettääkseen, ja hän tekikin hienoa työtä kattojen kanssa. Pieni haittapuoli tässä oli, Maxime oli Atslapin kylässä niin suuri, että kattoja korjatesaan hän ei muistanut vilkuilla jalkojaan, ja talloi vahingossa monien kyläläisten puutarhat, aidat, ja jopa pari pihalla juoksennellutta lemmikkiä. Kyläläiset pitivät Maximesta kovasti, mutta eivät he halunneet kauniiden puutarhojensa ja rakkaiden lemmikkiensä liiskaantuvan tuusan nuuskaksi. He yrittivät keksiä Maximelle uutta työtä, mutta kaikkialla tuntui olevan sama ongelma. Hän oli yksinkertaisesti liian suuri tuohon pieneen kylään. Kyläläiset yrittivät ja yrittivät keksiä hänelle työtä, sillä he todella pitivät Maximesta.

Maximelle riitti. Hän ei halunnut tuhota Astlapin kaunista kylää yhtään enempää, ja hän päätti lähteä takaisin kotiin. Eräänä päivänä hän hipsi mahdollisimman varovasti keskusaukiolle, ja soitti kelloa. Kyläläiset kokoontuivat aukiolle, ja kuuntelivat suruissaan Maximen lähtöuutiset, vaikka ymmärsivätkin että tämä oli liian suuri heidän pieneen kyläänsä. Kyläläiset järjestivät hänelle suuret juhlat hänen lähtönsä kunniaksi, he kaikki tiesivät ikävöivänsä häntä, samoin kuin tämä tulisi ikävöimään kyläläisiä. Ebalortsaa, Okkuituuria, Nenialiknupuakukkipia, Äättäm Assolutsalaa, ja kaikkia muita.
Maximella ei ollut ollut koskaan niin hauskaa kuin näissä läksiäisjuhlissa, ja juhlien jälkeisenä aamuna hän lähti reppu selässään kohti kotia.

Omaan kylään päästyään hän marssi suoraan kotiin, ja ovan avatessaan äiti ällistyi niin että pudotti kädessä olleen tarjottimen ruokatarvikkeineen lattialle, ja hän juoksi halaamaan Maximea, siis Miniä. Kotikylässä hänen paluunsa kunniaksi järjestettiin myös komeat juhlat, ja hän istui koko illan korokkeella ja kertoi seikkailustaan Astlapin kylässä. Koko kylä oli innoissaan Minin tarinoista, ja Mini kertoi ettei hän enää halunnut olla enää Mini. Eikä hän halunnut olla Maximekaan. Hän halusi juuri itselleen sopivan nimen, eikä kumpikaan näistä ollut hänen mieleensä.
Illalla äidin peitellessä häntä sänkyyn, äiti silitti hänen päätään, suikkasi suukon otsalle ja sanoi "oma pikkuinen jättiläiseni," ja niin MiniMaximesta tuli Pikkuinen Jättiläinen.

 

Voi nää on mahtavia, saiskohan joku aikaiseksi jotain mun nikistä?

 

:heart:

 

HopeaToffee, kiitos.
Ihana tarina

 

Minustakin!!! :attn:

Aivan mahtavaa Luulin että tääkin ketju on mennyt haukkumiseksi kun oli niin pitkä enkä vaivautunut edes avaamaan vasta kun nyt.

 

Minulle tulee ultramatriinista mieleen kesää rakastava nuori neito, joka aurinkoisina aamuina katselee ikkunasta ulos ja hymyilee auringon kanssa kilpaa. Hän aamupalan syötyään valmistelee itsellensä päivän herkut ja suuntaa heinähatussaan kilometrien päähän sijaistevan vehnäpellon laitumille, jonka hänen edesmennyt miehensä hänelle lahjoitti 20-vuotis syntymäpäivänä. Hän menee vakiopaikkaansa, keskelle peltoa, levittää viltin ja avaa korin. Tässä on hyvä viettää pari seuraavaa tuntia, keskipäivän auringon alla. Hän lukee lempi kirjaansa kolmattakymmenettä kertaa, saamatta siitä ikinä tarpeeksi. Hän rakastaa sen mukaansa tempaavaa tarinaa ja eläytyy siihen lause lauseelta. Kirjan jälkeen hän ottaa muistivihkonsa ja kirjoittaa omaa tarinaa parin luvun verran. Lopuksi hän pakkaa herkut takaisin koriin, kiipää läheiselle kalliolle ja ihastelee maisemia. Hän muistelee 20-vuotis syntymäpäiväänsä, miten Heikki toi hänet tänne, kertoi tarinan vehnäpellosta ja siitä, miten Ultramatriini aina kertoi unelmoivansa päiväpiknikeistä vehnäpellon keskellä ja hyvän kirjan, sekä herkkujen parissa. Heikki kertoi, että oli metsästänyt peltoa vuoden ajan ja sattui kuin sattuikin löytämään Ultramatriinin kuvaileman kaltaisen vehnäpellon. Tämän jälkeen Heikki vei Ultramatriinin kalliolle, polvistui ja pyysi Ultramatriinia naimisiin kanssaan. Hän suostui! Häitä vietettiin vuosien päästä, jotka olivat kuin kuninkaalliset häät, kuitenkaan yhtään rehvastelematta. Kauniit ja täynnä rakkautta. Häiden jälkeen Heikki kuitenkin mehetyi auto-onnettomuudessa.

Kalliolla seistessään, hänen poskellaan näkyy kyynel kimaltelevan timantin lailla auringon säikeiden siihen osuessa. Surun kyynelten valtaessa kasvot, Ultramatriini silitteli vatsaansa ja kohotti kasvonsa aurinkoa kohden, todeten, pian hän saa jakaa tämän kaiken pikku-Heikin kanssa.

 

Kiitos ElaineH=)

 

Ullis ja Kurre ja Kirahvi (unohtui mainita ekalla, sorry), tahtoo lisää. Teidän jutut on ihania, iso yhteistykkäys :flower:

 

Kahvikirahvi, KIITOS! :flower::heart: Aivan ihana tarina, tykkäsin kovasti :heart: Ja Atslap ja kaikkea

 

Haluaisiko joku kirjoittaa tarinan, jossa olisi sekä minä että astrolabe?

Saatte sen, kolmessa osassa, koska teitä on kaksi ja sittemmin yksi.

Ensimmäinen osa: Data

Data on nuorehko, no päälle kolmekymppinen, mies, oikealta nimeltään Mikko. Hän on jo hivenen elämäänsä kyllästynyt. Ei, ei kyllästynyt, se on liian lievästi ilmaistu. Mikko on suorastaan pettynyt elämäänsä. "Tässäkö tämä oli? Kaikki", Mikko tapaa tuumata.

Avovaimo lähti muutama kuukausi sitten. Tai tarkemmin jo yli vuosi sitten. Mikko ei pidä kirjaa ajankulusta, kaikki päivät tuntuvat samanlaisilta. Hän herää aamulla aikaisin, juo puoli pannullista kahvia ja lähtee työpaikalleen. Hän on ohjelmoija ja ahkera työssään. Hetkessä on jo ilta, ja hänen pitäisi lähteä takaisin kotiinsa. Mikko vitkuttelee työnsä ääressä, kunnes ovia lukitsemaan tullut vartija koputtaa tympääntyneesti Mikon työhuoneen oveen. Mikko huokaisee ja myöntyy lähtemään.

Illalla Mikko katselee merta olohuoneensa ikkunasta. Hänellä on hieno kattohuoneisto merenrannalla sijaitsevassa arvotalossa. Huoneet ovat korkeat, valkoiset ja tyhjät. Olohuoneessakin on ainoastaan puolikas kirjahylly ja nojatuoli, jossa Mikko iltansa istuu. Entinen avovaimo vei mukanaan tavarat ja huonekalut sekä kissan. Mikko ei ole osannut kaivata tavaroita, hänelle riittää kahvinkeitin ja nojatuoli, mutta kissaa hän on välillä ikävöinyt. Kissaa, jonka nimeä hän ei tarkalleen muista. Ei kai hän olisi muistanut ruokkiakaan kissaa, siinä mielessä hän on tyytyväinen että entinen avovaimo vei kissan. Myös avovaimon kasvot ovat alkaneet hämärtyä Mikon muistissa. Hän muistaa kyllä, miltä avovaimo näytti yli kymmenen vuotta sitten nauraessaan merituuli hiuksissaan tai yhteisellä luennolla kujeilevasti hymyilevänä muutaman penkkirivin päässä, mutta parin vuoden takaa, tai edes viiden vuoden takaa, Mikko ei avovaimoaan muista.

 

Toinen osa: astrolabe

Astrolabe on 19-vuotias, oikealta nimeltään Greta Alexandra von Essen, mutta hän esittelee itsensä mieluummin Kettu-Essiksi. Hän haluaa häivyttää aateliset ja sovinnaiset juurensa mahdollisimman hyvin. Hän on värjännyt vaaleat hiuksensa punaisiksi ja punaisia piilolinssejä hän käyttää ainakin silloin, kun vierailee vanhempiensa juhlapäivällisillä. Edes suomenruotsalaisen sukunsa kanssa seurustellessa hän ei puhu ruotsia, vaan vakaasti virheetöntä suomeaan jonka on suomenkielisiltä ystäviltään oppinut. Hassua kyllä, ainakaan vuoteen Gretaa ei ole pyydetty vanhempiensa luokse syömään.

Gretaa se ei enää hetkauta. Vanhemmat ovat aina palvoneet hänen kahta vanhempaa veljeään, Mauritzia ja Månsia, ja hän on mennyt siinä sivussa. Hän on oppinut isoveljiensä perässä poikien tavoille, tappelemaan ja pitämään puolensa. Myös kapinoimaan. Kapinoimaan ovelammin ja anarkistisemmin kuin hänen veljensä koskaan. 16-vuotiaana Greta lähti puolta vanhemman rekkakuskin, oikean stadin kundin, matkaan. Vanhemmat ja virkavalta hakivat hänet useamman kerran kotiin, milloin Oulusta, milloin Marianhaminasta, milloin Pariisista. Lopulta Greta kyllästyi rekkakuskiin sekä ainaiseen reissaamisen ja asettui asumaan viheraktivistien kommuuniin. Hänestä tuli hetkessä kommuuninsa tähti, älykkäiden iskulauseiden keksijä ja mielenosoitusten vetäjä. Hänen rankasti meikatut, mutta kauniit ja klassiset, kasvonsa huusivat oikeutta milloin minkäkin asian puolesta, ja hänen kasvonsa päätyivät useimmiten uutiskuviin.

 

Kolmas osa: astrolabe ja Data

Nyt Greta haluaa herätellä Suomen kotiäitejä. Hän kirjautuu Kaksplus.fi -sivustolle astrolabe-nimimerkillä ja kysyy, mistä kalasta kukin keittää kalakeittonsa (kuulostanee tylsältä, mutta asia on merkittävä). Lukiessaan kymmeniä pakastesei-vastauksia, Greta, tai nyttemin astrolabe, turhautuu ja punnitsee ideaansa uudelleen. Mutta kas, samaiseen keskusteluun on löytänyt tiensä myös muuan Mikko, käyttäen nimimerkkiä Data. Alunperin hän tuli etsimään kalakeiton ohjetta, mutta hänen huomionsa kiinnittyy astrolaben nimimerkkiin. Hän vastaa pitkästi ja yksityiskohtaisesti, kertoen miten nuorena poikana harrasti tähtitiedettä ja kalastusta ja merenkäyntiäkin. Astrolabe jää lukemaan kiinostuneena, unohtaa alkuperäisen ajatuksensa, ja vastaa. He vastailevat toisilleen useamman viestin ajan, unohtaen että keskustelevat julkisesti Internetissä. Lopulta moderaattorit joutuvat huomauttamaan, että keskustelu on karannut käsistä.

Niin on. Molempien posket hehkuvat näyttöjen takana ja sydämet pamppailevat. Silti Data empii, onhan astrolabe niin paljon nuorempi... ”Kiinnostuiko tuo, kaunis ja älykäs nainen, todella... minun jaarittelustani?”, Data miettii. Kyllä. Astrolabe saa tahtonsa läpi ja Data uskaltautuu antamaan puhelinnumeronsa. Astrolabe ei vaivaudu tuhlaamaan aikaa ja soittamaan, vaan tiedustelee Datan osoitteen ja päättää marssia suoraan tuon älykkään romantikon ovelle. Mutta postinumero... ei, se on liian lähellä hänen vanhempiensa taloa. Tuon talon ohitsehan astrolabe aina ulkoilutti edesmennyttä famuaan, joka rakasti merta. Astrolabe päättää antaa olla, tiedä kuka vanha sukulaispapparainen siellä esittää nuorta miestä. Kaapannut Internetistä jonkun komean nuorukaisen kuvan, jonka uskottelee esittävän Dataa.

Data odottaa soittoa, jopa niin pitkään ettei se ole enää mahdollista kyynistyneelle vanhalle pojalle. Pari viikkoa. Kolme. Samaan aikaan astrolabe ajattelee, että voihan hän olla väärässä. Eräänä iltana hän löytääkin itsensä pimpottamassa Datan ovikelloa. Lopulta ovi aukeaa. Ja kenet Data näkee?
Naisen, jonka uskoo tulleen hänen luokseen tähtitarhojen takaa. (Mitä sitten tapahtuu, sitä ei voi kertoa täällä puolen palstaa.) Seuraavana päivänä Datan asunto ei ole enää tyhjä lainkaan. Astrolabe on täyttänyt huoneet värikkäillä esineillään ja keittiön oikean ruoan tuoksulla. Datan työpäivät lyhenevät ja astrolaben maha rupeaa pyöristymään. Yhdessä he rupeavat laittamaan lastenhuonetta pienelle tähtisilmälleen, jonka on määrä syntyä pian.

 

Mua vähän pelotti että Datastrolabetarinat olis ilkeitä, kun katsoin ensin että olisi harmaa kirjoittanut, mutta yllätyin positiivisesti, hieno oli :flower: Varsinkin viimeinen osa.

 

Kahvikirahvi, KIITOS! :flower::heart: Aivan ihana tarina, tykkäsin kovasti :heart: Ja Atslap ja kaikkea

Mulla vähän katos mielikuvitus nimiä keksiessä, niin Atslap oli helppo huijausratkasu
Ja kiva että tykkäsit!

 

Viti, hieno tarina Tosin tuossa alussa tyhjässä kämpässäni olisin kaivannut tietokonettani

 

Viti, hieno tarina Tosin tuossa alussa tyhjässä kämpässäni olisin kaivannut tietokonettani

lisään Vitin tarinaan omakeksimäni selityksen:

Mikko olisi halunnut viedä duuniläppärinsä iltaisin kotiin mutta työnantaja oli potkujen uhalla kieltänyt viemästä sitä kotiin tai hankkimasta omaa vaatien että muutama tunti päivässä pitää pärjätä ilman datailua...

 

tuleeko minusta kellekkään mitään muuta mieleen kuin ruumis?

ei :x