kahvikirahvi
Ruutiukko, oikealta nimeltään Vilho, on nuori sotaveteraani. Hän ei sotinut kotimaassaan, vaan lähti nuorena miehenä vapaaehtoiseksi naapurimaan sotaan, josta palasi vuoden jälkeen voittajien matkassa kotiin. Vilho loukkantui vain kerran. Se tapahtui hänen juostessaan taistelussa suoraan tulilinjalle pelastamaan osuman saanutta ystäväänsä Kyöstiä, jolloin hän sai oman puolen aseesta osumaan vasempaan pakaraansa.
Hän ei ole vielä täyttänyt viittäkymmentäkään, mutta hiukset ovat alkaneet jo harmaantua korvien takaa. Vilho rakastaa muuttumattomia päivärutiineja. Hän nauttii saadessaan juoda aamukahvinsa joka aamu kello 7.30. Kahvin kanssa hän nauttii aina yhden keitetyn kananmunan, ruisleivän jossa on sipaus voita ja siipale kinkkua, sekä lasillisen haaleaa vettä. Ei koskaan liian kylmää, ettei hampaita vihlo.
Vilho keittää aina kahvinsa puuhellalla kunnon pannussa, kun taas hänen mukavuudenhaluinen ja moderni vaimonsa Ulla on ostanut tuliterän moccamasterin, ja nauraa miehensä vanhanaikaiselle pannukahville (Ullankin mielestä pannukahvi maistuu paremmalle, mutta hän ei kuuna päivänä myöntäisi sitä ääneen).
Vilhon lempiruokaa on makkarakeitto, johon lisätään aina viimeisenä pitkään ruskeaksi ja makeaksi paistettua sipulia. Tätä keittoa hän keittää ainakin kahdesti viikossa, ja soppaa syödessään hän muistelee sotilastovereitaan joiden kanssa tuli vietettyä monia hulvattoman hauskoja hetkiä, ympäristöstä huolimatta.
Vilho ja Ulla olivat tutustuneet nuorena, ennen Vilhon sotaan lähtöä. He olivat olleet porukalla kylillä juopottelemassa, ja Ullan mielenkiinto oli herännyt hänen kuullessaan Vilhon lähtevän vapaaehtoisena sotaan, sillä hän piti nuorta miestä kovin urheana. He vaihtoivat suudelmia Ullan isältä lainatun pakettiauton takana, ja molemmat ajattelivat etteivät näkisi toisiaan enää.
Vilhon palattua kotipitäjäänsä, hän oli kioskilla ostamassa punaista pussitupakkaa jota oli sotiessaan oppinut polttamaan, ja törmäsi sattumoisin Ullaan. He ilahtuivat toisensa nähdessään, ja alkoivat heti vaihtaa kuulumisia. He seisoivat keskellä kioskin käytävää, ja pienessä kioskissa eivät muut asiakkaat meinanneet mahtua kävelemään ohi, joten Vilho pyysi Ullaa kanssaan läheiseen kapakkaan oluelle. He lähtivät käsikynkässä tien toiselle puolelle, Repan pubiin. Voi pojat että heillä oli hauskaa. Vilho oli tavanomaisesta ulkonäöstään huolimatta erittäin mukava ja hauska mies, ja Ulla hurmaantui hyvin pian.
Vuotta myöhemmin Vilholla oli hyvä työpaikka paikallisessa kodinkonemyymälässä, ja hän päätti viimeinkin kosia Ullaa. Hän vei tämän romanttiselle illalliselle naapurikylään (sillä heidän pitäjässään ei mitään grillikioskia laadukkaampaa paikkaa löytynyt).
Jälkiruokien saapuessa pöytään Ulla näki mansikkaleivoksensa päällä olevia suklaasta tehtyjä koristekukkia, ja sitten hän huomasi ohuen, kultaisen, kolmella pienellä timantilla koristellun sormuksen, jota varten Vilho oli säästänyt rahaa puoli vuotta. Ulla katsoi leivosta sormuksineen hämmentyneenä, hän ei tiennyt mitä sanoa. Vilho poimi sormuksen leivoksen päältä, polvistui Ullan eteen sanoen "Ulla, minä rakastan sinua. Olen tainnut rakastaa ensitapaamisestamme lähtien. Sotiessanikin ajattelin sinua päivittäin, ja aina iltaisin nukkumaan mennessäni. Soisitko minulle kunnian, ja tulisit vaimokseni?" (Vilho oli harjoitellut polvistumista ja tätä lyhyttä puhetta viikon verran, häntä jännitti silti kamalasti, ja hän tunsi hikipisaroiden valuvan niskaansa pitki.)
Ulla epäröi, hän ajatteli olevansa liian nuori, eikä ollut täysin varma onko kodinkonekauppias hänen unelmiensa mies, ja hän ajatteli mitä hänen vanhempansakin ajattelivat, mutta hän suostui.
Hääpäivänä alttarilla Ulla paljasti puna poskillaan Vilholle odottavansa lasta, ja Vilhon silmäkulmaan nousi onnen ja liikutuksen kyyneliä, ja hän suuteli onnellisena melkeinvaimoaan ennen kuin pappi edes antoi luvan suudella morsianta!
Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin Vilho ja Ulla istuvat saunan jälkeen vierekkäin verannalla jäähdyttelemässä, katsellen auringonlaskua. Vaimo kertoi ensimmäistä kertaa miehelleen epäröineensä tämän kosiessa, josta Vilho harmistui silminnähden. Ulla kiirehti lisäämään ettei ole päivääkään katunut sitä että suostui Vilhon vaimoksi, sillä tämä oli erittäin hyvä mies, oli ollut kaikki nämä vuodet. Hän oli myös rakastava isä lapsilleen, kahdelle pojalle ja silmäteränä toimivalle ainoalle tyttärelle. Vilho katsoi vaimoaan edelleen rakastuneena, otti tätä kädestä kiinni ja antoi tälle samanlaisen, hellän ja pitkän suudelman kuin heidän hääpäivänään alttarilla.
Hän ei ole vielä täyttänyt viittäkymmentäkään, mutta hiukset ovat alkaneet jo harmaantua korvien takaa. Vilho rakastaa muuttumattomia päivärutiineja. Hän nauttii saadessaan juoda aamukahvinsa joka aamu kello 7.30. Kahvin kanssa hän nauttii aina yhden keitetyn kananmunan, ruisleivän jossa on sipaus voita ja siipale kinkkua, sekä lasillisen haaleaa vettä. Ei koskaan liian kylmää, ettei hampaita vihlo.
Vilho keittää aina kahvinsa puuhellalla kunnon pannussa, kun taas hänen mukavuudenhaluinen ja moderni vaimonsa Ulla on ostanut tuliterän moccamasterin, ja nauraa miehensä vanhanaikaiselle pannukahville (Ullankin mielestä pannukahvi maistuu paremmalle, mutta hän ei kuuna päivänä myöntäisi sitä ääneen).
Vilhon lempiruokaa on makkarakeitto, johon lisätään aina viimeisenä pitkään ruskeaksi ja makeaksi paistettua sipulia. Tätä keittoa hän keittää ainakin kahdesti viikossa, ja soppaa syödessään hän muistelee sotilastovereitaan joiden kanssa tuli vietettyä monia hulvattoman hauskoja hetkiä, ympäristöstä huolimatta.
Vilho ja Ulla olivat tutustuneet nuorena, ennen Vilhon sotaan lähtöä. He olivat olleet porukalla kylillä juopottelemassa, ja Ullan mielenkiinto oli herännyt hänen kuullessaan Vilhon lähtevän vapaaehtoisena sotaan, sillä hän piti nuorta miestä kovin urheana. He vaihtoivat suudelmia Ullan isältä lainatun pakettiauton takana, ja molemmat ajattelivat etteivät näkisi toisiaan enää.
Vilhon palattua kotipitäjäänsä, hän oli kioskilla ostamassa punaista pussitupakkaa jota oli sotiessaan oppinut polttamaan, ja törmäsi sattumoisin Ullaan. He ilahtuivat toisensa nähdessään, ja alkoivat heti vaihtaa kuulumisia. He seisoivat keskellä kioskin käytävää, ja pienessä kioskissa eivät muut asiakkaat meinanneet mahtua kävelemään ohi, joten Vilho pyysi Ullaa kanssaan läheiseen kapakkaan oluelle. He lähtivät käsikynkässä tien toiselle puolelle, Repan pubiin. Voi pojat että heillä oli hauskaa. Vilho oli tavanomaisesta ulkonäöstään huolimatta erittäin mukava ja hauska mies, ja Ulla hurmaantui hyvin pian.
Vuotta myöhemmin Vilholla oli hyvä työpaikka paikallisessa kodinkonemyymälässä, ja hän päätti viimeinkin kosia Ullaa. Hän vei tämän romanttiselle illalliselle naapurikylään (sillä heidän pitäjässään ei mitään grillikioskia laadukkaampaa paikkaa löytynyt).
Jälkiruokien saapuessa pöytään Ulla näki mansikkaleivoksensa päällä olevia suklaasta tehtyjä koristekukkia, ja sitten hän huomasi ohuen, kultaisen, kolmella pienellä timantilla koristellun sormuksen, jota varten Vilho oli säästänyt rahaa puoli vuotta. Ulla katsoi leivosta sormuksineen hämmentyneenä, hän ei tiennyt mitä sanoa. Vilho poimi sormuksen leivoksen päältä, polvistui Ullan eteen sanoen "Ulla, minä rakastan sinua. Olen tainnut rakastaa ensitapaamisestamme lähtien. Sotiessanikin ajattelin sinua päivittäin, ja aina iltaisin nukkumaan mennessäni. Soisitko minulle kunnian, ja tulisit vaimokseni?" (Vilho oli harjoitellut polvistumista ja tätä lyhyttä puhetta viikon verran, häntä jännitti silti kamalasti, ja hän tunsi hikipisaroiden valuvan niskaansa pitki.)
Ulla epäröi, hän ajatteli olevansa liian nuori, eikä ollut täysin varma onko kodinkonekauppias hänen unelmiensa mies, ja hän ajatteli mitä hänen vanhempansakin ajattelivat, mutta hän suostui.
Hääpäivänä alttarilla Ulla paljasti puna poskillaan Vilholle odottavansa lasta, ja Vilhon silmäkulmaan nousi onnen ja liikutuksen kyyneliä, ja hän suuteli onnellisena melkeinvaimoaan ennen kuin pappi edes antoi luvan suudella morsianta!
Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin Vilho ja Ulla istuvat saunan jälkeen vierekkäin verannalla jäähdyttelemässä, katsellen auringonlaskua. Vaimo kertoi ensimmäistä kertaa miehelleen epäröineensä tämän kosiessa, josta Vilho harmistui silminnähden. Ulla kiirehti lisäämään ettei ole päivääkään katunut sitä että suostui Vilhon vaimoksi, sillä tämä oli erittäin hyvä mies, oli ollut kaikki nämä vuodet. Hän oli myös rakastava isä lapsilleen, kahdelle pojalle ja silmäteränä toimivalle ainoalle tyttärelle. Vilho katsoi vaimoaan edelleen rakastuneena, otti tätä kädestä kiinni ja antoi tälle samanlaisen, hellän ja pitkän suudelman kuin heidän hääpäivänään alttarilla.