tehdäänkö tälläinen ketju: kuvaile palstalaista MIELIKUVAN, joka nikistä tulee perusteella

Ruutiukko, oikealta nimeltään Vilho, on nuori sotaveteraani. Hän ei sotinut kotimaassaan, vaan lähti nuorena miehenä vapaaehtoiseksi naapurimaan sotaan, josta palasi vuoden jälkeen voittajien matkassa kotiin. Vilho loukkantui vain kerran. Se tapahtui hänen juostessaan taistelussa suoraan tulilinjalle pelastamaan osuman saanutta ystäväänsä Kyöstiä, jolloin hän sai oman puolen aseesta osumaan vasempaan pakaraansa.

Hän ei ole vielä täyttänyt viittäkymmentäkään, mutta hiukset ovat alkaneet jo harmaantua korvien takaa. Vilho rakastaa muuttumattomia päivärutiineja. Hän nauttii saadessaan juoda aamukahvinsa joka aamu kello 7.30. Kahvin kanssa hän nauttii aina yhden keitetyn kananmunan, ruisleivän jossa on sipaus voita ja siipale kinkkua, sekä lasillisen haaleaa vettä. Ei koskaan liian kylmää, ettei hampaita vihlo.
Vilho keittää aina kahvinsa puuhellalla kunnon pannussa, kun taas hänen mukavuudenhaluinen ja moderni vaimonsa Ulla on ostanut tuliterän moccamasterin, ja nauraa miehensä vanhanaikaiselle pannukahville (Ullankin mielestä pannukahvi maistuu paremmalle, mutta hän ei kuuna päivänä myöntäisi sitä ääneen).
Vilhon lempiruokaa on makkarakeitto, johon lisätään aina viimeisenä pitkään ruskeaksi ja makeaksi paistettua sipulia. Tätä keittoa hän keittää ainakin kahdesti viikossa, ja soppaa syödessään hän muistelee sotilastovereitaan joiden kanssa tuli vietettyä monia hulvattoman hauskoja hetkiä, ympäristöstä huolimatta.

Vilho ja Ulla olivat tutustuneet nuorena, ennen Vilhon sotaan lähtöä. He olivat olleet porukalla kylillä juopottelemassa, ja Ullan mielenkiinto oli herännyt hänen kuullessaan Vilhon lähtevän vapaaehtoisena sotaan, sillä hän piti nuorta miestä kovin urheana. He vaihtoivat suudelmia Ullan isältä lainatun pakettiauton takana, ja molemmat ajattelivat etteivät näkisi toisiaan enää.

Vilhon palattua kotipitäjäänsä, hän oli kioskilla ostamassa punaista pussitupakkaa jota oli sotiessaan oppinut polttamaan, ja törmäsi sattumoisin Ullaan. He ilahtuivat toisensa nähdessään, ja alkoivat heti vaihtaa kuulumisia. He seisoivat keskellä kioskin käytävää, ja pienessä kioskissa eivät muut asiakkaat meinanneet mahtua kävelemään ohi, joten Vilho pyysi Ullaa kanssaan läheiseen kapakkaan oluelle. He lähtivät käsikynkässä tien toiselle puolelle, Repan pubiin. Voi pojat että heillä oli hauskaa. Vilho oli tavanomaisesta ulkonäöstään huolimatta erittäin mukava ja hauska mies, ja Ulla hurmaantui hyvin pian.

Vuotta myöhemmin Vilholla oli hyvä työpaikka paikallisessa kodinkonemyymälässä, ja hän päätti viimeinkin kosia Ullaa. Hän vei tämän romanttiselle illalliselle naapurikylään (sillä heidän pitäjässään ei mitään grillikioskia laadukkaampaa paikkaa löytynyt).
Jälkiruokien saapuessa pöytään Ulla näki mansikkaleivoksensa päällä olevia suklaasta tehtyjä koristekukkia, ja sitten hän huomasi ohuen, kultaisen, kolmella pienellä timantilla koristellun sormuksen, jota varten Vilho oli säästänyt rahaa puoli vuotta. Ulla katsoi leivosta sormuksineen hämmentyneenä, hän ei tiennyt mitä sanoa. Vilho poimi sormuksen leivoksen päältä, polvistui Ullan eteen sanoen "Ulla, minä rakastan sinua. Olen tainnut rakastaa ensitapaamisestamme lähtien. Sotiessanikin ajattelin sinua päivittäin, ja aina iltaisin nukkumaan mennessäni. Soisitko minulle kunnian, ja tulisit vaimokseni?" (Vilho oli harjoitellut polvistumista ja tätä lyhyttä puhetta viikon verran, häntä jännitti silti kamalasti, ja hän tunsi hikipisaroiden valuvan niskaansa pitki.)
Ulla epäröi, hän ajatteli olevansa liian nuori, eikä ollut täysin varma onko kodinkonekauppias hänen unelmiensa mies, ja hän ajatteli mitä hänen vanhempansakin ajattelivat, mutta hän suostui.
Hääpäivänä alttarilla Ulla paljasti puna poskillaan Vilholle odottavansa lasta, ja Vilhon silmäkulmaan nousi onnen ja liikutuksen kyyneliä, ja hän suuteli onnellisena melkeinvaimoaan ennen kuin pappi edes antoi luvan suudella morsianta!

Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin Vilho ja Ulla istuvat saunan jälkeen vierekkäin verannalla jäähdyttelemässä, katsellen auringonlaskua. Vaimo kertoi ensimmäistä kertaa miehelleen epäröineensä tämän kosiessa, josta Vilho harmistui silminnähden. Ulla kiirehti lisäämään ettei ole päivääkään katunut sitä että suostui Vilhon vaimoksi, sillä tämä oli erittäin hyvä mies, oli ollut kaikki nämä vuodet. Hän oli myös rakastava isä lapsilleen, kahdelle pojalle ja silmäteränä toimivalle ainoalle tyttärelle. Vilho katsoi vaimoaan edelleen rakastuneena, otti tätä kädestä kiinni ja antoi tälle samanlaisen, hellän ja pitkän suudelman kuin heidän hääpäivänään alttarilla.

 

Keksisiköhän joku musta jotain

 

Pirita on hienostoperheeseen ainoa tytär, niin sanotusti kultalusikka suussaan syntynyt. Hän on aina ollut vanhempiensa silmäterä, ja hän on kietonut varsinkin isänsä Yrjön pikkusormensa ympärille. Isä toteuttaa kaikki hänen toiveensa. 5-vuotiaana Pirita sai ensimmäisen lemmikkinsä, kääpiövillakoiranpennun, jonka hän nimesi Sylviaksi.

Elämänsä aikana Piritalla oli useita, kymmeniä koiria. Kaikki niistä olivat narttuja, ja Pirita oli niin hurahtanut lemmikkeihinsä, että häntä ei edes kiinnostanu perheen perustaminen tai aviomiehen löytäminen, sillä koirat olivat hänen lapsiaan. Vuosien saatossa, kolmenkymmenen ohittaneena Pirita oli niin hurahtanut puudeleihinsa, että hän käytti niitä viikoittain kauneussalongissa kynsihoidoissa ja trimmauksessa. Hän kokkaili koirilleen mitä erikoisempia herkkuja, hanhenmaksapalleroista kaviaariin ja maksapateisiin, kaikkia ruokia mitä kuvitella saattaa.

Nelissäkymmenissä Pirita alkoi olla jo melko höperöitynyt koiriensa keskellä, ja hänelle oli kehittynyt suorastaan pakkomielteeksi koiriensa kauneussalongeissa käyttäminen ja hoivaaminen. Kerran hän meni niin pitkälle, että värjäytti puudelinsa, Cindy-Sophien turkin vaalenapunaiseksi. Vaaleanpunaiseksi!
Voi kuinka ohikulkijat tuijottivat hänen ulkoiluttaessaan vaalenapunaista koiraansa. Eräänä päivänä hänen olleessaan kävelyllä Cindy-Sophien kanssa, häneltä olivat koirankakkapussit lopussa. Hän odotti että joku vastaantuleva koiran ulkoiluttaja lainaisi hänelle koirankakkapussia, mutta yksikään ohikävelevä koiran ulkoiluttaja ei sellaisia käyttänyt. Kuinka vastuutonta! Pirita päivitteli puudelilleen.
Pirita oli odottanut jo kauan, lähes tunnin, kun hänen jalkojaan alkoi särkeä korkokengissään. Hän tunsi kantapäähänsä nousevan rakon, ja hän suunnitteli jo itkun partaalla lähtevänsä takaisin kotiin ja jättävänsä Cindy-Sophien jätökset tienvarteen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt.
Hän huomasi itseään kohti tulevan miehen, jolla oli cockerspanieli, ja nieli kyyneleenä jottei mies niitä huomaisi. Hän kysyi jo epätoivoisena mieheltä, olisiko tällä biopussia, mutta oli varma että tämäkin kysymys olisi turha. Mutta kuinka ollakkaan, miehellä oli pusseja! Vieläpä useampia, joista hän mielellään antoi yhden Piritalle. Pirita kiitteli miestä vuolaasti, ja kertoi odottaneensa yli tunnin samalla paikalla. Mies oli hämmästynyt, hän ei olisi jaksanut odottaa niin kauaa. He juttelivat hetken, ja mies esittäytyi Eemeliksi. Eemelin koiran nimi oli Puppe, Puppe ja Cindy-Sophie nuuhkivat toisiaan innokkaina, ja näyttivät heti pitävän toisistaan.
Pirita ja Eemeli lähtivät kävelemään yhtä matkaa, koiratkin köpöttelivät rinta rinnan. Mies saattoi Piritan kotiin, ja he vaihtoivat puhelinnumeroita. Jo puolen tunnin kuluttua kotiin saapumisestaan Piritan puhelin soi, ja Eemeli soitti hänelle. He juttelivat tuntitolkulla puhelimessa, ja Eemeli kertoi pitäneensä Piritan erikoisen värisestä koirasta, ja ääntään madaltaen hän kertoi myös pitäneensä Piritasta - paljon.
Eemeli pyysi Piritaa treffeille, ja Pirita suostui. He tapailivat muutaman kuukauden, ja jokaisella tapaamisella he huomasivat lisää yhtäläisyyksiä ja kiinnostuksen kohteita. Eemeli oli majaillut Piritan luona koirineen jo neljä kuukautta, kun hän ehdotti varovasti saisiko hän tuoda tavaransa sinne. Pirita suostui miettimättä sekuntia kauempaa, ja jos seuraavalla viikolla Eemeli vuokrasi muuttoauton ja toi omaisuutensa Piritan luokse.
Ja niin he elivät yhdessä onnellisina koiriensa kanssa, kasvattaen Cindu-Sophien ja Pupen viittä pientä pentua, jotka Pirita oli myös värjännyt vaaleanpunaisiksi. Heidät tunnettiin kaupungilla Pink Poodle pariskuntana.

 

Pienen pienenä tyttösenä vain vajaa parivuotiaana Rops kulki mummun perässä ja roikkui essun nauhoissa. Paljoa hän ei vielä virkannut, mutta hoki rops rops. Siitä mummu tiesi, että pirpana oli ropsua vailla. Lintuseni, kultaseni, kylhä mie siulle ropsua laitan. Näin mummo virkkoi pikku-ropsulle. Ropsun äidistä tämä oli niin hellyttävää, että nimi seurasi häntä aikuisiälle asti. Tuskin kukaan hänen ystävistä tietää hänen oikeaa nimeä, joka on Marjatta. Hyvät muistot lapsuudesta ja mummosta kannattelevat vielä aikuisena. Aina hädän hetkellä Rops voi palata noihin lapsuuden muistikuviin. Tuoksut mummon tuvassa, mummon pehmeä syli, kurttuisen käden paijaus untuvaisella poskella. Mummo oli niin hyvä. Mitä Ropsusta sitten tuli aikuisena? Hän haluaa olla ojennettu käsi itsensä umpikujaan saattaneelle ihmiselle, joten hän on nyt pappi.

Ihana. Kiitos!

 

Miulle kans, kiitos.

 

Miulle kans, kiitos.

Mää voin päivemmällä tai illemmalla

 

Vau, upeita tarinoita, näitä on kiva lukea
Kyllä ootte lahjakkaita tarinankertojia

 

Vau, upeita tarinoita, näitä on kiva lukea
Kyllä ootte lahjakkaita tarinankertojia

On todella

 

Vau. :O Kiitos teille! Hurjia tarinaniskijöitä, upeita maailmoja maalailette.


Nyt mulla haisee nenässä kissanpissa...

 

Äh, pääsin hyvään vauhtiin Lady Gardenean tarinassa, mutta siitä tulee niin pitkä että varmaan internetistä loppuu tila kesken :|

 

Äh, pääsin hyvään vauhtiin Lady Gardenean tarinassa, mutta siitä tulee niin pitkä että varmaan internetistä loppuu tila kesken :|

Ei se ole huono juttu. Kirjoita vaan!

 

Kirjoita vaan Kahvikirahvi
Mie haluan lukea lisää upeita kuvauksia.

 

Gabriella oli asunut koko elämänsä suurkaupungissa. Hän rakasti kaupungin tahtia, ääniä, ja kasvottomia ihmisiä joita näki päivittän satoja, ellei jopa tuhansia kävelemässä vain ohi. Kaupungissa oli hänen mielestään turvallisuuden tuntua, sillä koskaan ei tarvinnut tuntea itseänsä yksinäiseksi, sillä ihmisiä oli kaikkialla.

Gabriella asui avomiehensä Augustin kanssa keskustan tuntumassa ullakkohuoneistossa sijaitsevassa kolmiossa, jonka he olivat sisustaneet tyylikkäästi modernilla taiteella, ja kaikkein muodikkaimmilla huonekaluilla. August oli kaupungin suurimman lehden omistaja, ja kaupungin tunnetuin kasvo. Hän suorastaan kieri rahassa, mutta ei tuhlannut rahaa itseensä juuri laisinkaan. Asunnon hän oli ostanut, sen he olivat yhdessä valinneet.
Gabriella oli enemmän materian perään kuin miehensä, ja August ostelikin usein rakkalleen kalliita asioita joita tämä halusi, ja kotikin oli sisustettu Gabriellan mieleiseksi. He olivat täydellinen pari, heidän elämästään ei tuntunut puuttuvan mitään, ja tuttavat kadehtivat heitä ja heidän elämäänsä.

Gabriella ei ollut vielä löytänyt mieleistään työtä, joten hän oli rahallisesti Augustista riippuvainen. Rehellisesti sanottuna, hän ei edes etsinyt töitä kovin ahkerasti, ja koska he molemmat olivat tyytyväisiä nykyiseen elämäänsä, miksi hän olisikaan pitänyt kiirettä?

Eräänä päivänä Gabriellan ollessa kapungin keskellä sijaitsevassa puistossa kävelyllä, hänen kännykkänsä soi. Puhelimen näytöllä luki Augustin äidin nimi, ja hänen hyvä tuulensa kaikkosi oitis. Mitä tuo kurja anopintekelekin hänelle soitteli, he eivät olleet tavanneet eivätkä pitäneet yhteyttä viiteen vuoteen, sillä kateellista anoppia ärsytti kun August keskittyi vain hänen hempukkana pitämäänsä naiseen, eikä enää vieraillut äitimuorin luona niin usein.
Anoppi ei itse tätä tajunnut, mutta Augustia ei huvittanut käydä äitinsä luona kovinkaan usein, sillä tämä kohteli Gabriellaa Augustin mielestä huonosti, joten vierailut olivat harventuneet vuosi vuodelta.
Gabriella vastasti ihmeissään, jo valmiiksi hieman kyllästyneenä puhelimeen. Sen puhelun aikana koko hänen maailmansa romahti. Anoppi kertoi Augustin joutuneen auto-onnettomuuteen. August oli jäänyt auton alle ylättäessään tietä, ja makasi nyt tajuttomana sairaalan teho-osastolla. Gabriella kyseli hädissään missä sairaalassa hänen miehensä oli, ja juoksi jo puistosta pois päin pysäyttääkseen itselleen taksin, mutta anoppi sanoi ettei hänellä ollut mitään asiaa sairaalaan, sillä tämä ei kuulunut perheeseen. Gabriella oli ällistynyt, ja yritti kertoa olevansa tärkein osa Augustin perhettä, hehän olivat olleet onnellisesti yhdessä jo lähes kymmenen vuotta.
Mutta ei, anoppi tyrmäsi hänen väitteensä, ja koska he eivät olleet koskaan pitäneet kiirettä mennä naimisiin, eihän Gabriellaa lain silmissä todella laskettu perheenjäseneksi.

Gabriella meni lamaantuneena kotiin. Hän kaivoi puhelinluettelon esille ja etsi kapungin kaikkien sairaaloiden yhteystiedot, ja soitti vuorotellen jokaiseen. Hän oli päättänyt ottaa selville mihin sairaalaan August oli viety. Mutta hänelle ei voitu luovuttaa potilastietoja mistään, koska ei ollut perheenjäsen. Häntä alkoi raivostuttaa, ja hän tajusi soittaa Augustin tädille, jonka kanssa hän oli aina tullut mainiosti toimeen, vaikka välimatkan vuoksi tapaamiset olivatkin harvat. Täti ei ollut niin hyvin perillä Gabriellan ja sisarensa tulehtuneista väleistä, joten hän tietämättömyyttään, ja säälistä nuorta paria kohtaan kertoi sairaalan nimen.
Gabriella ryntäsi siltä seisomalta sairaalalle, ja kovisteli aulan vastaanottovirkailijaa kertomaan mihin hänen miehensä on viety. Löydettyään oikean käytävän, Gabriella kohtasi anoppinsa. Anoppi ei aikonut päästää häntä huoneeseen, mutta Augustin elämää lehdistä seurannut hoitaja, sääli tätä, ja päästi Gabriellan miestään katsomaan.

Se oli Gabriellan elämän pisin viikko. August ei ollut vieläkään palannut tajuihinsa, mutta Gabriella ei ollut juuri poistunutkaan sairaalasta. Hän huolehti miehestä niin hyvin kuin voi, niin paljon kuin hoitajat hänen vain sallivat tehdä. Kerran päivässä hän sentään kävi aulan kahvilassa ja sairaalan pihalla kävelyllä, sen aikaa kun anoppi oli poikaansa tapaamassa, yleensä 15-30 minuuttia kerralla. Hänen mielestä oli turha haaskata sairaalassa aikaa, jos ei kuulunut henkilökuntaan.
Lopulta Gabriellan oli poistuttava sairaalasta, hänen täytyi mennä kotiin hakemaan vaihtovaatteita, peseytymään, ja vaikka miehestä erossa oleminen tuntui pahalta, hänen oli saatava kunnolliset yöunet sängyssä. Sairaalahuoneen nojatuoli ei ollut kaikista paras nukkumapaikka.

Seuraavana aamuna Gabriella heräsi auringonpaisteeseen, ja tunsi itsensä hyvin levänneeksi, ja lähti aamutoimien ja suihkun jälkeen kävelemään kohti sairaalaa. Sairaalalle päästyään hän havaitsi Augustin huoneen tyhjäksi. Omituista, hän ajatteli. Ehkä mies oli siirretty toiseen huoneeseen? Hän lähti käytävälle etsimään hoitajaa, mutta tuttuja hoitajiakaan ei näkynyt missään, ja uudet eivät muistaneet Augustia nimeltä.
Lopulta hän näki anopin, ja kiiruhti tämän luo kysymään miehensä vointia. Anoppi kertoi kylmän näköisenä Augustin kuolleen yöllä sisäiseen verenvuotoon. Gabriellan henki salpautui. Hänen tuli hetkessä kamalan kylmä, eikä hän meinannut saada henkeä. Lähes samaan hengenvetoon anoppi ilmoitti että Gabriellan täytyisi muuttaa kuun lopussa ullakkouhoneistosta pois, sillä se siirtyi nyt Augustin äidin omistukseen pojan kuoltua, eikä Augustilla ollut jälkeläisiäkään. Sitten anoppi käveli tiehensä. Gabriella lysähti sairaalan lattialle itkemään lohduttomana ja yksinäisenä.

Seuraavana aamuna hän ryhdistäytyi, soitti Augustin asianajajalle ja kyseli neuvoja tilanteeseen, mutta valitettavasti laki ei ollut Gabrielin puolella koska he eivät olleet olleet naimisissa. Mitä Gabriella nyt tekisi? hänellä ei ollu työapaikkaa, eikä hän ollut koulujakaan käynyt, sillä oli pääässyt jo kovin nuorena Augustin siipien suojaan. hän alkoi kuumeisesti etsiä lehdistä työpaikkailmoituksia, ja opetteli käyttämään kirjastossa internetin käyttöäkin työpaikan löytämiseksi. Mutta hän ei löytänyt yhtäkään työpaikkaa jonne olisi päässyt ilman koulutusta. Eikä hänellä ollut varaa asuntoonkaan, eikä sukulaisia joiden luokse voisi mennä. Hänellä oli enää muutama päivä aikaa asua hänen ja Augustin kodissa, ja se suretti häntä. Hän ei ollut edes ehtinyt surra Augustia rauhassa, sillä uuden kodin löytäminen ja itsensä elättäminen olivat nyt etusijalla.

Lopulta hän löysi ilmoituksen, jossa haettiin aivan naapurikaupungin puolelle puutarhatyöntekijää. Puutarha oli niin syrjäisellä alueella, ettei siellä ollut edes mahdollista vuokrata asuntoa. hän kuitenkin soitti työpaikasta, ja hänelle kerrottiin että puutarhan omistajan talo oli aivan vieressä, ja sinne saisi nimellistä korvausta vastaan majoittua työntekijänä. Gabriella mietti asiaa hetken, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä oli? "Minä otan paikan. Voinko tulla jo ylihuomenna?" hän kuuli itsensä sanovan.

Kahdessa päivässä Gabriella oli pakannut kaikki vaatteensa ja tavaransa, ja salaa anopilta vienyt muutaman kalliin, mutta tunnearvoltaan vielä kalliimman esineen jonka oli Augustilta saanut. (Anoppi oli pakottanut hänet jättämään kaiken poikansa ostaman asuntoon, sillä hänen mielestään mikään augustin rahoilla ostettu ei kuulunut enää Gabriellalle) Hän käytti Augustin pankkitilin rinnakkaiskorttia vielä viimeisen kerran, maksaessaan taksille etukäteen matkastaan Hevonperän puutarhalle.
Matka tuntui ikuisuudelta. Tie oli mutkainen ja töyssyinen, eikä siinä voinut edes ajaa lujaa. Hän ehti jo monta kertaa ajatella ettei olisi koskaan perillä, kunnes auto viimeinkin pysähtyi. Gabriella katsoi ikkunasta ulos, he olivat keskellä ei mitään. Taksikuski kertoi hänelle että tie oli niin huonokuntoinen, ettei sitä päässyt autolla jatkamaan. Gabriella otti tavarat autosta, ja katseli kun taksi lähti peruuttamaan tietä takaisinpäin. Hänen ei auttanut kuin lähteä tarpomaan kohti tilaa.
Noin tunnin käveltyään, läkähtyneenä ja jalat rakoilla, hän oli viimeinkin perillä puutarhalla. Se oli karmeaa. Hän oli keskellä ei mitään, kaukana kaikesta, yksin, jumissa, huonolla palkalla, pienessä ankeassa huoneessa, ankean vanhan rouvan kanssa.

Gabriella oli ollut tilalla kolme kuukautta. Hän oli saanut aikaa surra Augustia, hän oli jo melkein ystävystynyt vanhan rouvan kanssa, ja hän oli tottunut vaatimattomampaan elämään. Puutarhalla työskennellessään hän oli oppinnut tunnistamaan kymmeniä, satoja kasveja ja kukkia. Hän oli jopa alkanut nauttimaan siementen istuttamisesta, kukkapenkkien kastelusta (kastelukannulla, vesikin piti hakea ja nostaa kaivosta), ja erityistä iloa hän sai nähdessään kasvilastensa kasvavan. Hän oli jo hyvin tyytyväinen elämäänsä syrjäisyydessä ja rauhassa, kiireettömässä, vapauttavasssa ja raikkaassa ympäristössä rakkaiden kasviensa keskellä.
Noin vuoden kuluttua vanha rouva kuitenkin menehtyi, ja Gabriella oli hyvin suruissaan, ja panikoi minne hän tällä kertaa päätyisi. Muutama päivä rouvan kuoleman jälkeen, hän löysi tämän testamentin. Ilman perillisiä, rouva oli testamentannut koko puutarhan taloineen ja maineen Gabriellalle.
Kuinka ihmeellistä! Hän ei mitenkään meinannut uskoa sitä todeksi, ja matkusti pitkän matkan kaupunkiin lakimiehen luokse varmistamaan testamentin todenpitävyyden. Totta se oli.

Pian Gabriella oli järjestänyt rouvalle pienet hautajaiset puutarhan lähettyville, ja oli sitten puutarhan omistaja. Hän tiesi ettei yksin saisi ylläpidettyä tilaa, joten hän joutui palkkaamaan apulaisen. Hän laittoi kaupungin lehteen ilmoituksen, samaan lehteen (Augustin ennen omistamaan), samanlaiesn ilmoituksen josta oli itse aikanaan soittanut. Puutarhassa oli yhdelle paljon työtä, ja Gabriella raatoi aamusta iltaan saadakseen kukkatoimitukset valmiiksi, kun kylän mies tuli niitä kerran viikossa hevoskärryillä noutamaan.
Noin viikon kuluttua tilalle ilmestyi nuori mies, suunnilleen Gabriellan ikäinen. Hän ilmoitti tulleensa sinne töihin. Gabriella hämmentyi, mutta muitakaan työntekijöitä ei ollut ilmoittautunut, joten hän palkkasi miehen. Miehen nimi oli Lari. Heistä tuli viikkojen aikana hvyät ystävykset, ja tila alkoi entisen niukan toimeentulon sijasta tehdä voittoakin, kun kaksi nuorta ahkeroivat puutarhatöissä.

Eräänä päivänä he loikoilivat nurmikolla puutarhaa ihailemassa, Lari katsoi Gabriellaa pitkään. Gabriella ihmetteli miksi tämä tuijotti, mutta sanaakaan sanomatta Lari suuteli häntä pitkään ja hartaasi, ja kuiskasi Gabriellan korvaan "Oma rakas lady Gardeneani."

 

Kahvikirahvi! :heart: Sulla todella on taito kirjoittaa, upeaa!

 

Hienoja tarinoita

 

Wau mikä tarina.

Tosin tuo alku voi jossain määrin olla totta tulevaisuudessa.

 

Julistan täten kahviksen palstan Master of Wordiksi.

 

Wau mikä tarina.

Tosin tuo alku voi jossain määrin olla totta tulevaisuudessa.

Täytyy varmaan jatkaa sitä joskus, mua niin ärsytti kun jouduin typistelemään tota loppua noin tönköksi, kun RL huohotti niskaan

 

Julistan täten kahviksen palstan Master of Wordiksi.

Pyh pyh, nyt taidat vähän huijata armas ystäväiseni :heart:

 

Julistan täten kahviksen palstan Master of Wordiksi.

kannatetaan.

 

Vau. :O Kiitos teille! Hurjia tarinaniskijöitä, upeita maailmoja maalailette.


Nyt mulla haisee nenässä kissanpissa...

 

Lukisin todellakin Kahvikirahvin kirjoittamia chicklittejä! :heart:

 

Lukisin todellakin Kahvikirahvin kirjoittamia chicklittejä! :heart:

Hih, saattaapi olla että saatan panna sun yyveeboksin pätkän yhdestä tarinasta jota joskus aloin kirjottamaan. Kirja siitä piti tulla, mutta monta vuotta se on vaan lojunu odottamassa insipraatiota jatkaa kirjoittamista.

 

Kuulehan kafffekirahvi kirjoittaisitko minustakin.=)

 

Tuossa ropsin ja ruutiksen tarinoissa oli jotain tosi ihanaa.
Pidin toki muistakin, mutta ne liikuttivat tuolla sisälläni jotakin.:flower:

Siis noita kahvikirahvin hienoja kirjoituksia tarkoitin.