Teenlitku, VALMISTA TULI.

jäin illalla miettimään tätä vielä. Tuli tosiaan mieleen tää pointti mitä mun mielestä joku muukin jo raotti, eli annetaan lapsen valita, ja jos lapsi valitseekin väärin niin korjaako hän sitten omat sotkunsa? Omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos taapero päättää sitten rikkoa sen maljakon, niin ostaako omista viikkorahoista uuden? Miltä se lapsesta tuntuu että annettiin itse valita, ja kuitenkin teki väärin? Tai jos teini-ikäinen päättää vaikkapa käyttää huumeita, ja aikaan saa itsellensä huikeat velat, selvittääkö itse sotkunsa kun on kerta itse tiensä valinnut? Esimerkkejä löytyis vaikka kuinka paljon.

Pointti siis se, että omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos valinta onkin väärä. EI siihen minusta lapsi kykene, eikä pidäkään.

No kyllä minä esimerkiksi olen laittanut 3v pojan pyyhekumi kädessä hinkaamaan tekemiään sotkuja pois. Hän kun keksi sotkea valkoiset puutuolit lyijykynällä. Eikä ollut edes oma lapsi. Annoin kumin ja ilmoitin että alahan pyyhkiä. Eipä sen jälkeen tehnyt mieli sotkea huonekaluja.

 

Ja mä tiivistäisin ehkä ajatuksiani jotenkin näin...

Lapsi on ihminen siinä missä aikuinenkin. Moni asia mikä pätee aikuisten välisiin ihmissuhteisiin pätee myös suhteeseemme lapsiin. Mikään ei estä meitä pyytämästä, kehoittamasta tai auttamasta lapsiamme, mutta pakottaminen ja painostaminen eivät saisi olla vakiotyökaluja vanhemmuudessa.

Tärkeimpänä tulis nähdä lapsen kehitys ja kasvu, toissijaisena tämänhetkinen käytös. Keskimäärin vaadimme lapsilta liikoja emmekä anna heille tilaa olla oma itsensä. Väitämme tietävämme paljon enemmän lapsen tunteista ja sisäisestä elämästä kuin lapsi itse. Tämä on väärin. Oletamme usein, että lapsi tekisi varmasti huonoja päätöksiä jos antaisimme lapsen päättää. Oletus, että lapsi on kykenemätön, tuskin johtaa lasta kunnioittavaan kohteluun.

Jos en ole osannut asiaani tarpeeksi selkeästi ilmaista, niin olisin todella kiitollinen jos joku jaksaisi lukea muutaman nimeämäni kirjan ja keskustella sen jälkeen aiheesta lisää! Voin lainata omia kirjojani jos joku halukas on kiinnostunut =) Omistan mm Continuum Concept, The Natural Child, The Attachment Parenting Book, The Baby Book & Unconditional Parenting. Kerta en osaa asiaani selvästi tuoda esille, voin sentäs suositella muutamaa kirjailijaa jotka osaavat esittää asian paremmin

Minä puolestani tiivistän tähän tapaan:

Lapsen ja aikuisen välisessä suhteessa on varmaan paljon samaa kuin kahden aikuisen välisessä. Mutta aikuisella ihmisellä on kuitenkin niin paljon enemmän kokemuksen tuomaa arvostelukykyä ja kykyä päätellä syy- ja seuraussuhteita, että tasa-arvoisia lapsi ja aikuinen eivät voi olla.

Minä koen, että jos lapselle annetaan vastuu omista teoistaan liian varhain, häneltä vaaditaan aivan liikaa. Sinun ajatuksesi taitaa olla jotakuinkin sellainen, että vanhempi antaa neuvot ja lapsi itse päättää, noudattaako niitä. Ajatuksena toki kaunis, mutta käytännössä lapselle aika raskas tapa. Sanot, että lapselle tulee antaa vastuuta siinä määrin kuin hän kehityksensä puolesta on valmis kantamaan. Kuitenkin asetat yksivuotiaan tilanteeseen, jossa hänen pitää päätellä, mitä seurauksia on sillä, että hän jää ulos kun äiti menee sitään. Mistä ihmeestä lapsi olisi saanut tarpeeksi tietoa tämän päätöksen tekemiseen? Oletko todella kertonut hänelle kaikki mahdolliset asiaan vaikuttavat tekijät? Kuinka lapsi voi tehdä päätöksen, jos hän ei tiedä mitä riskejä ja mahdollisuuksia kuhunkin vaihtoehtoiseen ratkaisuun sisältyy?

Esimerkkinä tuo ulos jääminen. Minä pystyn varsin nopeasti päättämään, että kaksivuotiaani ei ole hyvä jäädä yksin pihalle. Riski (loukkaantuminen) on suurempi kuin saavutettu hyöty (hyvä mieli). Voin taata tuon saman hyödyn lapselle vähemmillä riskeillä tuomalla hänet sisään. Jos taas lapsen pitää tehdä sama päätös, minun pitäisi ensin kertoa hänelle, mitkä ovat mahdolliset riskit (junarata, vesistö, tuntemattomat sienet, liukastuminen, putoaminen, autotie) ja tähdentää, että minä en voi suojella häntä niiltä, mikäli hän päättää yksin jäädä pihalle. Toisaalta voin kertoa myös hyödyistä (liukumäki, hiekkalaatikko). Tämän jälkeen kaksivuotiaani voisi pohtia, mitkä ovat hänen edellytyksensä riskien välttämiseen ja onko saavutettu hyöty niin suuri, että kannattaa ottaa loukkantumisen riski.

Olen sitä mieltä, että kaksivuotiaallani ei ole edellytystä tehdä tuota päätöstä. Minulla aikuisena on. En väitä, että lapseni tekee huonompia päätöksiä kuin minä. Hän vain tekee niitä puutteellisin tiedoin, joten lopputulos on epävarmempi.

Jos kyseessä on päätös, jonka seuraukset ovat vähemmän vakavat, voi lapsi sen tehdä. Näin esimerkiksi silloin kun valitaan vaikka pyjaman tai lapasten väriä tai jogurtin makua. Kun päätöksen seuraukset taas ovat vakavammat teen päätöksen minä. Päätös siitä, kumpaan ryhmään kulloinenkin päätös kuuluu, on luonnollisesti minun tekemäni, koska minulla on enemmän kokemuksen suomaa arvostelukykyä.

Uskon, että lapsellani on turvallisempi olo, kun hän voi luottaa siihen, että minä toimin hänen parhaakseen ja otan vastuun päätöksistä hänen puolestaan silloin kun se on tarpeellista.

En voi lisätä tähän mitään kirjallisuutta. Minun teoriani lasten kasvatuksesta perustuu omaan 12 vuoden kokemukseeni äitiydestä sekä omaan 18 vuoden kokemukseeni lapsuudesta.

 

jäin illalla miettimään tätä vielä. Tuli tosiaan mieleen tää pointti mitä mun mielestä joku muukin jo raotti, eli annetaan lapsen valita, ja jos lapsi valitseekin väärin niin korjaako hän sitten omat sotkunsa? Omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos taapero päättää sitten rikkoa sen maljakon, niin ostaako omista viikkorahoista uuden? Miltä se lapsesta tuntuu että annettiin itse valita, ja kuitenkin teki väärin? Tai jos teini-ikäinen päättää vaikkapa käyttää huumeita, ja aikaan saa itsellensä huikeat velat, selvittääkö itse sotkunsa kun on kerta itse tiensä valinnut? Esimerkkejä löytyis vaikka kuinka paljon.

Pointti siis se, että omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos valinta onkin väärä. EI siihen minusta lapsi kykene, eikä pidäkään.

No kyllä minä esimerkiksi olen laittanut 3v pojan pyyhekumi kädessä hinkaamaan tekemiään sotkuja pois. Hän kun keksi sotkea valkoiset puutuolit lyijykynällä. Eikä ollut edes oma lapsi. Annoin kumin ja ilmoitin että alahan pyyhkiä. Eipä sen jälkeen tehnyt mieli sotkea huonekaluja.

Tää on ihan eri juttu, saiko lapsi itse päättää sotkeeko hän tuolit vai ei ja saiko hän itse päättää siivoako vai ei.
Jos laitoin kumin käteen ja ilmoitit että ala pyyhkiä - sinähän pakotit lapsen alistumaan sun tahtoosi ja komentamalla.

 

jäin illalla miettimään tätä vielä. Tuli tosiaan mieleen tää pointti mitä mun mielestä joku muukin jo raotti, eli annetaan lapsen valita, ja jos lapsi valitseekin väärin niin korjaako hän sitten omat sotkunsa? Omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos taapero päättää sitten rikkoa sen maljakon, niin ostaako omista viikkorahoista uuden? Miltä se lapsesta tuntuu että annettiin itse valita, ja kuitenkin teki väärin? Tai jos teini-ikäinen päättää vaikkapa käyttää huumeita, ja aikaan saa itsellensä huikeat velat, selvittääkö itse sotkunsa kun on kerta itse tiensä valinnut? Esimerkkejä löytyis vaikka kuinka paljon.

Pointti siis se, että omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos valinta onkin väärä. EI siihen minusta lapsi kykene, eikä pidäkään.

No kyllä minä esimerkiksi olen laittanut 3v pojan pyyhekumi kädessä hinkaamaan tekemiään sotkuja pois. Hän kun keksi sotkea valkoiset puutuolit lyijykynällä. Eikä ollut edes oma lapsi. Annoin kumin ja ilmoitin että alahan pyyhkiä. Eipä sen jälkeen tehnyt mieli sotkea huonekaluja.

tuo on musta jotakuinkin eriasia. vai sanoitko lapselle että "kehoitan piirtämään vain paperille, mutta jos päätät piirtää myös muualle, se on sinun oma valintasi ja vastaat itse seurauksista?"

Meilläkin ihan vasta lapsi keksi piirtää vahakynällä valkoiseen seinään. Sanoin että näin ei tehdä meillä eikä muuten muuallakaan, ja otin kynät pois. Jäljet siivottiin sitten yhdessä. Yritti vielä useamman kerran samaa temppua uudestaan, mut kielto tehosi. Jos oisin antanut lapsen päättää tässä asiassa, tehdä niin kuin haluaa, meillä olis vastamaalatut seinät jo aika lailla täynnä vahakynätaideteoksia, joita tuskin 2v osaa pestä pois itse.

 

no siis näinhän se terveellä järjellä ajatellen pitääkin mennä. sanoin jo aiemmin, että vastuuta pitääkin lapselle antaa opeteltavaksi, ikään nähden sopivissa asioissa ja askareissa.

mut tää ninaTT:n malli on niin paljon kärjistetympää ja ehdottomampaa, mä vaan kyseenalaistan sen toimivuutta ja sitä että väistämättä tulee ongelmatilanteita. Toki niitä tulee joka tapauksessa joskus..

ihmettelen yhä ja edelleen, miksi kukaan kasvattaa puhtaasti jollain tietyllä tyylillä. Eikö voi mennä vaan fiilispohjalta?

Ja toisekseen ihmettelen samaa mitä BKM mainitsi, että miksi pitää nähdä normaalit arkeen liittyvät asiat, esim. se nukkumaan vieminen, jonain vallankäyttönä ja lasta ahdistavana asiana.

Mä taas uskon, että käytännössä NinaTT toimii kutakuinkin maalaisjärkisesti, fiilispohjalta, tilanteesta riippuen. Ei siten, että tarkistaa kirjasta miten tässä tilanteessa pitikään toimia

Meillä ei muuten viedä lapsia (joulukuussa 6 v ja tammikuussa 4 v) nukkumaan. Menevät itse. Ei mennä ulos jos lapset eivät halua (ellei ole pakko käydä kaupassa tms). En pakota laittamaan pipoa tai hanskoja - haluavat ne itse päälle, kun tietävät että muuten tulee vilu. En houkuttele syömään, syövät ja juovat sen minkä haluavat, sillä osaahan terve lapsi tunnistaa nälän ja janon. Jne.

Tuleehan niitä ongelmatilanteita silti: vaikkapa sellaisia, missä lapsi saa korkeintaan päättää sen, pukeeko itse vai pukeeko äiti, mutta vaatteet menee päälle joka tapauksessa

Meillä neiti 12 vuotta ei tosiaankaan laita hattua (tukka menee sekaisin) tai hanskoja (ei siellä ole kylmä), jos minä en käske. Mutta niin vaan lähti tänäkin aamuna hattu päässä ja hanskat kädessä viiden asteen pakkaseen.

Tyttäreni mielestä se, että korvia paleltaa, on pienempi paha kuin kampauksen pilalle meno. Minä katson kuitenkin, että hän ei ole kykenevä kantamaan vastuuta tästä päätöksestä.

Lapsille käy joskus niinkin, että he ymmärtävät kyllä, mikä olisi oikea tapa ja käsittävät seuraukset, mutta asettavat asiat erilaiseen tärkeysjärjestykseen kuin aikuinen. Silloin on mielestäni aikuisen mietittävä, kannattaako asiaan puuttua ja puututtava, mikäli seuraus on riittävän vakava.

 

Samaa mieltä:

Kiukulla tai uhmalla voi saada vanhemman huomiota.
Väsymys, nälkä tms elimellinen syy.
Huonosti käsitelty psyykkinen stressi, MLL mainitsee mm sisaruksen syntymän ja vanhempien avioeron

Näissä tilanteissa vanhempi on siis tietyssä määrin epäonnistunut tyydyttämään lapsensa tarpeet ja lapsi tuo niitä uhmaamisen ja kiukkuamisen kautta voimakkaammin esille.

Jokseenkin eri mieltä:

Uhma normaalina osana itsenäistymistä
Tahdon harjoitteleminen, päätösten harjoitteleminen

En näe miten uhma olisi muodostunut ihmiselle normaaliksi kehitysvaiheeksi. Mitä evolutionääristä tarkoitusta se on palvellut, jos parhaiten on kuitenkin selvinnyt ne joiden uhma on kukistettu? Eikö luonnonvalinta olisi suosinut niitä lapsia, jotka tottelevat vanhempiansa ja ottavat yhteiskunnan tavat ja säännöt omakseen ilman (turhaa?) kapinaa? No, evoluutiopsykologialla voi selittää vaikka mitä, joten ei siitä enempää. Sen sijaan mitä tunnepuolemme sanoo? Tuntuuko se hyvältä jos lapsi riehuu lattialla koska äiti oli laittamassa ulkovaatteita päälle väärässä järjestyksessä? Ei lapsesta eikä aikuisesta. En ole kuullut kenenkään kokeneen uhmaa miellyttävänä, mukavana tai suhdetta lähentävänä kokemuksena. Sen sijaan olen kuullut monen äidin valittavan väsymystään ja avuttomuuttaan uhmaikäisen kanssa. Pistää ajattelemaan, että kun muut asiat äitiydessä tuntuvat lähinnä hyvältä tai edes luonnolliselta, uhmaa ei ymmärretä eikä jakseta.

Olenkin sitä mieltä, että uhma ei opeta lasta; uhma on lapsen tapa opettaa puutteellisia vanhempiansa

Jos kuitenkin palataan hieman evoluutipsykologiaan... Kuvittele itsesi keskellä sademetsää, vauva sylissä/liinassa. Keräät ruokaa ruokkiaksesi itseäsi, lapsiasi, miestäsi, vanhempiasi... Koko yhteisöä. Sinulla on useita muita lapsia. Onko sinulla oikeasti aikaa tai mahdollisuuksia kontrolloida heidän tekemisiänsä? Jos kolmevuotias toistuvasti päättää uhmakkaasti juosta pois, juoksetko jatkuvasti perässä, vauva yhdessä kädessä ja ruokakori toisessa? Jos teini-ikäinen kapinoi juoksemalla metsään, niin käyttääkö yhteisö resurssejaan hakeakseen hänet sieltä takaisin toistuvasti? Miten tämä on toiminut (ja miten tämä käytännössä toimii tänä päivänä länsimaisen kulttuurin ulkopuolella?)

Lapsella on syntyessään jo tahtoa ja kykyä tehdä päätöksiä sitä mukaan kun hän tahtoo. Jo alle yksivuotiaalla on tahto; miksi vasta 2-3v uhmaikäinen ryhtyisi harjoittelemaan sitä? Sehän on jo olemassa ja ollut käytössä kauan. On tietenkin eri asia onko tahdon annettu kehittyä vai onko sitä estetty. Mutta jo pieni vauva kykenee lopettamaan rinnan imemisen ollessaan kylläinen. Puolivuotias päättää tarttua esineisiin ja tahtoo jo kosketella niitä. Yksivuotias osaa jo pissata huvin vuoksi (kokemusta on...) Puolitoistavuotiaan kieleen kuuluu jo haluaminen ja päätöksiäkin tulee jatkuvasti. Miksi yhtäkkinen raju, vanhempia kohtaan suunnattu hyökkäys tahtomisen ja päättämisen oppimisessa? Makes no sense.

(1) Jean Liedloff kirjoittaa ettei etelä-amerikkalaisen Yequana-heimon parissa ollut uhmaa. Kaikenikäiset lapset tottelivat vanhempiansa kyseenalaistamatta heidän auktoriteettiansa. Saman kokemuksen hän sai Balilla vieraillessaan paikallisten luona. (Continuum Concept 1975) Jean on ihan tavallinen pulliainen ja kirja vanha, mutta pitää tuo silti mainita Hänellä ei ollut motiivia valehdella, sillä lähtiessään sademetsään hänellä ei ollut aikomustakaan kirjoittaa kirjaa vanhemmuudesta... Kirjasta tulikin aivan loistava, vaikkei täydellinen, ja suosittelen kaikille! :attn:

(2) Jan Hunt (psykologi) muistuttaa kirjassaan, että ns uhmakohtaukset ovat oire siitä, että jokin on nyt pielessä. Usein vanhempi kiinnittää huomiota vain siihen, että lapsi tekee "väärin" ja käyttäytyy "huonosti" ja pyrkii kitkemään huonon käytöksen miettimättä käytökseen johtaneita syitä. Jos lapsella olisi kaikki hyvin, hän ei kommunikoisi huonoa oloaan raivokohtauksella. Uhma ei siis hänen mielestään ole tarpeellista, mutta hän sanoo, ettei kukaan ole täydellinen eivätkä satunnaiset raivokohtaukset ole vaarallisiakaan. Sen sijaan ei tarvitse huolestua vaikkei uhmaa näkyisikään. (The Natural Child, 2001)

(3) Lapset tottelevat vanhempiansa helpommin ja uhmakohtaukset vähenivät seuraavien ehtojen täyttyessä: Vanhemmat olivat rehellisiä lapsellensa (esim: Tämä tehtävä ei ole kiva, mutta se on silti tehtävä ), vanhemmat kertoivat lapsellensa syyt tekemiseen (esim: Nyt pitää lähteä hakemaan veljeäsi koulusta. Siksi puemme vaatteet päälle ja lähdemme ulos.) ja vanhemmat antoivat lapsellensa mahdollisimman paljon valinnanvaraa. (Deci et al. 1994) Jos uhmakohtauksien määrään ja laatuun voi vaikuttaa noin helposti, miten ne voivat olla normaali ja tarpeellinen osa lapsen kehitystä? Tarvitseeko lapsen myös satuttaa itsensä fyysisestä x monta kertaa kehittyäkseen normaaliksi ihmiseksi? Jos lapsi ei pikkulapsiaikana oikeastaan satuta itseänsä, jääkö hän jostain paitsi? Miksi kova psyykkinen stressi on tarpeellista normaalin kehityksen nimessä?

Lukematta koko ketjua, haluan kommentoida tätä evoluutio osiota. Jos ihmisen uhmaiällä ei ole mitään avolutiivista syytä, niin miksi monilla eläimillä on uhmaikään jotenkin verrattavaa käytöstä?

 

Jos kyseessä on päätös, jonka seuraukset ovat vähemmän vakavat, voi lapsi sen tehdä. Näin esimerkiksi silloin kun valitaan vaikka pyjaman tai lapasten väriä tai jogurtin makua. Kun päätöksen seuraukset taas ovat vakavammat teen päätöksen minä. Päätös siitä, kumpaan ryhmään kulloinenkin päätös kuuluu, on luonnollisesti minun tekemäni, koska minulla on enemmän kokemuksen suomaa arvostelukykyä.

Uskon, että lapsellani on turvallisempi olo, kun hän voi luottaa siihen, että minä toimin hänen parhaakseen ja otan vastuun päätöksistä hänen puolestaan silloin kun se on tarpeellista.

En voi lisätä tähän mitään kirjallisuutta. Minun teoriani lasten kasvatuksesta perustuu omaan 12 vuoden kokemukseeni äitiydestä sekä omaan 18 vuoden kokemukseeni lapsuudesta.

:flower: Juuri tätä mä kaipasin omassa lapsuudessani: tunnetta siitä, että joku suojelee minua silloinkin kun en itse pysty tekemään päätöksiä / kantamaan niistä vastuuta. Ei vanhempien tehtävä ole enää vahingon käytyä sanoa, että "Mitäs minä sanoin". Vanhempien tehtävä on juurikin suojella lapsiaan ja kun vahinko on tapahtunut, kantaa vastuu lapsiensa puolesta mikäli nämä ovat siihen kykenemättömiä.

 

Jos kyseessä on päätös, jonka seuraukset ovat vähemmän vakavat, voi lapsi sen tehdä. Näin esimerkiksi silloin kun valitaan vaikka pyjaman tai lapasten väriä tai jogurtin makua. Kun päätöksen seuraukset taas ovat vakavammat teen päätöksen minä. Päätös siitä, kumpaan ryhmään kulloinenkin päätös kuuluu, on luonnollisesti minun tekemäni, koska minulla on enemmän kokemuksen suomaa arvostelukykyä.

Uskon, että lapsellani on turvallisempi olo, kun hän voi luottaa siihen, että minä toimin hänen parhaakseen ja otan vastuun päätöksistä hänen puolestaan silloin kun se on tarpeellista.

En voi lisätä tähän mitään kirjallisuutta. Minun teoriani lasten kasvatuksesta perustuu omaan 12 vuoden kokemukseeni äitiydestä sekä omaan 18 vuoden kokemukseeni lapsuudesta.

:flower: Juuri tätä mä kaipasin omassa lapsuudessani: tunnetta siitä, että joku suojelee minua silloinkin kun en itse pysty tekemään päätöksiä / kantamaan niistä vastuuta. Ei vanhempien tehtävä ole enää vahingon käytyä sanoa, että "Mitäs minä sanoin". Vanhempien tehtävä on juurikin suojella lapsiaan ja kun vahinko on tapahtunut, kantaa vastuu lapsiensa puolesta mikäli nämä ovat siihen kykenemättömiä.

Ja mä kaipasin rajoja. Ei lapsen ole hyväksi päättää kaikista asioista yksin. Se todellakin on liian raskasta. Itse sairastuin masennukseen.
Kyllä vanhemmalla täytyy olla "munaa" olla luotettava, vastuuntuntoinen aikuinen.

 

Meillä neiti 12 vuotta ei tosiaankaan laita hattua (tukka menee sekaisin) tai hanskoja (ei siellä ole kylmä), jos minä en käske. Mutta niin vaan lähti tänäkin aamuna hattu päässä ja hanskat kädessä viiden asteen pakkaseen.

Tyttäreni mielestä se, että korvia paleltaa, on pienempi paha kuin kampauksen pilalle meno. Minä katson kuitenkin, että hän ei ole kykenevä kantamaan vastuuta tästä päätöksestä.

Ja tyttö 12 vee, joka pelkää kampauksen menevän pilalle, ottaa pipon pois heti, kun äidin silmä välttää, jos on tuota mieltä.

 

Meillä neiti 12 vuotta ei tosiaankaan laita hattua (tukka menee sekaisin) tai hanskoja (ei siellä ole kylmä), jos minä en käske. Mutta niin vaan lähti tänäkin aamuna hattu päässä ja hanskat kädessä viiden asteen pakkaseen.

Tyttäreni mielestä se, että korvia paleltaa, on pienempi paha kuin kampauksen pilalle meno. Minä katson kuitenkin, että hän ei ole kykenevä kantamaan vastuuta tästä päätöksestä.

Ja tyttö 12 vee, joka pelkää kampauksen menevän pilalle, ottaa pipon pois heti, kun äidin silmä välttää, jos on tuota mieltä.

Näinhän siinä voi käydä =)

Tuota kokeiltiin joskus pyöräilykypärän kanssa, kun sen pitäminen oli luokan tyttöjen mielestä "epämuodikasta". Nyt on sitten palattu ruotuun, kun sovittiin vanhempien kesken, että jokainen kypärättä ajava pysäytetään. Nyt on puheissa ollut alkaa seurata hattuja(kin ).

Asumme siis semmoisessa pikkukylässä, jossa kaikki tuntevat suurinpiirtein kaikki. Isommassa kaupungissa tämmöinen ryhmäkuri olisi aika hankala toteuttaa.

 

Asumme siis semmoisessa pikkukylässä, jossa kaikki tuntevat suurinpiirtein kaikki. Isommassa kaupungissa tämmöinen ryhmäkuri olisi aika hankala toteuttaa.

"Koko kylä kasvattaa"- meiningillä tuo voi onnistuakin, jos lähes kaikki tuntevat toisensa, ja ollaan sovittu yhteiset pelisäännöt

Näillä nurkilla ei toimi...pihapiirin ja/tai muun tutun porukan kesken kyllä, mutta muuten ei. Mikä on sinänsä aika ikävää :|

 

Jos kyseessä on päätös, jonka seuraukset ovat vähemmän vakavat, voi lapsi sen tehdä. Näin esimerkiksi silloin kun valitaan vaikka pyjaman tai lapasten väriä tai jogurtin makua. Kun päätöksen seuraukset taas ovat vakavammat teen päätöksen minä. Päätös siitä, kumpaan ryhmään kulloinenkin päätös kuuluu, on luonnollisesti minun tekemäni, koska minulla on enemmän kokemuksen suomaa arvostelukykyä.

Uskon, että lapsellani on turvallisempi olo, kun hän voi luottaa siihen, että minä toimin hänen parhaakseen ja otan vastuun päätöksistä hänen puolestaan silloin kun se on tarpeellista.

En voi lisätä tähän mitään kirjallisuutta. Minun teoriani lasten kasvatuksesta perustuu omaan 12 vuoden kokemukseeni äitiydestä sekä omaan 18 vuoden kokemukseeni lapsuudesta.

:flower: Juuri tätä mä kaipasin omassa lapsuudessani: tunnetta siitä, että joku suojelee minua silloinkin kun en itse pysty tekemään päätöksiä / kantamaan niistä vastuuta. Ei vanhempien tehtävä ole enää vahingon käytyä sanoa, että "Mitäs minä sanoin". Vanhempien tehtävä on juurikin suojella lapsiaan ja kun vahinko on tapahtunut, kantaa vastuu lapsiensa puolesta mikäli nämä ovat siihen kykenemättömiä.

Ja mä kaipasin rajoja. Ei lapsen ole hyväksi päättää kaikista asioista yksin. Se todellakin on liian raskasta. Itse sairastuin masennukseen.
Kyllä vanhemmalla täytyy olla "munaa" olla luotettava, vastuuntuntoinen aikuinen.

Sama mulla, "vapaa kasvatus" ei todellakaan tuonut mulle mitään hyvää. Lapsuudestani muistan miten tunsin itseni aina pelokkaaksi, kun huomasin että äitiäni ei kiinnostanut huolehtia minusta vaan "sain tehdä itse omat ratkaisuni" plaa plaa plaa...

 

Ja tyttö 12 vee, joka pelkää kampauksen menevän pilalle, ottaa pipon pois heti, kun äidin silmä välttää, jos on tuota mieltä.

Joo, mäkin lähdin kylille farkuissa, talvipakkasilla, kun äiti kielsi laittamasta hametta..Joo..hame oli farkkujen alla, jotka lähti jalasta heti, kun nurkan taa pääsin

 

Ja tyttö 12 vee, joka pelkää kampauksen menevän pilalle, ottaa pipon pois heti, kun äidin silmä välttää, jos on tuota mieltä.

Joo, mäkin lähdin kylille farkuissa, talvipakkasilla, kun äiti kielsi laittamasta hametta..Joo..hame oli farkkujen alla, jotka lähti jalasta heti, kun nurkan taa pääsin

En oo koskaan tehny tollasta :saint:

Onneks kaikki isot ja pehmeät ja lämpimät talvitamineet tuli muotiin ku olin 14-15, tiedä kuinka monta kertaa sitä olis jäätyny talvipakkasilla ulkona kaljaa kitatessa.

 

En oo koskaan tehny tollasta :saint:

Onneks kaikki isot ja pehmeät ja lämpimät talvitamineet tuli muotiin ku olin 14-15, tiedä kuinka monta kertaa sitä olis jäätyny talvipakkasilla ulkona kaljaa kitatessa.

Ei olleet muodissa silloin, oli niin lyhyt hame, että vesiraja just peitty.. Sukkikset hajalla kirmattiin pitkin metsiä Ja pakkanen jäädytti jalat sopivan tunnottomiksi.

 

En oo koskaan tehny tollasta :saint:

Onneks kaikki isot ja pehmeät ja lämpimät talvitamineet tuli muotiin ku olin 14-15, tiedä kuinka monta kertaa sitä olis jäätyny talvipakkasilla ulkona kaljaa kitatessa.

Ei olleet muodissa silloin, oli niin lyhyt hame, että vesiraja just peitty.. Sukkikset hajalla kirmattiin pitkin metsiä Ja pakkanen jäädytti jalat sopivan tunnottomiksi.

Mä sain osani nuorempana, just 12-13 vuotiaana. Kerran uutenavuotena mekko + ohkaset sukkikset + takki ja pakkasta oli 25 astetta. Silloin kyllä luovutin tunnin ennen kotiintuloaikaa ja läksin kotiin.

 

Mä sain osani nuorempana, just 12-13 vuotiaana. Kerran uutenavuotena mekko + ohkaset sukkikset + takki ja pakkasta oli 25 astetta. Silloin kyllä luovutin tunnin ennen kotiintuloaikaa ja läksin kotiin.

Mutta omasta mielestään näytti varmaan tosi hyvälle, jalat kananlihalla

 

Mä oon samaa mieltä joistakin asioista ninaTT:n kanssa, mutta välillä jutut ampuu ihan yli.

Tänään oltiin 3-vuotiaamme kanssa luistelemassa, ja kun tuli kotiinlähdön aika, poika sai raivarit. Vaikka varoitin aikaisemmin, että kohta lähdetään. Ja niin lähdettiin, ei tullut mieleen jättää poikaa yksin pimenevään iltaan.

Mielestäni se, että kuvitellaan lapsen osaavan käyttäytyä aikuisen tasolla, on väärin. Ei voi olettaa ja odottaa lapsen käyttäytyvän samanlailla kuin itse käyttäytyy. Jos itse istut ruokapöydässä nätisti, et voi odottaa että lapsi tekee samoin. Ei hän ole jatkeesi, vaan oma pieni persoona, lapsi. Joka ei ymmärrä eikä osaa tehdä asioita kuten äiti/isi. Eikä hänen kuulukaan, hänellä on oikeus olla lapsi, jonka ei tarvitse päättää asioistaan itse. Se on pienelle erittäin hämmentävää, hän kokee kantavansa vastuunsa itsestään kun äiti/isi ei jostain syystä sitä tee.

 

Nostelen tätä, odotan edelleen asiapitoisia vastauksia NinaTT:ltä .

 

Meillä oli vastaava tilanne jokunen kuukausi sitten ja päätin sitten soveltaa palstagrurun kasvatusneuvoja.
Kerroin 2v8kk ikäiselleni, että äidin ja isoveljen pitää nyt lähteä jos hän haluaa jäädä leikkimään hän voi jäädä, mutta me menemme nyt. Kysyin vielä haluaako tulla mukaan vai jäädä? (tää oli tietysti väärin )
Menimme autoon, käynnistin sen, kuopus tulee juosten ja itkien autolle, pysäytän ja ajattelin että täähän toimiin...
Kun tulen ulos autosta, jotta avaisin hänelle oven. Kuopus juoksee pois nauraen en mä tuukkaa... Uusi yritys, sama juttu, kolmas kerta sama juttu...

Olisikos mun pitänyt ottaa lapsi väkisin mukaan tai jättää hänet hyljättynä itkemään pihalle??

PS Mun mies oli takapihalla, lapsi ei kyllä tiennyt sitä

 

Mä sain osani nuorempana, just 12-13 vuotiaana. Kerran uutenavuotena mekko + ohkaset sukkikset + takki ja pakkasta oli 25 astetta. Silloin kyllä luovutin tunnin ennen kotiintuloaikaa ja läksin kotiin.

Sähän oot sanonut että sä sait itse päättää koska menit kotiin vai menitkö

 

Lukekaapa ja kommentoikaa! (Ei kannata hämääntyä siitä, että teksti on julkaistu uskonnollisessa lehdessä).

http://www.uusitie.com/fin/etusivu/uusin_lehti/?id=20&selectedNumber=190&selNews=987

Sinkkosta suosittelin tuolla jo aiemmin. Täyttä asiaa mielestäni. ninaTT: Oletko sinä tutustunut perinteiseen kehitys- ja kasvatuspsykologiaan (aiemmin mainitsemani Mahler ym.) tai esim. Jari Sinkkosen ajatuksiin (mm. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun, 2008)?
Kuulisin mielelläni mielipiteitäsi niistä.

Keskusteluun aiheesta opukset vs. maalaisjärki haluaisin kommentoida, että itse olin opintojeni puitteissa tutustunut kasvatustieteisiin ja psykologiaan jo ennen lapsen saamistani. Tokihan olen varmaankin opinnoista omaksunut paljonkin myös omaan äitiyteeni. Kuitenkin sanoisin itsekin eläväni lapsen kanssa pitkälti "äidinvaistoilla"; en siis jatkuvasti tarkistele kirjoista, kuinka esim. Sinkkosen mukaan kussakin tilanteessa tulee toimia. Nyt kuitenkin lapsen kasvaessa on alkanut esiintyä (mielestäni luonnollista) uhmaa, joten olen perehtynyt kirjallisuuteenkin hiukan taas ihan omasta mielenkiinnosta. Olen löytänyt uusia vinkkejä ja erilaisia tapoja toimia mahdollisissa pulmatilanteissa. Toimintamalleja löytyy kirjallisuudesta ja netistä niin paljon, että varmasti jokaiselle löytyy omansa. Kaikkea ei siis tarvitse hoksata itse kantapään kautta, eikä kaikilla ole vahvoja sukuyhteisöjä opettamassa kuinka olla lasten kanssa tai perheenäitiystäviä neuvomassa kuinka tukea lapsen itsetunnon kehittymistä. Tästä syystä onkin hyvä, että myös meikäläisille on olemassa jotain "kättä pidempää" tueksi lapsen kasvatukseen.

 

Mä sain osani nuorempana, just 12-13 vuotiaana. Kerran uutenavuotena mekko + ohkaset sukkikset + takki ja pakkasta oli 25 astetta. Silloin kyllä luovutin tunnin ennen kotiintuloaikaa ja läksin kotiin.

Sähän oot sanonut että sä sait itse päättää koska menit kotiin vai menitkö

En vielä tuon ikäisenä. Tuolloin asuin vielä sekä äitini että isäni kanssa. Vasta 15-16v ku muutin äidille niin luovuimme kotiintuloajoista.

 

Meillä oli vastaava tilanne jokunen kuukausi sitten ja päätin sitten soveltaa palstagrurun kasvatusneuvoja.
Kerroin 2v8kk ikäiselleni, että äidin ja isoveljen pitää nyt lähteä jos hän haluaa jäädä leikkimään hän voi jäädä, mutta me menemme nyt. Kysyin vielä haluaako tulla mukaan vai jäädä? (tää oli tietysti väärin )
Menimme autoon, käynnistin sen, kuopus tulee juosten ja itkien autolle, pysäytän ja ajattelin että täähän toimiin...
Kun tulen ulos autosta, jotta avaisin hänelle oven. Kuopus juoksee pois nauraen en mä tuukkaa... Uusi yritys, sama juttu, kolmas kerta sama juttu...

Olisikos mun pitänyt ottaa lapsi väkisin mukaan tai jättää hänet hyljättynä itkemään pihalle??

PS Mun mies oli takapihalla, lapsi ei kyllä tiennyt sitä

Mä mun mielestä jo sanoin, etten ota näihin tällasiin kantaa. Kun en tunne sua, lastasi, enkä tiedä kaikkia olosuhteita jne...

 

Mä sain osani nuorempana, just 12-13 vuotiaana. Kerran uutenavuotena mekko + ohkaset sukkikset + takki ja pakkasta oli 25 astetta. Silloin kyllä luovutin tunnin ennen kotiintuloaikaa ja läksin kotiin.

Mutta omasta mielestään näytti varmaan tosi hyvälle, jalat kananlihalla

Daa B) Olin hottis.