Teenlitku, VALMISTA TULI.

Mä luin nyt uudelleen kaikki mun kommenttini, ja vaikka kieltämättä kahdessa tai kolmesa syyllistyin hihittelyyn ja naureskeluun, niin muut oli han asiallisiakin kommentteja, joihin olisin suonut asiallisia vastauksia. Mutta kun ei, mulle ruvetaan heti kiroamaan ja sitten moititaan kommentteja väärän tyylisiksi. Tuntuu että NinaTT lukee nyt hyvin valikoivasti näitä kommentteja ja vastaa yhtä valikoivasti. Edelleen huomautan, että tytsin kommenttiin et vastannut juuri lainkaan. Vastaamista ei ole se, että esittää vastakysymyksen.

Ehkä tuo sun nikki sitten vaa näkyi selvemmin, kolme iso kirjainta, mutta jotenkin tuntui tosi väsyttävältä kymmenen sivun ajan olla superkorrekti ja toiset hekottelee ja hihittelee vierellä. Se on oikeasti aika rasittavaa ja kuluttavaa.

Mutta kyllä mä aika hyvin pärjäsin jos en malttiani menettäny ennen ku vasta sivulla.. Olikos tuo just se tasan kymmenennes sivu?

Eli taitaa olla tutiaika mulle. Tai olis ollu jo pari tuntia sitten.

 

Mä luin nyt uudelleen kaikki mun kommenttini, ja vaikka kieltämättä kahdessa tai kolmesa syyllistyin hihittelyyn ja naureskeluun, niin muut oli han asiallisiakin kommentteja, joihin olisin suonut asiallisia vastauksia. Mutta kun ei, mulle ruvetaan heti kiroamaan ja sitten moititaan kommentteja väärän tyylisiksi. Tuntuu että NinaTT lukee nyt hyvin valikoivasti näitä kommentteja ja vastaa yhtä valikoivasti. Edelleen huomautan, että tytsin kommenttiin et vastannut juuri lainkaan. Vastaamista ei ole se, että esittää vastakysymyksen.

Ehkä tuo sun nikki sitten vaa näkyi selvemmin, kolme iso kirjainta, mutta jotenkin tuntui tosi väsyttävältä kymmenen sivun ajan olla superkorrekti ja toiset hekottelee ja hihittelee vierellä. Se on oikeasti aika rasittavaa ja kuluttavaa.

Mutta kyllä mä aika hyvin pärjäsin jos en malttiani menettäny ennen ku vasta sivulla.. Olikos tuo just se tasan kymmenennes sivu?

Eli taitaa olla tutiaika mulle. Tai olis ollu jo pari tuntia sitten.

No jos mun nikkini näkyy niin hyvin, niin toki olisit huomannut kaikki ne asialliset kommentit ja kysymyksetkin, mitä kirjoitin.

 

nina tt ei ymmärrä koskaan ketään muuta itse mutta vaatii että häntä pitää ymmärtää ja kehua.
hänellä on hyviä pointteja ,mutta myös niit ihan naurettaviakin. toki tämä vain minun mieleipiteeni, mutta kuitenkin.
on todella vaikea olla ymmärtäväinen ja pohtiva, kun toinen osapuoli ei piiruakaan voi myötää että ehkä hän on väärässä tai ehkä toisellakin voi olla pointti.

ei, en ymmärrä moista mustavalkoisuutta ja fanatismia missään asiassa.

 

Mä lähden tästä nyt nukkumaan, mutta jätän tämän viimeiseksi pohdittavaksi NinaTT:lle ja muillekin. Mä olen saanut hyvin vapaan, osittain Summerhilliläisen kasvatuksen. Olen nuoren yh:n ainoa lapsi. Mulle on annettu paljon vastuuta pienestä pitäen eli olen esim. 6-vuotiaana matkustanut ensimmäisen kerran junalla Tampereelta Helsinkiin ja 12-vuotiaana asuin puoli vuotta yksin kun äiti oli toisella paikkakunnalla töissä. Olen kiitollinen siitä, että mua on aina kannustettu ja luotu uskoa, että mä pärjään. Moneen asiaan tartun pelkäämättä ja uskon, että pärjään kyllä omin avuin. MUTTA! Elämääni varjostaa myös jatkuva hyväksynnän hakeminen. Teininä olin kateellinen ystävälleni, koska tämän isä sai raivarin kun tulimme kännissä kotiin kyliltä. Mun kaverit oli tietty mulle kateellisia kun mun äiti ei koskaan sanonut kännäämisestä mitään, mutta mua se ahdisti. Teini-ikäisenä sitten aloin kapinoida oikein urakalla: viinaa, seksiä, viiltelyä, lintsaamista, jne. Tein kaiken minkä keksin ja oikein odotin, että saan kertoa äidille mitä olen tehnyt. Halusin saada hänestä jonkun reaktion irti, jonkinlaisen osoituksen siitä että hän kuitenkin välittää minusta ja haluaa minulle vain parasta. Halusin, että joku ottaisi ohjat käsiinsä ja antaisi mun olla vain teini. Kyllä äiti osoitti että rakastaa mua, mutta silti hänen suhtautumisensa oli aina jotenkin asiallisen viileä. Kaikesta neuvoteltiin ja jotenkin jäi sellainen kuva, että äidille oli loppuviimein ihan sama mitä mulle tapahtuu, ihan sama vaikka olisin tosiaan tippunut katolta, tms. Itsehän olin tieni valinnut...

Siis tästä mä just meinasin kirjoittaa!!
Itse pohdin paljon tuossa "tee itse valintasi" kasvatuksessa just tota, että jossain vaiheessa varmaan tulee aika, jolloin koitetaan saada sitä reaktiota sieltä vanhemmasta esiin. Ja se on karseeta, jos tarvii mennä noin pitkälle, ja silti tuntee, ettei välitetä.

Mutta olen myös jo mieltänyt, että vaikka täällä kuinka selittäis ja sanois mitä, NinaTT ei voi ymmärtää mitä sanotaan, vaan sivuuttaa kaikki, koska hän tietää kaiken lapsenkasvatuksesta jostain englantilaisesta kirjasta.

Itse en pidä kunnioitettavana seistä sanojensa ja mielipiteidensä takana kuin muuri. Mielestäni on paljon kunnioitettavampaa, kun kuuntelee muita, ja koittaa kehittää itseään sitä kautta. Ja siis kuuntelee muitakin, kuin niitä, jotka pönkittävät sitä omaa asiaansa.

 

NinaTT kommentoi kieltämättä minunkin mielestäni hyvin ja perustelee asiansa. Vaistovanhemmutta ei kuitenkaan mielestäni ole se, että on hyllyllinenn opuksia siitä, mitä vaistovanhemmuus on ja miten sitä toteutetaan. Se on oppimistä, siinä missä NinaTT väittää tunteidenkin olevan opittuja. Minä en kasvata lapsiani kasvatusoppaiden mukaan vaan sen mukaan, minkä parhaaksi meille näen. Meillä ei kieritä mammonasssa eikä juosta kiukkuisena aamuruuhkissa töihin, se on meidän valintamme. Minun äitiyteni on lapsia kunnioittavaa ja kuuntelevaa. Lapset lopettivat päiväunet aikaisin, koska he osoittivat pärjäävänsä ilmankin. Meillä ei pakoteta syömään mutta ruoka-ajoista pidetään kiinni. Meillä on asioita, joita tehdään siksi että äiti on niin päättänyt, kuten pestään hampaat, otetaan lääkkeet ja mennään nukkumaan. Niin tehdään lapsien ja koko perheen hyvinvoinnin vuoksi. Meillä lapset nukkuvat äidin vieressä ja nukahtavat äidin läheisyyteen. Se sopii meille, mutta ei kaikille. Toista imetin pitkään, toista en niin pitkään, molemmat jättivät vaipat pois kun niin halusivat. Pakkaseen meillä on puettava hanskat päälle ja saappaat jalkaan, minunkin on niin tehtävä vaikka olen aikuinen.

Hienoista kasvatusoppaista ei meillä tiedetä, mutta lapset kasvavat silminnähden onnellisina ja tyytyväisinä. Meillä on onnellinen äiti ja kaksi onnellista lasta. Se on meille tärkeää, ja minä suvaitsen edelleen uskoa äidinvaistoihini, vaikka NinaTT:n mielestä oikeita äidinvaistoja tuntuvat olevan vain hänen omansa. Minä en kuitenkaan koskaan kehtaisi ketään syyttää väärästä vanhemmuudesta tai lapsiin kohdistuvan vallan käytöstä sairaan tyydytyksen aiheuttajana aikuisille kuten ap.

 

Se on kai ihan sama kuinka monta kertaa sitä sanoo löytäneensä hyvän pointin, olevansa samaa mieltä tai keskustellessa saaneen selkeämmän kuvan asioista; silti olen mustavalkoinen, fanaattinen, ehdoton, en suostu ollenkaan muuttamaan mieltäni tai ottamaan huomioon toisten sanomisia...

Mä oon just nyt vissiin IHAN väärässä mielentilassa ollakseni palstalla, voisko joku ajaa mut pois?

 

No, menes nyt nukkumaan NinaTT, minäkin menen. =) Hyvää yötä. :wave:

 

No, menes nyt nukkumaan NinaTT, minäkin menen. =) Hyvää yötä. :wave:

Ei taida tulla uni :/ Sammutin koneen jo pari kertaa, laitoin takas päälle...

Hyvää yötä. Ja sori tota hermostumista.

 

No, menes nyt nukkumaan NinaTT, minäkin menen. =) Hyvää yötä. :wave:

Ei taida tulla uni :/ Sammutin koneen jo pari kertaa, laitoin takas päälle...

Hyvää yötä. Ja sori tota hermostumista.

Njääh, unohdetaan se. asiathan tässä vaan riitelee. Kukin meistä koittaa varmaan hyvin lapsensa kasvattaa, tämä lienee siksi niin kovin arka aihe meille kaikille. =) Nukkumaan nyt. :hug:

 

Ja mä tiivistäisin ehkä ajatuksiani jotenkin näin...

Lapsi on ihminen siinä missä aikuinenkin. Moni asia mikä pätee aikuisten välisiin ihmissuhteisiin pätee myös suhteeseemme lapsiin. Mikään ei estä meitä pyytämästä, kehoittamasta tai auttamasta lapsiamme, mutta pakottaminen ja painostaminen eivät saisi olla vakiotyökaluja vanhemmuudessa.

Tärkeimpänä tulis nähdä lapsen kehitys ja kasvu, toissijaisena tämänhetkinen käytös. Keskimäärin vaadimme lapsilta liikoja emmekä anna heille tilaa olla oma itsensä. Väitämme tietävämme paljon enemmän lapsen tunteista ja sisäisestä elämästä kuin lapsi itse. Tämä on väärin. Oletamme usein, että lapsi tekisi varmasti huonoja päätöksiä jos antaisimme lapsen päättää. Oletus, että lapsi on kykenemätön, tuskin johtaa lasta kunnioittavaan kohteluun.

Jos en ole osannut asiaani tarpeeksi selkeästi ilmaista, niin olisin todella kiitollinen jos joku jaksaisi lukea muutaman nimeämäni kirjan ja keskustella sen jälkeen aiheesta lisää! Voin lainata omia kirjojani jos joku halukas on kiinnostunut =) Omistan mm Continuum Concept, The Natural Child, The Attachment Parenting Book, The Baby Book & Unconditional Parenting. Kerta en osaa asiaani selvästi tuoda esille, voin sentäs suositella muutamaa kirjailijaa jotka osaavat esittää asian paremmin

Lyhyesti: olen ninaTT:n kanssa jossain määrin tässä ajatustiivistelmässä samaa mieltä. Kuitenkin Teenlitkun asiakirjoitus vastaa tismalleen sitä, mitä itsekin lapsen kehityksestä ja kasvusta ajattelen. :flower:

ninaTT:n kirjoituksissa on mielestäni ristiriitoja, esim. tuo kommentti: "Keskimäärin vaadimme lapsilta liikoja emmekä anna heille tilaa olla oma itsensä." Eikö ninaTT:n malli juurikin vaadi lapselta liikaa siten, että lapsi itse ei saa olla oma itsensä eli lapsi, jonka ei tarvitse jo kehitystasoonsa nojaten ottaa liikaa vastuuta omasta turvallisuudestaan ja hyvinvoinnistaan? Lapsen (vaikkakin näennäinen) hylkääminen pihalle on jo sellaisenaan mielestäni totaalisen väärin nyky-yhteiskunnassa, eikä varmastikaan lisää lapsen turvallisuuden tunnetta millään lailla. Vaikka lapsi ei nyt näyttäisikään olevan peloissaan, voi hän myöhemmin kokea äidin jättäneen hänet oman onnensa nojaan.

Vanhemman tehtävänä on huolehtia lapsen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista tarjoamalla valmiita malleja toimia, ts. kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta. Aina ei tarvitse rikkoa ikkunaa tajutakseen, että sisällä on kylmä, mikäli ikkuna rikotaan (Rousseau: Emile). Vanhemman tehtävänä on myös tukea lapsen luontaista itsesäätelyjärjestelmää kehittymään osoittamalla ruokailulle ja nukkumiselle ajat ja paikat. Vanhemman tehtävänä on kasvattaa lasta yhteiskuntaan opettamalla yhteiskunnassa vallitsevia sääntöjä ja normeja: pöydillä kiipeily tai lelun toisen kädestä ottaminen ole sopivaa käytöstä ja yhteiskunta pyörii tietyn rytmin mukaan (kouluun mennään, kun koulu alkaa ja siellä syödään tai ainakin istutaan pöydässä lounasaikaan).

Kiitos lukuvinkeistä! :flower: Itse voisin suositella ninaTT:lle ja muillekin kiinnostuneille tutustumista esim. seuraavien henkilöiden teeseihin: Margaret Mahler, Jean Piaget, Erik H. Eriksson, kotimaisista suosittelen Jari Sinkkosta.

 

Huomenia!

Yritän jatkaa vielä siitä, mihin eilen jäin. NinaTT:n viimeiseen Rajojen asettaminen -kirjoitukseen laatimani kommentti siis katosi bittiavaruuteen. Saa nähdä, muistanko kaiken...

Ensinnäkin rajoista. Nina TT kirjoitit, että lapsen on vaikeaa tunnistaa veteen piirrettyä viivaa, ja siksi hän kadottaa oman itsesäätelyvaistonsa. Minusta tässä on sellainen periaatteellinen ongelma, että pienen lapsen itsesäätelytaito on vasta kehittymässä. Se ei siis ole kadonnut minnekään. Veteen piirretyn viivan tunnistamiseksi lapsi tarvitsee aikuista, joka tekee sen rajan näkyväksi. Ei, noin ei ole soveliasta tai turvallista toimia. Itsesäätelyä tulee harjoitella turvallisissa olosuhteissa, askel kerrallaan itsenäisemmin ja vastuullusemmin.

Ajatellaan tätä kiipeilemisasiaa. Pieni lapsi oppii kiipeämään - sanotaan vaikka tuolille kotona tai leikkipuiston kiipeilytelineeseen. Molemmat ovat korkeudeltaan sellaisia, että alashyppäämisestä tai putoamisesta ei koidu lapselle (merkittävää) vahinkoa. Samalla tekniikalla lapsi voisi päästä vaikka sinne talonkatolle, mutta sepä onkin niin korkea, että putoaminen olisi kohtalokasta. Lapsi ei tätä hahmota, vaan saattaa hypätä alas yhtä iloisena. On vanhemman vastuulla pitää huolta siitä, että lapsi kiipeää vain sellaiseen paikkoihin, jossa hän voi olla oikeasti turvallisesti. Se ei ole lapsen vähättelemistä vaan kunnioittamista, lapsihan luottaa siihen, että vanhempi huolehtii ja pelastaa pulasta.

Siitä olen, NinaTT, kanssasi samaa mieltä, että lapselle tulee puhua kuin täyspäiselle ihmiselle, ikätason mukaan tietenkin. Asiat on hyvä perustella. Mieluummin siis sanotaan, että ulkona on pakkasta, ja on aikuisen vastuulla, että lapsella on tarpeeksi vaatteita päällä, siksi haluan, että puet hanskat - ei niin, että sinähän puet, koska minä sanon. Muutenkin suosin itse tuota mainitsemaasi minä-muotoista puhetapaa: "en pidä siitä, että keskeytät jatkuvasti puheeni, on tapana odottaa omaa puheenvuoroa" jne. Pieni lapsi ei voi tietää, mikä on tapana ja mikä ei, hänelle pitää se kertoa.

Sosiaalistumiskehitykseen liittyvää linkitystäni et, NinaTT, kommentoinut mitenkään - odotan vastinetta siihenkin. Lapsi ei todella ole tyhjä taulu edes syntyessään, geeneihimme on ohjelmoitu paljon tietoa ihmisenä olemisesta, mutta on mielestäni vastuun pakoilemista väittää, että kaikki sosiaaliset taidot ovat sisäsyntyisiä. Lapsi EI tiedä synnynäisesti, että toista ei saa lyödä. Se on opittava. Samoin on opittava kohtaamaan omat negatiiviset luonteepiirteet ja teot - ja opittava kantamaan vastuu niistä. Pieni lapsi ei varmasti osaa katua lyömistään, koska ei ymmärrä sen sattuvan. Mielestäni on vanhemman vastuulla opettaa lasta pyytämään rumaa tekoa anteeksi. Nämä asiat opitaan sosiaalisissa tilanteissa vähitellen.

Siitä olemme samaa mieltä, että kieltojen ja rangaistusten sijaan kasvatuksessa tulisi mieluummin vahvistaa toivottuja käyttäytymismalleja. Mielestäni paras keino tähän on runsas positiivinen palaute, kiitos. Se kasvattaa lapsen itsetuntoa ja sisäistä motivaatiota. Tarrataulut ja muut ulkoiset palkinnot toimivat tiettyyn rajaan asti, mutta siinä olet oikeassa, että sisäistä motivaatiota ne eivät kasvata. Toisinaan vain on tilanteita, joissa päämäärään on pyrittävä mutkan kautta.

Kiinnostavaa olisi kuulla perustelut sillekin, miksi näet jäähyn olevan lasta nöyryyttävä toimintamalli? Itse luovuin erityisestä jäähypaikasta sen takia, koska siellä pysymisestä tuli suurempi taistelu kuin itse kiistatilanteesta, ja se ei saa olla jäähyn pointti, vaan kyse on oikeasti siitä, että annetaan lapselle tilaisuus rauhoittua. Kyse on turvallisesta tavasta käsitellä omia tunteita. Mielestäni kyse on lapsen kunnioittamisesta, ei tahdon nujertamisesta.

Esimerkki. Tulemme kaupasta kotiin. Lapsella on nälkä, mutta hän kiukussaan kieltäytyy pesemästä käsiään. Meillä on periaate, että kädet pestään, ja siitä ei tingitä. Lapsi nostaa metelin, mihin minä sanon, että meillä on tapana pestä kädet sisään tullessa. Sinä saat ruokaa, kunhan olet pessyt kädet. Lapselle tämä ei sovi. Minä en pakota häntä pesemään käsiään, vaan hän saa tilaisuuden siinä vessan lattialla rauhoittua ja pohtia asiaa. Hän ymmärtää jo syitä ja seurauksia niin paljon, että tunnistaa ensinnäkin nälän, ymmärtää, että ruoka auttaa asiaan, ja selitykseni, miksi kädet pestään sisääntullessa / ennen ruokailua. Haluan antaa lapselle mahdollisuuden säilyttää kasvonsa. Siksi en pese hänen käsiään väkisin. On sääntöjä, joiden mukaan toimitaan, mutta lapsi saa tehdä sen omaan tahtiinsa. (Ja tässä on siis kyse tilanteesta, jossa voidaan toimia lapsen omassa tahdissa.)

Edelleen kaipaisin sinulta, NinaTT, argumentoitua kannanottoa siihen, miten lapsen erillistymiskehitys sitten etenee, jos uhmaa ei kerran ole? Vai onko vauvaiän symbioosikin sinusta huuhaata? Jos (kun?) näin ei ole, niin ymmärtänet, että se ei voi jatkua loputtomiin, vaan lapsen täytyy jonkinlaisen prosessin kautta äidstään irtautua. Millainen se sitten on, jos kehityspsykologinen erillistymisekehitys ja siihen liittyvä oman tahdon ja sen seurausten opetteleminen ei tätä selitä?

En varmaankaan muistanut nyt ihan jokaista kommenttia kaipaavaa kohtaa kommentoida. Luen ketjua lisää, ja palaan yksityiskohtiin.

Odotan ja toivon NinaTT:ltä (ja muiltakin eri mieltä olevilta) argumentoitua vastausta kysymyksiini, jotta keskustelu jatkuu ja syvenee.

Mukavaa päivää kaikille!

 

Huomenia!

Yritän jatkaa vielä siitä, mihin eilen jäin. NinaTT:n viimeiseen Rajojen asettaminen -kirjoitukseen laatimani kommentti siis katosi bittiavaruuteen. Saa nähdä, muistanko kaiken...

Ensinnäkin rajoista. Nina TT kirjoitit, että lapsen on vaikeaa tunnistaa veteen piirrettyä viivaa, ja siksi hän kadottaa oman itsesäätelyvaistonsa. Minusta tässä on sellainen periaatteellinen ongelma, että pienen lapsen itsesäätelytaito on vasta kehittymässä. Se ei siis ole kadonnut minnekään. Veteen piirretyn viivan tunnistamiseksi lapsi tarvitsee aikuista, joka tekee sen rajan näkyväksi. Ei, noin ei ole soveliasta tai turvallista toimia. Itsesäätelyä tulee harjoitella turvallisissa olosuhteissa, askel kerrallaan itsenäisemmin ja vastuullusemmin.

Ajatellaan tätä kiipeilemisasiaa. Pieni lapsi oppii kiipeämään - sanotaan vaikka tuolille kotona tai leikkipuiston kiipeilytelineeseen. Molemmat ovat korkeudeltaan sellaisia, että alashyppäämisestä tai putoamisesta ei koidu lapselle (merkittävää) vahinkoa. Samalla tekniikalla lapsi voisi päästä vaikka sinne talonkatolle, mutta sepä onkin niin korkea, että putoaminen olisi kohtalokasta. Lapsi ei tätä hahmota, vaan saattaa hypätä alas yhtä iloisena. On vanhemman vastuulla pitää huolta siitä, että lapsi kiipeää vain sellaiseen paikkoihin, jossa hän voi olla oikeasti turvallisesti. Se ei ole lapsen vähättelemistä vaan kunnioittamista, lapsihan luottaa siihen, että vanhempi huolehtii ja pelastaa pulasta.

Siitä olen, NinaTT, kanssasi samaa mieltä, että lapselle tulee puhua kuin täyspäiselle ihmiselle, ikätason mukaan tietenkin. Asiat on hyvä perustella. Mieluummin siis sanotaan, että ulkona on pakkasta, ja on aikuisen vastuulla, että lapsella on tarpeeksi vaatteita päällä, siksi haluan, että puet hanskat - ei niin, että sinähän puet, koska minä sanon. Muutenkin suosin itse tuota mainitsemaasi minä-muotoista puhetapaa: "en pidä siitä, että keskeytät jatkuvasti puheeni, on tapana odottaa omaa puheenvuoroa" jne. Pieni lapsi ei voi tietää, mikä on tapana ja mikä ei, hänelle pitää se kertoa.

Sosiaalistumiskehitykseen liittyvää linkitystäni et, NinaTT, kommentoinut mitenkään - odotan vastinetta siihenkin. Lapsi ei todella ole tyhjä taulu edes syntyessään, geeneihimme on ohjelmoitu paljon tietoa ihmisenä olemisesta, mutta on mielestäni vastuun pakoilemista väittää, että kaikki sosiaaliset taidot ovat sisäsyntyisiä. Lapsi EI tiedä synnynäisesti, että toista ei saa lyödä. Se on opittava. Samoin on opittava kohtaamaan omat negatiiviset luonteepiirteet ja teot - ja opittava kantamaan vastuu niistä. Pieni lapsi ei varmasti osaa katua lyömistään, koska ei ymmärrä sen sattuvan. Mielestäni on vanhemman vastuulla opettaa lasta pyytämään rumaa tekoa anteeksi. Nämä asiat opitaan sosiaalisissa tilanteissa vähitellen.

Siitä olemme samaa mieltä, että kieltojen ja rangaistusten sijaan kasvatuksessa tulisi mieluummin vahvistaa toivottuja käyttäytymismalleja. Mielestäni paras keino tähän on runsas positiivinen palaute, kiitos. Se kasvattaa lapsen itsetuntoa ja sisäistä motivaatiota. Tarrataulut ja muut ulkoiset palkinnot toimivat tiettyyn rajaan asti, mutta siinä olet oikeassa, että sisäistä motivaatiota ne eivät kasvata. Toisinaan vain on tilanteita, joissa päämäärään on pyrittävä mutkan kautta.

Kiinnostavaa olisi kuulla perustelut sillekin, miksi näet jäähyn olevan lasta nöyryyttävä toimintamalli? Itse luovuin erityisestä jäähypaikasta sen takia, koska siellä pysymisestä tuli suurempi taistelu kuin itse kiistatilanteesta, ja se ei saa olla jäähyn pointti, vaan kyse on oikeasti siitä, että annetaan lapselle tilaisuus rauhoittua. Kyse on turvallisesta tavasta käsitellä omia tunteita. Mielestäni kyse on lapsen kunnioittamisesta, ei tahdon nujertamisesta.

Esimerkki. Tulemme kaupasta kotiin. Lapsella on nälkä, mutta hän kiukussaan kieltäytyy pesemästä käsiään. Meillä on periaate, että kädet pestään, ja siitä ei tingitä. Lapsi nostaa metelin, mihin minä sanon, että meillä on tapana pestä kädet sisään tullessa. Sinä saat ruokaa, kunhan olet pessyt kädet. Lapselle tämä ei sovi. Minä en pakota häntä pesemään käsiään, vaan hän saa tilaisuuden siinä vessan lattialla rauhoittua ja pohtia asiaa. Hän ymmärtää jo syitä ja seurauksia niin paljon, että tunnistaa ensinnäkin nälän, ymmärtää, että ruoka auttaa asiaan, ja selitykseni, miksi kädet pestään sisääntullessa / ennen ruokailua. Haluan antaa lapselle mahdollisuuden säilyttää kasvonsa. Siksi en pese hänen käsiään väkisin. On sääntöjä, joiden mukaan toimitaan, mutta lapsi saa tehdä sen omaan tahtiinsa. (Ja tässä on siis kyse tilanteesta, jossa voidaan toimia lapsen omassa tahdissa.)

Edelleen kaipaisin sinulta, NinaTT, argumentoitua kannanottoa siihen, miten lapsen erillistymiskehitys sitten etenee, jos uhmaa ei kerran ole? Vai onko vauvaiän symbioosikin sinusta huuhaata? Jos (kun?) näin ei ole, niin ymmärtänet, että se ei voi jatkua loputtomiin, vaan lapsen täytyy jonkinlaisen prosessin kautta äidstään irtautua. Millainen se sitten on, jos kehityspsykologinen erillistymisekehitys ja siihen liittyvä oman tahdon ja sen seurausten opetteleminen ei tätä selitä?

En varmaankaan muistanut nyt ihan jokaista kommenttia kaipaavaa kohtaa kommentoida. Luen ketjua lisää, ja palaan yksityiskohtiin.

Odotan ja toivon NinaTT:ltä (ja muiltakin eri mieltä olevilta) argumentoitua vastausta kysymyksiini, jotta keskustelu jatkuu ja syvenee.

Mukavaa päivää kaikille!

Teenlitku, taas kerran hyvää tekstiä, kiitos. :flower:

 

[

Lyhyesti: olen ninaTT:n kanssa jossain määrin tässä ajatustiivistelmässä samaa mieltä. Kuitenkin Teenlitkun asiakirjoitus vastaa tismalleen sitä, mitä itsekin lapsen kehityksestä ja kasvusta ajattelen. :flower:

ninaTT:n kirjoituksissa on mielestäni ristiriitoja, esim. tuo kommentti: "Keskimäärin vaadimme lapsilta liikoja emmekä anna heille tilaa olla oma itsensä." Eikö ninaTT:n malli juurikin vaadi lapselta liikaa siten, että lapsi itse ei saa olla oma itsensä eli lapsi, jonka ei tarvitse jo kehitystasoonsa nojaten ottaa liikaa vastuuta omasta turvallisuudestaan ja hyvinvoinnistaan? Lapsen (vaikkakin näennäinen) hylkääminen pihalle on jo sellaisenaan mielestäni totaalisen väärin nyky-yhteiskunnassa, eikä varmastikaan lisää lapsen turvallisuuden tunnetta millään lailla. Vaikka lapsi ei nyt näyttäisikään olevan peloissaan, voi hän myöhemmin kokea äidin jättäneen hänet oman onnensa nojaan.

Vanhemman tehtävänä on huolehtia lapsen turvallisuudesta ja hyvinvoinnista tarjoamalla valmiita malleja toimia, ts. kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta. Aina ei tarvitse rikkoa ikkunaa tajutakseen, että sisällä on kylmä, mikäli ikkuna rikotaan (Rousseau: Emile). Vanhemman tehtävänä on myös tukea lapsen luontaista itsesäätelyjärjestelmää kehittymään osoittamalla ruokailulle ja nukkumiselle ajat ja paikat. Vanhemman tehtävänä on kasvattaa lasta yhteiskuntaan opettamalla yhteiskunnassa vallitsevia sääntöjä ja normeja: pöydillä kiipeily tai lelun toisen kädestä ottaminen ole sopivaa käytöstä ja yhteiskunta pyörii tietyn rytmin mukaan (kouluun mennään, kun koulu alkaa ja siellä syödään tai ainakin istutaan pöydässä lounasaikaan).

Kiitos lukuvinkeistä! :flower: Itse voisin suositella ninaTT:lle ja muillekin kiinnostuneille tutustumista esim. seuraavien henkilöiden teeseihin: Margaret Mahler, Jean Piaget, Erik H. Eriksson, kotimaisista suosittelen Jari Sinkkosta.

Ja kukkasia tällekin kirjoitukselle :flower: Erittäin hyvin tiivistetty ja samoin suosittelen Mahleria, Piagetia, Erikssonia ja voisin lisätä Sinkkosen seuraksi Lea Pulkkisen.

 

jäin illalla miettimään tätä vielä. Tuli tosiaan mieleen tää pointti mitä mun mielestä joku muukin jo raotti, eli annetaan lapsen valita, ja jos lapsi valitseekin väärin niin korjaako hän sitten omat sotkunsa? Omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos taapero päättää sitten rikkoa sen maljakon, niin ostaako omista viikkorahoista uuden? Miltä se lapsesta tuntuu että annettiin itse valita, ja kuitenkin teki väärin? Tai jos teini-ikäinen päättää vaikkapa käyttää huumeita, ja aikaan saa itsellensä huikeat velat, selvittääkö itse sotkunsa kun on kerta itse tiensä valinnut? Esimerkkejä löytyis vaikka kuinka paljon.

Pointti siis se, että omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos valinta onkin väärä. EI siihen minusta lapsi kykene, eikä pidäkään.

 

Pointti siis se, että omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos valinta onkin väärä. EI siihen minusta lapsi kykene, eikä pidäkään.

Meillä ainakin ne päätökset, joita lapsi saa tehdä, ovat suhteutettuja lapsen ikään ja kehitystasoon. Molemmat ovat saaneet päättää monesta asiasta jo ihan pienestä pitäen.

 

Pointti siis se, että omista päätöksistä pitää pystyä kantamaan vastuu, jos valinta onkin väärä. EI siihen minusta lapsi kykene, eikä pidäkään.

Meillä ainakin ne päätökset, joita lapsi saa tehdä, ovat suhteutettuja lapsen ikään ja kehitystasoon. Molemmat ovat saaneet päättää monesta asiasta jo ihan pienestä pitäen.

no siis näinhän se terveellä järjellä ajatellen pitääkin mennä. sanoin jo aiemmin, että vastuuta pitääkin lapselle antaa opeteltavaksi, ikään nähden sopivissa asioissa ja askareissa.

mut tää ninaTT:n malli on niin paljon kärjistetympää ja ehdottomampaa, mä vaan kyseenalaistan sen toimivuutta ja sitä että väistämättä tulee ongelmatilanteita. Toki niitä tulee joka tapauksessa joskus..

ihmettelen yhä ja edelleen, miksi kukaan kasvattaa puhtaasti jollain tietyllä tyylillä. Eikö voi mennä vaan fiilispohjalta?

Ja toisekseen ihmettelen samaa mitä BKM mainitsi, että miksi pitää nähdä normaalit arkeen liittyvät asiat, esim. se nukkumaan vieminen, jonain vallankäyttönä ja lasta ahdistavana asiana.

*muoks* taas tulee niin pöljästi kirjoitettua.. eli siis uskallan väittää että ongelmatilanteita tulee tässäkin mallissa. Ei tämä ole mikään yks ylitse muiden.

 

no siis näinhän se terveellä järjellä ajatellen pitääkin mennä. sanoin jo aiemmin, että vastuuta pitääkin lapselle antaa opeteltavaksi, ikään nähden sopivissa asioissa ja askareissa.

mut tää ninaTT:n malli on niin paljon kärjistetympää ja ehdottomampaa, mä vaan kyseenalaistan sen toimivuutta ja sitä että väistämättä tulee ongelmatilanteita. Toki niitä tulee joka tapauksessa joskus..

ihmettelen yhä ja edelleen, miksi kukaan kasvattaa puhtaasti jollain tietyllä tyylillä. Eikö voi mennä vaan fiilispohjalta?

Ja toisekseen ihmettelen samaa mitä BKM mainitsi, että miksi pitää nähdä normaalit arkeen liittyvät asiat, esim. se nukkumaan vieminen, jonain vallankäyttönä ja lasta ahdistavana asiana.

Mä taas uskon, että käytännössä NinaTT toimii kutakuinkin maalaisjärkisesti, fiilispohjalta, tilanteesta riippuen. Ei siten, että tarkistaa kirjasta miten tässä tilanteessa pitikään toimia

Meillä ei muuten viedä lapsia (joulukuussa 6 v ja tammikuussa 4 v) nukkumaan. Menevät itse. Ei mennä ulos jos lapset eivät halua (ellei ole pakko käydä kaupassa tms). En pakota laittamaan pipoa tai hanskoja - haluavat ne itse päälle, kun tietävät että muuten tulee vilu. En houkuttele syömään, syövät ja juovat sen minkä haluavat, sillä osaahan terve lapsi tunnistaa nälän ja janon. Jne.

Tuleehan niitä ongelmatilanteita silti: vaikkapa sellaisia, missä lapsi saa korkeintaan päättää sen, pukeeko itse vai pukeeko äiti, mutta vaatteet menee päälle joka tapauksessa

 

Lukekaapa ja kommentoikaa! (Ei kannata hämääntyä siitä, että teksti on julkaistu uskonnollisessa lehdessä).

http://www.uusitie.com/fin/etusivu/uusin_lehti/?id=20&selectedNumber=190&selNews=987

 

no siis näinhän se terveellä järjellä ajatellen pitääkin mennä. sanoin jo aiemmin, että vastuuta pitääkin lapselle antaa opeteltavaksi, ikään nähden sopivissa asioissa ja askareissa.

mut tää ninaTT:n malli on niin paljon kärjistetympää ja ehdottomampaa, mä vaan kyseenalaistan sen toimivuutta ja sitä että väistämättä tulee ongelmatilanteita. Toki niitä tulee joka tapauksessa joskus..

ihmettelen yhä ja edelleen, miksi kukaan kasvattaa puhtaasti jollain tietyllä tyylillä. Eikö voi mennä vaan fiilispohjalta?

Ja toisekseen ihmettelen samaa mitä BKM mainitsi, että miksi pitää nähdä normaalit arkeen liittyvät asiat, esim. se nukkumaan vieminen, jonain vallankäyttönä ja lasta ahdistavana asiana.

Mä taas uskon, että käytännössä NinaTT toimii kutakuinkin maalaisjärkisesti, fiilispohjalta, tilanteesta riippuen. Ei siten, että tarkistaa kirjasta miten tässä tilanteessa pitikään toimia

Meillä ei muuten viedä lapsia (joulukuussa 6 v ja tammikuussa 4 v) nukkumaan. Menevät itse. Ei mennä ulos jos lapset eivät halua (ellei ole pakko käydä kaupassa tms). En pakota laittamaan pipoa tai hanskoja - haluavat ne itse päälle, kun tietävät että muuten tulee vilu. En houkuttele syömään, syövät ja juovat sen minkä haluavat, sillä osaahan terve lapsi tunnistaa nälän ja janon. Jne.

Tuleehan niitä ongelmatilanteita silti: vaikkapa sellaisia, missä lapsi saa korkeintaan päättää sen, pukeeko itse vai pukeeko äiti, mutta vaatteet menee päälle joka tapauksessa

nääkin on niin lapsikohtaisia, mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle. Jos meidän 2v saisi itse päättää, se katsois koko päivän fröbelin palikoita, mussuttaen jaffakeksejä alasti sohvalla, ja kävis pissimässä legolaatikkoon.

Ja omalta osaltani olenkin jo kertonut mitä kaikkea itse olisin päättänyt, ellei olis äiti kieltänyt. En mä silloin 16v ymmärtäny kuinka paljon hallaa itselleni teen. nyt olen 21v, ei siis tarvittu kuin muutama hassu vuosi (äitiyttä), niin ymmärrän jo olla kiitollinen äidille jonka ansiosta mulla on nyt hyvä elämä.

Joku toinen voi taas sitten olla sen luontoinen että pärjää elämässä varsin mainiosti näillä eväillä.

Sen käsityksen ninaTT:sta saa, että hän todellaki noudattaa näitä "oppejaan" hyvinkin tarkkaan. Mene ja tiedä sitten mikä on lopullinen totuus, en jaksa sillä päätäni vaivata, loppuviimein pääasia on se että kaikilla lapsilla on lämmin ja rakastava koti, puhdasta yllä ja ruokaa massussa.

 

Tuohon vaistoasiaan haluaisin kiinnittää vielä huomiota. Haluaisin kysyä NinaTT:ltä, kuinka voit toisaalla puhua vaistovanhemmuuden puolesta (ja kertoa olevasi sen edustaja) ja toisaalla sanoa, että länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa se on kadotettu "luonnonvara"? Etkö oikeasti näe tässä ristiriitaa? Miten ylipäätään määrittelet äidinvaiston? Kuka sanoo, mitä se on ja mitä se ei ole?

Äidinvaisto liittyy niin paljon muuhunkin kuin imetyksen lopettamiseen, että lienee turha ruveta tässä yksityiskohtia puimaan - toivon siis, että et takerru jankuttamaan siitä - vaan puhutaan asiasta yleisellä tasolla.

 

Lukekaapa ja kommentoikaa! (Ei kannata hämääntyä siitä, että teksti on julkaistu uskonnollisessa lehdessä).

http://www.uusitie.com/fin/etusivu/uusin_lehti/?id=20&selectedNumber=190&selNews=987

Sinkkonen kirjoittaa kyllä täysin asiaa jonka kanssa olen ihan samaa mieltä!

 

nääkin on niin lapsikohtaisia, mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle. Jos meidän 2v saisi itse päättää, se katsois koko päivän fröbelin palikoita, mussuttaen jaffakeksejä alasti sohvalla, ja kävis pissimässä legolaatikkoon.

Oletko kokeillut?

 

nääkin on niin lapsikohtaisia, mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle. Jos meidän 2v saisi itse päättää, se katsois koko päivän fröbelin palikoita, mussuttaen jaffakeksejä alasti sohvalla, ja kävis pissimässä legolaatikkoon.

Oletko kokeillut?

jep. mä olen joskus ollut niin väsynyt että oon antanu piutpaut meidän säännöille ja antanu uhmiksen tehä niinku ite parhaaksi näkee. Ja fakta on että sillä tyylillä ei pitkälle pötkitä, meillä ainakaan.

 

mutta mä palailen illalla linjoille, on niin jännä keskustelu nyt päivän töihin. :wave:

 

Tuohon vaistoasiaan haluaisin kiinnittää vielä huomiota. Haluaisin kysyä NinaTT:ltä, kuinka voit toisaalla puhua vaistovanhemmuuden puolesta (ja kertoa olevasi sen edustaja) ja toisaalla sanoa, että länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa se on kadotettu "luonnonvara"? Etkö oikeasti näe tässä ristiriitaa? Miten ylipäätään määrittelet äidinvaiston? Kuka sanoo, mitä se on ja mitä se ei ole?

Äidinvaisto liittyy niin paljon muuhunkin kuin imetyksen lopettamiseen, että lienee turha ruveta tässä yksityiskohtia puimaan - toivon siis, että et takerru jankuttamaan siitä - vaan puhutaan asiasta yleisellä tasolla.

Tätä minäkin yritin kysellä ja kyseenalaistaa aikaisemmin. NinaTT puhui tuossa yhteydessä siitä, että vaisto sekoitetaan tunteisiin, jotka voivat olla osittain opittuja. Mutta kuka tosiaankin määrittää, minä on vaistoa, mikä tunnetta, mitä oikeaa tai väärää, mikä opittua ja ns. vaistonvaraista. Mielestäni tuo vaiston tunteminen ja määrittäminen on muutenkin hyvin vaikeaa, koska kaikki me ihmiset olemme pitkälti kuitenkin kulttuurimme ja ympäristömme tuotetta, on vaikeaa määrittää, mikä on lopulta vaistoa, ja mikä esim. kirjoista opittua. Todellinen vaistovanhemmuushan ei ainakaan löydy kirjoista, sen pitäisi löytyä ihan ihmisestä itsestään ilman koko lukutaitoakaan.