Täytän 27 vuotta. Mulla ei ole lapsia, en ole naimisissa, mulla ei ole omaa asuntoa tms. Epäonnistunut?

[hallittu kaaos]

Tunnen monen monta 25-30v ihmistä jolla ei ole puolisoa, perhettä ja/tai omistusasuntoa, enkä todellakaan ajattele heitä mitenkään reppanoiksi. Vielä on monta monta hyvää vuotta jäljellä ehtiä noitakin unelmia täyttämään! Itse olen 23v ja mies ja perhe löytyy, mutta omistusasunnon suhteen on ihme jos ostetaan oma ennen kuin olen 30v koska meillä on muita asioita mitkä pitää hoitaa ensin (oma ammatinhankinta ja työllistyminen, käsirahan säästö) On sullakin jotain saavutettu mitä itselläni ei vielä ole: se ammatti. Alle kolmikymppisellä on mielestäni jo hieman saavutuskin että olisi saanut jo kaiken mistä unelmoi. Et todellakaan ole mikään poikkeus

 

[Muutamia]

Kuten sanoin, tutuistani jokainen on korkeakoulutettu, joko AMK:n tai yliopiston käynyt ja oman alansa töissä. Hyvän koulutuksen ohella heillä on lapsi/lapsia, parisuhde, asunto, jopa talo yms.

Luuletko että he ovat nuo asiat saaneet ihan tuosta noin vaan? Että ne on tippuneet taivaasta ja elämä on niiin epäreilu kun sulle niitä ei tippunutkaan?

Lapsista on vaivaa, synnytys on teurastusta, talot ja autot on todennäköisesti ostettu hirveällä velalla. Naisilla on ollut ura katkolla vuosia, talous todennäköisesti sen ja em. velkojen takia tiukilla. Taloa pitää ylläpitää, lapsia pitää hoitaa. Velat pitää maksaa. Ja sinä näet vain sen "kiiltokuvapinnan". Eikö se ole melko lapsellista?

Mene baariin, raahaa kotiin mies, hommaudu raskaaksi. Ota 200 tonnia lainaa ja osta asunto ja auto. Tadaa, sinullakin on sitten lapsi, oma asunto ja parisuhdekin ehkä. Ihan oma valinta, mutta kummallista että et sitten ehkä haluakaan niitä tuttaviesi valintojen varjopuolia?

Jotkut valittaa ja kadehtii, jotkut tekee. Epäonnistunut olet vasta silloin jos haluaisit jotain muttet tee sen eteen mitään.

 

["muu"]

[QUOTE="muu";28970514]En ymmärrä alemmuudentunteita omassa elämässä. Itse koen olevani erittäin etuoikeutettu ja varsin onnekas, koska 23-vuotiaana olen ollut naimisissa 3 vuotta (7 yhdessä), 2,5-vuotiaan äiti, tarpeisiimme ylimitoitetussa omistusasunnossa arvoalueella ja vielä mielekkäässä koulussakin, joka saa kyllä hetken odottaa. Mutta, mitä väliä näillä tekijöillä oikeastaan on? Onnellisuus ja onnistuminen on kiinni korvien välistä, olen yh-äidin kasvatti, jolla asiat on ollut aina huonosti, ainakin jos rahassa mitataan. Onni on kuitenkin jotain ihan muuta kuin hieno asunto, auto ja kauniit lapset. Onni on läheiset, mielekäs tekeminen (oli se sitten ansiotyötä tai jotain muuta), koti jossa viihtyy ja viini [/QUOTE]
Minä olin ihan yhtä onnellinen niissä elämäni aikaisemmissakin puitteissa. Kun yrittää pysyä kulutusyhteiskunnan ulkopuolella, jää riittämättömyyden tunteet sikseen. Koskaan ei voi saavuttaa riittävää elintasoa, jos juoksee materian perässä. Se ei vain onnistu. Oman näköinen elämä on paras!

 

[Ivivivi]

[QUOTE="vieras";28970458]Erikoista kuulla olevansa epäonnistunut kun on 27-vuotiaana kaksi muksua, joista toinen koululainen, naimisissa ja omakotitalo.[/QUOTE]

Koululainen naimisissa? Kuulutteko kenties johonkin uskontokuntaan lähi-idässä?

 

[ei mullakaan]

ollut tuon ikäisenä ja joskus mietin että olenko tämmönen luuseri...nyt 10v. myöhemmin on perhe ja asuntovelkaa Elä rauhassa omaa elämääsi ja et missään nimessä ole epäonnistunut, aikaa on kyllä.

 

["henni"]

Ensinnäkään, ei ole kaikilla.
Toiseksi, sisustaa voi halvallakin ja kauniisti.
Kolmanneksi, autolainat ei ole halpoja ottajilleen.
Kylpylöihin on hyviä tarjouksia jne.

En ymmärrä, miksi ottaa paineita. Helpompaa on tiedostaa että jaahas, ihan kaikkeen ei ole varaa (eikä tarvitsekaan olla). Sitten jos tiedotamisen jälkee edellee tekee mieli kallista autoa ja kylpyläreissuja, niin eikun sitten joko vaihtamaan työpaikkaa tai ottamaan enemmän lainaa, tai tinkimään jostain olemassa olevasta.

Helppoa.

Ulkonäköä en kadehdi. En osaisi. Ulkonäkööni olen tyytyväinen muutenkin.


Mutta ne joilla ei ole kivaa kotia, eivät reissaa, eivät käy niissä kylpylöissä, ne joiden lapsilla ei ole niitä hienoja lumilautoja yms ovat yleensä sitten köyhempi ja "tavallisempia" ja se joskus aiheutaa tuskia joillekin.

 

[päätön]

ei tuossa iässä vielä kiirettä ole. :attn:

 

[Bellamira]

Toki omaan tuttavapiiriin on osunut selvästi keskivertoa enemmän kultalusikka suussa synteintä "hups, perinpä juurin kolmesataatonnia" tyyppejä, joka ehkä toki vääristää totuutta.

 

[M32]

Lily Allen - "22"

 

["muu"]

Toki omaan tuttavapiiriin on osunut selvästi keskivertoa enemmän kultalusikka suussa synteintä "hups, perinpä juurin kolmesataatonnia" tyyppejä, joka ehkä toki vääristää totuutta.

Minusta on erikoista puhua "kultalusikka suussa" syntyneistä, koska perintöjen saamiseen tarvitaan isoja menetyksiä. Ainoat tuntemani varakkaat nuoret (yksi ystäväni ja mieheni) ovat menettäneet isäni lapsena sairaudelle ja perineet tämän + omat isovanhempansa. Mitä kultalusikkaa siinä on? Molemmat olisivat halunneet pitää isänsä, joskus elämä heittelee.

Suoraan sanottuna minua vähän harmittaa, että näistä ihmisistä ajatellaan, että he "pääsevät helpolla". Toki taloudellisesti, mutta se menetyksen tuska ei ole mitattavissa rahassa. Kaukaisilta sukulaisilta ei noin isoja perintöjä saada kuin erittäin poikkeustapauksissa.

 

[Lau123]

Olinkin juuri sanomassa, että ehkä sun tuttavapiiri koostuu ns. poikkeuksista? Ehkä ystäväsi ovat juuri niitä perintöjä saaneita tai niitä, joiden isipappa on sunnuntailounaan päätteeksi kaivanut takataskusta käsirahat asuntoa varten.

Muistan joskus lukeneeni jostakin lehestä, että suomalainen omakotitalon rakentaja/rakennuttaja on keskimäärin 40,7 vuotias. Toki tässä on varmasti mukana ne, jotka rakentavat jo toista tai kolmatta taloaan.
Silti suurin osa rakentantajista tai talon ostajista on yli kolmekymppisiä. Mä olen pian 27v ja mun kaveripiirissä ikäisistäni minä olen ainut, joka asuu omakotitalossa. Vanhemmista ystävistäni toki osa jo asuu oktalossa. Mun ikäisistä aikalailla puolet asuu vuokralla ja puolet sitten omassa kaksiossa/kolmiossa, jonka ovat juuri ostaneet.
Mun ikäisillä kavereillani on kaikilla vanhemmat autot, mitä meillä. Meidän autot ovat -09 ja -12.
Suurimmalla osalla (edes vanhemmista kavereistani) ei ole vielä lapsia. En ole päässyt vielä yksiinkään kaverihäihin.

 

["vieras"]

Toki omaan tuttavapiiriin on osunut selvästi keskivertoa enemmän kultalusikka suussa synteintä "hups, perinpä juurin kolmesataatonnia" tyyppejä, joka ehkä toki vääristää totuutta.

Mitä sitten? Selviskö sulle vasta nyt, että elämä on epäreilua? Toisten elämä on helpompaa kuin toisten, niin se vain on ja on ihan turhaa käyttää yhtään enempää aikaa sen miettimiseen. Sullakin on mahdollisuus saavuttaa kaikki mitä haluat, se vain vaatii työtä.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";28970480]No minulle tuo olisi epäonnistuminen, sinulle ilmeisesti toisin .[/QUOTE]

Ilman muuta. Miksi ihminen minun asemassani on epäonnistunut? Olen oikeasti todella hämilläni.

 

["vieras"]

Mä ymmärrän, että kaveripiirillä on jo "kaikki" niin on helppo kokea tyhjyyttä/kateutta. Mä kanssa kaiholla katson muutaman kaverin omakotitaloa/rivaria. Kuitenkin mekin saadaan sellainen aikanaa, muttei nyt.

Mä oon saman ikäinen kuin ap ja korkeastikoulutettu kuten suurin osa ystävistäni. Voin sanoa, ettei ole normaalia, että korkeastikoulutetuilla on omakotitalo, lapsia, puoliso, uudet autot ym. 27-vuotiaana. Mulla monet ystävät ovat 30-v ja päälle ja vasta siinä 30-vuotianan ovat alkaneet saada lapsia ja kaikilla ei ole vieläkään ovatkin jo yli 30. Eikä noita omakotitalojakaan ole kuin parilla. Muuten asutaan kerrostalossa/pienessä rivarissa.

Mun mielestä materialla ei voi mitata onnistumista. Mistäs sitä tietää kuinka velkaisia ja onnettomia ihmiset ovat kulissien takana. Musta tärkeämpää mitata onnistumista sillä, että on tyytyväinen ja onnellinen. Tyytyväisyys itseensä ja elämäänsä vaikuttaa kuitenkin eniten, miten nauttii elämästä kun perus aineelliset asiat ovat kunnossa. Voi olla rikas kuin kroisos ja silti olla onneton, tai olla upea mies, mutta silti käy pettämässä tms.

 

["vieras"]

Mä oon 32 , mulla on kyllä pieni lapsi mutta muuten ei mitään noista, ei edes autoa Päästä irti tuosta ajatuksesta, että mitä sun pitäisi olla jo saavuttanut. Ei elämä mene niin.

 

[Harmaillen]

Mä olen saanut ison perinnön kummitädiltäni. Kummitäti oli kuusikymppinen, kun synnyin. Hän oli siis ns. neiti-ihminen ja varakas. Maailman paras kummitäti.
Asui mun lapsuudenkodin naapurissa ja mä kävin vielä teininäkin joka päivä siellä. Hän oli mulle oikeastaan mummojanikin läheisempi. Mä en tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä. Vaikka oli vanha ihminen, niin hän oli se, kenelle mä teininä pystyin mennä itkemään sitä, kun joku poika ei musta tykännytkään. Kerroin menkkojen alkamisesti ensin eläkeikäiselle kummitädille, sitten äidilleni.
Mua itkettää nytkin, kun kirjoitan tätä.
On ihan luonnollista, että vanhana ihminen kuolee. Silti, olisi ihanaa, että mulla olisi kummitäti vielä olemassa. Olen vaan edellen katkera siitä, että menetin yhden elämäni tärkeimmän ihmisen.

On helpottavaa elää ilman velkoja, mutta kaikki tämä on vaatinut raskaan menetyksen.

 

["vieras"]

Mä olen saanut ison perinnön kummitädiltäni. Kummitäti oli kuusikymppinen, kun synnyin. Hän oli siis ns. neiti-ihminen ja varakas. Maailman paras kummitäti.
Asui mun lapsuudenkodin naapurissa ja mä kävin vielä teininäkin joka päivä siellä. Hän oli mulle oikeastaan mummojanikin läheisempi. Mä en tiedä miten olisin selvinnyt ilman häntä. Vaikka oli vanha ihminen, niin hän oli se, kenelle mä teininä pystyin mennä itkemään sitä, kun joku poika ei musta tykännytkään. Kerroin menkkojen alkamisesti ensin eläkeikäiselle kummitädille, sitten äidilleni.
Mua itkettää nytkin, kun kirjoitan tätä.
On ihan luonnollista, että vanhana ihminen kuolee. Silti, olisi ihanaa, että mulla olisi kummitäti vielä olemassa. Olen vaan edellen katkera siitä, että menetin yhden elämäni tärkeimmän ihmisen.

On helpottavaa elää ilman velkoja, mutta kaikki tämä on vaatinut raskaan menetyksen.

Älä viitsi lässyttää. On meitä jotka olemme kokeneet useita raskaita menetyksiä ja silti perinnön määrä 0 euroa. Sinulla on huomattavasti helpompaa.

 

["hmmm"]

En mä silti usko, että ihan lainarahalla elellään. Uuden, keskikokoisen, hienosti sisustetun talon rakentaminen makaa tontteineen, talleineen, maatöineen yms tänne Pohjanmaalle maalaispitäjään 250.000-300.000 riippuen paljonko tekee itse.
Me käytiin viikonloppuna koeajamassa autoja, ja esim. yksi diesel octavia maksoi 27800. Siihen kylkyyn joku kymppitonnin kiva kauppakasso on noin 38.000

Tarkoittaisinuorella, korkeakoulutetulla (ei voi olla siis kauhean pitkää hyväpalkkaista työuraa kovin monella taustalla) inakin noin 300.000 velkoja. Eihän sellaisia lainoja enää kukaan saa? Joskus sai, mutta silloin nuo nykyiset 27veet ovat olleet vielä nuoria opiskelijatyttösiä/poikia ja silloin ei varmaankaan olla 300k lainaa haettu.

Ja kun niitä jumalattomia lainoja makselee, niin aika isot tulot pitää olla, että ohella voi ostetaa 300e käsilaukkuja, rampata kylpylöissä ja moottorikelkkasafareilla ja vähintään kerta vuoteen Lontoossa tms.

Eli väkisinkin on taustalla "jotain".. rikas perhe, perintö, arpavoitto, iskän ansiosta oleva osakesalkku tms..

 

["muu"]

[QUOTE="vieras";28970732]Älä viitsi lässyttää. On meitä jotka olemme kokeneet useita raskaita menetyksiä ja silti perinnön määrä 0 euroa. Sinulla on huomattavasti helpompaa.[/QUOTE]
Ihme negatiivinen suhtautuminen. Minäkin olen kokenut raskaita menetyksiä (läheinen mummo esimerkiksi viimeisin) ja saanut perintöä nolla euroa. En silti kadehdi mieheni perintöä ja puhu jostain "lässyttämisestä" jos suree isävainajaansa. Raha ja perinnöt ei kompensoi MITÄÄN. Ylipäätänsä, raha ei tuo onnea. Jos rahat riittää peruselämiseen, on asiat jo hyvin.

 

[harmaillen]

[QUOTE="vieras";28970732]Älä viitsi lässyttää. On meitä jotka olemme kokeneet useita raskaita menetyksiä ja silti perinnön määrä 0 euroa. Sinulla on huomattavasti helpompaa.[/QUOTE]

Tiedän tämän. Pointtini olikin se, että ei se perinnön saaminen nyt aina sama ole, mitä lottovoitto. Se vaatii raskaan menetyksen useissa tapauksissa. Helpompaa mulla on taloudellisesti, ei henkisesti.
On tuokin tyhmää ajatella, että en saisi surra menetettyä läheistäni ja tuntea ikävää ja pahaa oloa, sillä on onhan mulla perintörahat.

 

["vieras"]

[QUOTE="muu";28970754]Ihme negatiivinen suhtautuminen. Minäkin olen kokenut raskaita menetyksiä (läheinen mummo esimerkiksi viimeisin) ja saanut perintöä nolla euroa. En silti kadehdi mieheni perintöä ja puhu jostain "lässyttämisestä" jos suree isävainajaansa. Raha ja perinnöt ei kompensoi MITÄÄN. Ylipäätänsä, raha ei tuo onnea. Jos rahat riittää peruselämiseen, on asiat jo hyvin.[/QUOTE]

Sanoinko ettei saa surra? Teillä on miehesi perintö ja se on paljon. Meillä ei ole kummankaan puolelta mitään. Ja menetyksiä on PALJON. Kyse ei ole myöskään kateudesta vaan siitä, ettei ihmiset tunnu ymmärtävän, että kun menetys on väistämätön niin myöhemmin se perintö voisi auttaa todella paljon. Ja siksi toivon todella, että voisin jättää omille lapsilleni perinnön, että he pääsisivät hieman helpommalla Kyllä se raha mahdollistaa myös sellaisia asioita, jotka tuovat onnea

 

["ihmetys"]

[QUOTE="vieras";28970764]Sanoinko ettei saa surra? Teillä on miehesi perintö ja se on paljon. Meillä ei ole kummankaan puolelta mitään. Ja menetyksiä on PALJON. Kyse ei ole myöskään kateudesta vaan siitä, ettei ihmiset tunnu ymmärtävän, että kun menetys on väistämätön niin myöhemmin se perintö voisi auttaa todella paljon. Ja siksi toivon todella, että voisin jättää omille lapsilleni perinnön, että he pääsisivät hieman helpommalla Kyllä se raha mahdollistaa myös sellaisia asioita, jotka tuovat onnea [/QUOTE]
Viimeistään siinä vaiheessa, kun rahaa on "yllin kyllin" huomaa, että todellista onnea tuovat ne elämän peruspalikat: ystävät, lapset, hyvä parisuhde ja makkaran grillaaminen Nuuksiossa. Muu on aikalailla ihan sama (laitatin tässä nyt silarit ja ostin yhden 1300€ laukun huvikseni, mutta en mä mitään onnenkokemuksia niistä saanut).

 

[öäloplk]

Minä 27 v. viimeistelin opiskeluja ja mies löyti 31v. Hiukan ihmetyttää mihin ihmisillä on kiire. Sitten 40v. elämä on jo ohi. Itse sain ekan lapsen 40v. eikä elämä todellakaan ole ohi vastahan se on alkanut.

 

[Mikä meni pieleen]

Minä 27 v. viimeistelin opiskeluja ja mies löyti 31v. Hiukan ihmetyttää mihin ihmisillä on kiire. Sitten 40v. elämä on jo ohi. Itse sain ekan lapsen 40v. eikä elämä todellakaan ole ohi vastahan se on alkanut.

Olet 27v, mutta sait ekan lapsen 40v?

 

[Mikä meni pieleen]

Minä 27 v. viimeistelin opiskeluja ja mies löyti 31v. Hiukan ihmetyttää mihin ihmisillä on kiire. Sitten 40v. elämä on jo ohi. Itse sain ekan lapsen 40v. eikä elämä todellakaan ole ohi vastahan se on alkanut.

Sori luin väärin. Hain rillit päähän