Heippa muille odottajille! Enpä ole tänne ennen kirjoitellut, joten lyhyesti esitietoja: ensimmäistä vauvaa odotan, itselläni on ikää
25 v. ja OYS:ssa tulen synnyttämään, koska Oulussa asustelen.
Omasta vauvasta, raskausajasta ja omista lapsista olen haaveillut nuoresta asti mutta silti tämä raskaus alkoi kyllä vähän vahingossa ja aivan
yllätyksenä -- mutta sai toki alkaa, koska ehkäisyn käyttöä ja raskauden välttämistä emme pitäneet absoluuttisen ehdottomana vaikka oltiinkin vielä ajateltu "muutama kuukausi" odotella ennen varsinaista yrittämistä. Vain todennäköisiä päiviä seurasimme kalenterista ja turvautua kondomiin silloin (yhä mysteeri miten alle viikko kuukautisista ja yhdestä kerrasta voi tulla raskaaksi heheh). Olinkin sitten jo viikolla 8, kun sain kuulla syyn iltaisin ilmenevään huonoon oloon
Voi että ei meinattu uskoa todeksi, oli molemmille niiiiin ihana uutinen vaikkei suuunniteltu ollukaan - lapsettomuuttakin oltiin joskus erinäisistä syistä pelätty.
Oireista. Oksentanut olen vain kahdesti koko raskauden ajan mutta
etova olo on jatkunu viikolta 7 asti, nyt menossa 27+4 eli laskettu aika on 24.1. Hemoglobiini tietenki putos, pahimmillaan ollu 109, välillä jo muutenki alhainen verenpaine on ollu alamaissa, alle 100/70, mikä on tehny vähän heikkoa oloa. Liikunta jäi etovan olon vuoksi aluksi ihan vähiin, nyt syksyllä oon hiukan enemmän päässy liikkumaan. Onneks peruskunto on tosi hyvä.
Kiloja on kyllä kertyny aika tukevasti terveellisestä ruokavaliosta huolimatta, tähän mennessä normipaino 56-58 kg on muuttunu lukemaksi 66+ kg. Ilmankos on ollu
selkävaivoja, tahtoo mennä notkoseläksi, kun ei kroppa oo tottunu tollaseen kuormaan vatsanseudulla koska aidosti tiimalasivartaloinen olin ennen raskautta.
Muita vaivoja ollu tukkoinen nenä ja yhdessä välissä ilmenny
poskiontelotulehdus, joka vaati turhaan ab-kuureja ja sit viisi punktiota ja putket. Se oli psyykkisesti vähän rankkaa aikaa mut siitäkin selvittiin.
Aion kyllä ottaa
kausi-influenssapiikin, ihan jo siksi että teen töitä terveydenhuollossa ja siksi että olen myös kuullut influenssan voivan olla vakava juttu raskaana olevalle. Vastaavan rokotuksen olen saanut aiemminkin. Voihan se antaa suojaa myös vauvalle, jolle myös influenssa voi olla vakava, joten ite päädyn kyllä piikitettäväksi ihan mielelläni.
Raskausarpia mulla
ei oo ollu ollenkaan, vaikka välillä vatsanahka on ollu ihan pinkeenä ja tuntuu et varmaan kohta poksahtaa tai jotain. Napa ei vieläkään oo pullahtanu ulos ja mua häiritsee hirveästi siellä navan pohjalla näkyvä möhnä jota en viitti väkisin kaivaa pois.
Karvan kasvukin on lähinnä
heikentynyt aiempaan (karvaiseen) verrattuna.
Aika vähän mulla on enää alkuajan uupumuksen jälkeen ollut mitään
mielialanvaihteluita, välillä pinna kireellä on tullu sanottua vähän huonosti miespololle ja muutaman kerran oon alkanu itkeä ihan hölmöistä asioista ("ei tänne mahu vauva.." kun kämpän pienuus alkoi ahdistaa)
Öisin en oo saanu kunnolla
nukuttua pariin kuukauteen muuta kuin alkuyöstä. Viimeistään neljän aikaan herään ja nukun loppuyön pinnallisesti hyvää asentoa epätoivoisesti etsien. Mut onhan se aika ihana seurustella yön pimeinä tunteina vauvan kans, se kun yleensä liikuskelee öisin aika reippaasti
Pientä väsymystä saan hyvin paikkailtua päivisin päiväunilla.
Vauvan liikkeet alkoi tuntua viikolla 17. Olen tosiaan vatsanseudulta hoikka, istukka on sivulla ja kohtu vissiin eteenpäin kallellaan ja vauva reipas liikuskelija, joten hyvin tuntuivat jo varhaisessa vaiheessa nuo vauvan liikkeet. Mieskin on tuntenu ne vatsan päältä jo monta viikkoa
Kovasti liikkuu vauva nykyään, välillä ihan säpsähdän, kun välillä pikku tuhmeliini potkasee jonnekin alavatsaan niin kovasti. Muutenkin liikkeet tuntuu tosi selkeästi. Pikkuraajatkin alkaa erottua, viime yönä olin ihan varma, että tunsin pienen käsivarren ja toissa iltana tuntui siltä, et siellä se pikku käsi rapsutti mun mahaa kohdusta päin, niin selkeästi tuntui pikkuset sormet
Ei ole vertailupohjaa esikoisen kohdalla mutta veikkaanpa että melko topakka ja aktiivinen tyttö on tulossa.
Tyttö se siis on, tiedetään ultraäänten perusteella. Epäilin ite sitä jo ekan ultran perusteella ja tokassa näky ilman epäilyksen häivääkään. Hassua kyllä, luultiin miehen kans molemmat alussa et se on "taatusti poika". Kumpi vaan olis ollu yhtä tervetullu mut hyvin oon ottamassa pientä tyttöä vastaan, aika söpöä saada pukea sille omia vanhoja vaatteita (niitä muutamia mitä on tallessa)
Nimeä ollaan mietitty kovasti. Pojalle olis ollu nimi oikeastaan valmiina, ainakin kaks hyvää vaihtoehtoa joista kumpikin niin mieluisa että kumpi vain olis passannu. Tytön nimissä meillä on vähän eri mieltymykset. Alkuraskaudessa luultiin että vauva on poika ja aloin kutsua sitä Manuksi, Manu kuulosti niin söpöltä... Sit piti vaihtaa nimiä kun se olikin tyttö ja siitä sit tuli Maisa. No, yllättäen ollaan molemmat alettu tykkäämään tuosta vaikka molempien aiemmat tytön nimiehdotukset oli jotakin ihan muuta - ties vaikka siitä oikeastikin tulis Maisa
Parisuhteesta oli täällä myös puhetta... Itellä on menny tosi hyvin. Alkuun ekat pari kuukautta mies oli aika stressaantunu (vaikkakin iloinen) tulevasta muutoksesta ja vastuusta mutta on nyt saanut asiaa käsiteltyä mielessään ja ylpeänä taputtelee mun masua silloin tällöin ja joskus höpöttää vauvalle. Oli ihan älyttömän liikuttavaa, kun mies ekan kerran sano vauvaa "mun tytöksi" :') Olin kertonu miten meidän Maisalla oli hyvin tilannetajua, koska se potkas suoraan siihen laitteeseen, millä neuvolassa niitä sydänääniä kuunnellaan ja sai aikaan karmean räsähdyksen siitä laitteesta xD Tilannetajun löytymiseen mies vaan sano ylpeänä että "no totta kai sillä on sitä, sehän on mun tyttö", hyvä etten itkemään alkanu
Toi oli mulle iso juttu, koska alkuun tuntui että mies on vain puolittain tässä mukana ja minä yksin mietin ja puhun kaikesta vauvaan liittyvästä. Nykyään tuntuu että sekin on jo päässy paremmin asiaan kiinni. Jostain luin että miehillä kestää pitempään, kun ei ole sitä biologista ja hormonaalista etua kuin meillä naisilla.
Niille joilla on vaikeuksia parisuhteessa antaisin yleishyödyllisen neuvon toisen huomioimisesta. Usein toisen huomioiminen ja kuunteleminen paremmin saa toisen suhtautumaan positiivisemmin kumppaniin ja parisuhteeseen ja motivoi toista antamaan itekin enemmän. Jos tällaiseen yritykseen ei löydy keinoja, jos toinen on kovin hankalasti tavoitettavissa, niin varmaan sitten suora keskustelu aiheesta on ainut tehokas vaihtoehto. Kysyisin itse mieheltä että mitä se haluaa tässä perheessä ja parisuhteessa saada ja kertoisin mitä itse haluaisin, esim. enemmän toisen läsnäoloa tms. Vähän kyllä tuntuu, että mies joka häviää tietokoneen pelaamiseen tai töihin pakenee syystä tai toisesta oman perheensä kohtaamista
Voisiko taustalla olla ahdistus vastuusta, uupumus tai kyvyttömyys reagoida toisen tarpeisiin tai tulevaan perheenjäseneen? Voisihan tuostakin kysyä suoraan, mies ei ehkä itsekään ole asiaa tiedostanut. Erota ei kannata liian helpolla, tsemppiä vain yrittämiseen! Miehesi voi kyllä tarvita apua, jotta asiat tuosta kohenevat - ikävä että joutuu toista aikuista kantamaan kun itsekin on raskaana.
Kun esikoista odotan eikä lapsia vielä ole, olen muuten huomannu et lapsi meiltä just puuttuukin. On ihana olla miehen kans mut jotenki koen että olis elämä aika vajaata jos ei perhe tästä koskaan olis kasvamassa. Ite ainaki koen että lapset on niin tärkeitä mulle