Kiitokset onnitteluista!
Olimme eilen melkein 6 tuntia jälleen neidin luona ja aina siellä tulee parempi mieli kun saa pitää pientä sylissä. :heart:
Hieman sektiosta:
Te jotka olette menossa niin haluan sanoa, että ei sitä oikeasti kannata jännittää.
Helppo se nyt on itsekin sanoa kun on siinä nyt ollut ja jännitin ihan kamalasti ennen kuin toimenpide aloitettiin.
Itse menin siis edellisenä iltana jo osastolle ja hyvä niin sillä sokeritippa oli jo aamusta tarpeen ja sain sitä koko sektion ajan ja vielä heräämössäkin.
Ilkein vaihe tuntui olevan puudutteen laitto mikä tuntui tuolla pakaran tienoilla jossakin hermossa kun aine eteni alaspäin, kuulemma tyypillistä. Hiljalleen aloin puutumaan ja tuntoa tarkistettiin moneen otteeseen ennen kuin aloitettiin. Täytyy sanoa, että niin mitään en huomannut kun viilto tehtiin ja vasta kun vauvaa autettiin ulos niin tuntui tavallista enemmän möyrintää, mutta mikään ei tehnyt kipeää. Verenpaineeni heilui lukemissa 30/60 ja 40/60 ja sainkin useaan otteeseen jotain verenpainetta nostavaa lääkettä. Sitten kuului kun lääkäri jutteli vauvalle, että kuka se sieltä tulee ja alkoi kuulua vauvan itkua jolloin pääsi itku itseltäkin (helpotuksen ja onnen sekainen).
Isä meni hoitohuoneeseen putsailemaan vauvaa ja ottamaan mittoja hoitajan kanssa ja saapuivat hetken kuluttua vierelleni kertomaan tulokset ja sain pusutella vauvaa kun samalla minua kursittiin kasaan. Jälkijutut eivät kestäneet kauaa, ehkä arviolta 20-30 minuuttia kun minut vietiin heräämöön. Verta menetin litran mikä on hieman enemmän kuin tavallisin 500ml, mutta ei silti epätavallinen määrä. Hemppani oli onneksi hyvä 134 ja laski siis vain 116 sektion myötä.
Heräämössä yleinsä saa pitää vauvaa vierellään kun odotellaan osastolle ja niin minäkin sain hetken kunnes vauva vietiin sokerimittaukseen ja sen vuoksi kun arvo oli alhaalla niin hänelle tankattiin maitoa, itse kun en olisi kyennyt vielä imettämään. Kun 2 tuntia oli kulunut niin isä sai lähteä vauvan kanssa osastolle edeltä kun minulle annettiin vielä kipulääkettä sillä minua sattui melko tavalla hetken aikaa kunnes lääke auttoi. Se oli jonkin sortin kipupiikki mikä ei toistunut ja nopeasti hoitajat sen taltuttivat eli kipulääkettä kyllä sai, mutta siellä kannattaa todella sanoa tuntemuksensa ääneen.
Kun itse pääsin osastolle oli siinä vaiheessa jo huomattu vauvan lisälyönnit ja lääkäri tuli paikalle ja päättivät siirrosta teholle. Sain pitää vauvaa kainalosa hetken ja suukotella häntä ennen kuin lähtivät vauvojen teholle kuljettamaan pienokaistani. Isä oli tuossa välisä joutunut jo poistumaan sillä lapsenvahti piti päästää vapaaksi, joten koin olevani todella yksin, satuin olemaan vielä huoneessa ainoa potilas mikä myöhemmin osoittautui ihan hyväksi vaihtoehdoksi kuin , että siihen olisi tullut joku äiti vauvoineen ja minä olisin ikävöinyt omaani.
Pyynnöstäni huolimatta minua ei leikkauspäivän iltana viety katsomaan vauvaa vaikka sitä pyysin. Seuraavana aamunakin nurisivat siitä etteivät kerkiä viemään.
Leikkauspäivän jouduin makoilemaan, minä en saanut mennä vessaan itse vielä enkä olisi kyllä jaksanutkaan, ehkä kipuni lonkissa tekivät minut hieman hitaammin palautuvaksi kuin muut sillä olin lukenut netissä palstoilta paljon nopeammasta tahdista. Kun sitten seuraavana aamuna halusin suihkuun ja vessaan ja pääsin edes inasen liikkumaan niin hoitaja meinasi, että toivuin pikavauhtia. Ehkä. Minulla oli suuri halu päästä vauvani luo.
Kun sitten puolilta päivin minun käskettiin vieläkin odotella niin nappasin pyörätuolin ja vaikka huippasi niin hiihtelin kanslian ohi tuoliin nojaillen ja kehuin lähteväni teholle yksin jos kukaan ei auta, sitten sain apua ja minut vietiin heti!
Tuota jatkui koko tiistain, että jouduin kovistelemaan, että pääsin syötöille ja myöhästyinkin hoitajien vuoksi pari kertaa.
Keskiviikkona pääsin jo ihan yksin käymään ja johan ravasinkin osastojen väliä ruoka-aikojen mukaan ja kuntouduin samalla nin, että melko pitkäkin matka sujui itsekseen kävellen eli on totta, että kun vaan pääsee ylös niin toipuminen alkaa siitä melkoisella vauhdilla etenemään.
Torstaina jatkoin aamupäivän kävelyäni ja sain kotiutumisluvan kunhan luovuin heti aamusta kovista kipulääkkeistä ja osoitin pärjäileväni kotonakin.
Ja hyvin olen pärjännyt.
Kokonaisuutena minulla ei ole mitään moitittavaa ja mikäli vauvani olisi ollut koko ajan samalla osastolla olisi kaikki tuntunut varmaan täydelliseltä sillä hoitajat olivat mukavia, ainoastaan kiireisiä.
Eilen sain tikit pois ja haava on siistin näköinen, ei kipeä. Haavan ympärillä iho ei tunne oikein mitään ja kun kysyin onko se normaalia niin on ja kestää kuulemma vuoden verran.
Maito alkoi nousta rintoihin eilen ja vauva on reippaana koittanut imeä rintaakin vaikka on pullostakin saanut. Eilisen syöttöpunnituksen mukaan saa rinnoistani sapuskaa, mutta ei ihan vielä samaa vauhtia kuin on tottunut pullosta saamaan sillä Ainomme on hyvällä ruokahalulla varustettu neitokainen ja syö muihin ikäisiinsä verrattuna tupla-annokset, joten pumppua kehiin vaan kotona ja sellaisen sähkökäyttöisen sainkin sairaalasta mukaani sillä perusteella, että vauvani on sairaalassa.
Sain myös taksia varten todistuksen millä pääsen kulkemaan 29. päivään asti pelkällä 9e:n omavastuulla/suunta sairaalassa katsomaan Ainoa kun kerroin ettemme omista autoa ja bussireissut tuntuvat kovin työläiltä toteuttaa toipilaana ja silti tahdon Ainoa usein nähdä.
Eli hyvää palvelua kaikinpuolin ja mitään ei ole jäänyt hampaankoloon.
Kaikille sektioon meneville siis mega-annos luottavaisuutta ja iloista mieltä, kaikki sujuu varmasti teilläkin hyvin.
Tulipas romaani, joten nyt pitää varmaan lähetellä eteenpäin tekstiä ettei katoa ja oikein hyvää joulunaikaa vielä kaikille ja
Minkylle minultakin isot onnittelut tyttösestä!
Madrex5 ja Aino
