Keskiviikkoiltapvästä 21.2. alkaen supisteli. Torstaina Oulaisissa käynti, parille sormelle tiukasti auki ja kohdunkaulaa 2 cm. Torstai-iltapvänä supisteli tutkimuksen jälkeen tosi kipeästi. Samana iltana alkoi pukata flunssaa. Perjantaiaamuna supistukset loppui kuin seinään. Perjantaina flunssa oli selviö ja sitä riittää yhä. Varmuuden vuoksi naamarin kanssa hoidan Pientämme etten köhi häneen päin.
Lauantai-iltapäivänä alkoi supistella uudelleen. Puolenyön jälkeen lähdimme taksille Oulua kohti, supparivälit alkoi olla n. 10 min mutten uskaltanut pitkittää kun Ouluun tosiaan se menee se 2 h.
Synnärillä kätilö työnsi kätensä sisälle tutkiakseen tilannetta ja saman tien lapsivedet meni. Eli varmistui ainakin se etteivät lähettäneet takaisin kotiin. MUTTA... vain parille sormelle auki ja kohdunkaulaa jäljellä yhä 1 cm.
Meidät vietiin kuitenkin saliin odottelemaan josko supparit lähtisivät tihenemään. Tulihan ne kivuliaimmiksi mutteivät tihentyneet, klo 07.00 jälkeen aloitettiin oksitoniini jota sain klo 13.00 asti, tilanne ei edistynyt. Minulla kipeytyi oikea kylki ja alaselkä niin etten pystynyt suppareiden välillä yhtään rentoutumaan. Kahdesti laitettiin aquarakkuloita ja ilokaasua käytin. Kun tippa päätettiin keskeyttää, olin kuolemanväsynyt ja selkä ja kylki tulessa. En kuitenkaan enää jaksanut ajatustakaa kivusta mita aquarakkuloiden käyttö olisi taas tiennyt, joten kätilö tokaisi että no sitten rouva vain kärsii.
Minut vietiin osastolle, kuumetta oli 37,8 astetta ja olo aivan hirveä. Crp klo 16.00 oli 48. Pissaaminen teki kamalan kipeää eikä tullut kuin vähän kerrallaan. Laitoin mieheni serkulleen huilaamaan kun näin että hänkin oli väsynyt ja kamalan huolissaan. Minulle alettiin antamaan antibioottia. Ja sain kipupiikin kun vihdoin uskoivat että olen oikeasti kipeä.
Yöllä crp oli 66 ja maanantaiaamuna jo 99. Lääkärille kerroin kylestäni ja selästäni, ultras ja sanoi että kohtu painaa munuaisia ja virtsatiehyeitä niin että munuaisallas (tai joku...) oli jo suurentunut ja siitä kivut johtuivat. Sain kipupiikin ja minut vietiin uudestaan saliin käynnistysyritykseen. Sitä kesti klo 11.00 - 20.30 asti. Oksitoniinia tiputettiin niin vauhdilla että jo yhden jälkeen supparit tulivat minuutin välein ja tämän jälkeen aloin ottaa ilokaasua.
Olin kylen ja selän takia kuitenkin niin kipeä etten kyennyt rentoutumaan yhtään supistusten välissä.... Aloin olla jo todella epätoivoinen ja mieheni alkoi olla raivon partaalla. Vihdoin vaihtui ihana kätilö joka uskoi kun sanoin etten todellakaan enää jaksa ja sain epiduraalin klo 17.00 jälkeen. Silloin elämä voitti. Sanoin jo aamulla kun veivät minua saliin ja aloittivat oksitoniinin, ettei tämä onnistu. Ja niinhän se meni, illalla klo 19.30 lääkäri totesi että tilanne kohdunsuulla ei etene yhtään. Ja päädyttiin leikkaukseen.
Klo 21.00 leikkaussalissa oltiin valmiita ja klo 21.07 meidän ihana, pieni poikamme syntyi. Mieheni ei halunnut mukaan leikkaukseen ja sen hänelle soin. Hän oli ihanasti tukena ja läsnä kuluneet käynnistysyritykset, joten en halunnut hänelle enempää stressiä. Leikkaussalissa minua ei pelottanut yhtään muuten kuin vauvan puolesta kun lapsivesien menosta oli jo yli 42 h. Todettakoon, että lapsivesi oli jo vihreää sakkaa ja poika oli ehtinyt niellä mutta hyvin selvisi hänkin. Kun isi oli mennyt katsomaan n. 15 min päästä, oli jo kattellut silmät suurina maailmaa ja ollut sen näköinen, että no oishan tänne voinu tietty jo aiemminkin tulla. Eli paino oli sen 3.320 kg ja pituus 50 cm ja päänympärys 36 cm.
Höpötin joka välissä että perhehuone, perhehuone ja kätilö lupasi huolehtia. Miehellänihän ei ole ajokorttia ja tulimme taksilla. Oulussa vain pari serkkua. No, yöllä yhen jälkeen minut vietiin osastolle ja odotin hirveästi pojan ja isin näkemistä.... minut vietiin yksin johonkin huoneeseen.... odotin ja odotin ja odotin... ei mtn.... Arvatkaa vain oliko jo paniikki. Parinkymmenen minuutin päästä (ikuisuus siinä tilassa) hoitaja vilautti poikaa että lähtee viemään häntä lastenosastolle hapetusarvojen heittelyn takia. Minä kysyin että missä isä. Lähti kotiin, soittaa aamulla... MITÄ? Kotiin, keskellä yötä 160 km päähän? Ja hoitaja hävisi taas. Mulla ei puhelinta ei mitään ja hirveä huoli pojan ja isän takia... Taas odottelua... Hoitaja ilmestyi takas ja toi laukkuni ja että pojasta voi soitella aamulla lastenosastolle. Mies oli laittanut kännykkään viestin että oli onneksi saanut serkkunsa hereille yöllä niin että pääsi heille yötä. Siinä sitten makasin enemmän tai vähemmän huolesta harmaana verisissä vaatteissani aamuun asti.
Mieheni tuli ja auttoi viemään minua takaisin osastolle jolta olin lähtenyt maanantaiaamuna ja hän lähti sitten lastenosastolle. Siellä poika oli hyvävoimaisena juuri ruokaillut ja kaikki ok. Oli kuulemma ollut anturi huonosti kiinnitetty, siksi happiarvot heitelleet. Eli väärä hälytys mutta kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan.
Pikku-Mies tuotiin osastolle n. klo 14.00. Siinä sitä sitten pötköteltiin vierekkäisissä sängyissä ja tämä äiti oli onnesta soikeana.. isin ja minun ihme..
Tiistai-iltana pääsin kävelemään ja kaikki kätilöt ihmettelivät koko ajan leikkauksen jälkeen että miten kipulääkitys niin pienellä (sen epiduraalin kautta meni pumpulla) että eikö mulla tosiaan ole kipuja? No, kuten olen tainnut sanoa, mulla on korkea kipukynnys joten ne supparit jota oksitoniinilla aikaansaatiin oli omasta mielestäni niin hirveitä että oikeasti ajattelin että selviänkö tästä hengissä..
Keskiviikkoaamuna Crp oli jo 190 ja antibioottia sain suonensisäisen lisäksi vielä tabletteina. Pojalla tulehdusarvot kävi 21 keskiviikkona ja laskivat torstain aikana ja perjantaina oli jo niinkin hyvä kuin 8 ja bilirubiinit käänty laskuun torstaista perjantaihin.
Mulla käänne tapahtui torstaiaamuun jolloin Crt 150 ja perjantaina sitten jo 95 eli pääsin eroon tippana menevästä antibiootista mikä oli ehto kotiinpääsylle osaltani.
Torstaina poltin käämini kun toistuvasti olimme yrittäneet kysellä perhehuonetta ja kukaan ei mitään vastannut, käänsi vain selkänsä ja sanoivat ettei niitä niin vain ole. Torstaina mulla huiteli verenpaineet pilvissä ja istutin yhden mukavan kätilön aloilleen ja purin kaikki murheeni että ei tästä mitään näin tule kun isä ehtii joka yöksi majapaikkaa (emme todellakaan ole niin rikkaita että tuosta vain asutaan viikko hotellissa) ja kukaan ei ehdi selittää mulle mitään, kukaan ei ole katsonut haavaa jne ja että jos me ei päästä perjantaina pois, me haluamme yrittää siirtoa Oulaisiin. Sitten vasta tämä kätilö ilmoitti että yhtäkkiä taas kauhea ruuhka synnärillä. Ei siinä mitään ymmärrämmehän me sen mutta kun kukaan ei vaivautunut selvittämään. Tuntui meistä niin kummalliselta etteikö niitä perhehuoneita olisi vapautunut missään välissä kun monta päivää jo olimme olleet. Sanoin kätilölle että olemme siinä mielessä pettyneitä kun halusimme Ouluun siltä varalta että jokin menee pieleen niin siellä on alueen parhaat tehohoitovalmiudet. Niitä ei onneksi tarvittu, mutta jotenkin kaikki muu meni heti alusta asti pieleen. Onneksi oli muutama OIKEIN ihana kätilö : )
Mutta, onneksi sain itse aamupäivällä kotiutumisluvan. Minullehan tuli sitten se kohtutulehdus ja sain antibioottikuurin. Pikku-Miehelle annettiin lupa kotiutua iltapäivällä. Voi, sitä onnen hetkeä. Sitten vain odottelimme että veljentyttöni lähti meitä hakemaan ja illalla olimme n. klo 21.00 omassa kodissamme ihana Pikku-Miehemme kanssa.
Koko ajan olo helpottuu ja paranee mielikin kun saamme olla kotona ja rakentaa oma pientä maailmaamme ja arkeamme. Anteeksi kun tuli vähän negatiivisävytteinen synnytyskertomus. ehkä odotin liikoja ja onhan iso sairaala aina iso sairaala enkä odottanutkaan saavani mitään erityiskohteluja mutta.. jotenkin jäi paha mieli.
Rakastan ihanaa miestäni joka jaksoi olla tukena ja mukana ja Pikku-Miestä joka osoittautui juuri niin ihanaksi kuin arasti uskalsimme unelmoida.
Kiitos kaikille teille mukanaeläjille ja kaikkea hyvää jatkossa,
t. Rosaeh ja Isukki ja Pikku-Mies :heart:
mutta laittoivat sitten koktailin sen epiduraali systeemin kautta leikkurissa mulle jotain muuta. siksi nyt tällä kerralla sitten saan keskustella sen anestesia lekurin kanssa ennen ja muistuttaa ettei mulle epiduraalia missään vaiheessa kun se ei kuulemma jostain syystä kaikilla toimi ja sitten ei kyllä oo kivaa. Kaverillani jolla on 4 kk vauva nyt epäonnistui sektiossa tuo puudute ja oli tosi kurjaa :/ onneksi kaikki meni sitten kuitenkin ok. No minä tulen sitten 3 viikon päästä perässä 
